Mielivaltaisia menuetteja

Harrastajaorkesterissa soittava työtoverini on toiminut eräänlaisena mesenaattina minulle siitä saakka, kun aloitin viulunsoiton: hän nimittäin löysi kirpputoritiedusteluretkellään ensimmäset Iloiset viuluniekkani (vihot 2 ja 3), jotka annettujen pöytäkoordinaattien mukaan kävin kiiruusti ostamassa. Hän on myös lainannut minulle omista lapsuudenarkistoistaan tähän mennessä kahdeksan viulunsoiton perusvihkoa, ja niitä kuulemma riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen edistymiseni mukaan.

On mukavaa, kun voi purkaa ylipursuavaa intoaan ja porista viritystapeista, mustuvista sormenpäistä ja muista amatöörisoittajien nörttiaiheista jonkun kanssa. Mutta vieläkin hienompaa on pitää pienimuotoisia soitannollisia seuroja ihan omassa kodissaan vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta saati kunnianhimoa.

Viime sunnuntaipäivän ratoksi järjestäydyimme – mesenaattini ja minä – olohuoneen matolle strategiseen asemaan, jossa ikkunasta tuleva valo osui nuottitelineeseen mutta työntöjouset eivät tökkineet matalalla roikkuvan kattolampun riisipaperivarjostinta. Sitten soittelimme duettovihoista läpi kaikenlaista, mikä oli minulle jo viulutunneilta tuttua tai tarpeeksi helppoa suoraan nuoteista luettavaksi. Siinä meni sileäksi yksi jos toinenkin Telemannin, Bachin ja Kriegerin menuetti; joku gavotti, Mozart-luritus ja skottilainen kansanlaulukin sai kyytiä samassa vauhdissa. Ilokseni voin raportoida, että toisinaan pysyimme aivan samassa sävellajissakin! Seinä-, lattia- ja kattonaapureidenkin pelihuumori taisi kestää, koska pattereiden paukutusta ei kuulunut.

Tämä tällainen on minulle melko uutta. Että musisoidaan yhdessä ihan muuten vaan, soitetaan mitä mieli tekee ja soitetaan, vaikka soitettaisiin huonostikin. Ei sillä, kyllä musiikin harrastuksessa tavoitteitakin tarvitaan mutta noin laajemmasta vinkkelistä katsottuna olen ehdottomasti sillä kantilla, että kyllä elämässä pitää olla menuetteja ihan muuten vaan.

Mietintämyssy

Säästääkseni rääkättyä henkitorveani ja myöskin ihan vain siksi, että se on rentouttavaa, olen viime aikoina kävellyt pyöräilyn sijasta. Olen keksinyt, että jalkapelissä taitetut, talviset myöhäisillan kotimatkat sopivat erinomaisesti musiikin kuunteluun. Liikennettä on niin vähän, että melu ei häiritse. Kävellessä vauhti on myöskin sikäli verkkainen, että kuulokkeet korvilla kuljeskelu ei ole turvallisuusriski. Sitä paitsi talvivaatetus on musiikin kuuntelussa tarpeen: köppäiset kuulokkeeni vaativat ehdottomasti korville kiskotun myssyn tuekseen, jotta ne pysyvät paikoillaan.

Normaalivauhtia tallustaen matka työpaikalta kotiovelle kestää Dvořákin kahdeksannen sinfonian verran. Siinä ehtii hyvin tarkastella porttien päälle kertyneitä lumiköröjä ja liukureilla vallattuja aurauskasoja. Tänään tosin huomasin, että aivoni askaroivat fleece-pipon alla huomattavasti korkealentoisempien mietintöjen parissa.

En enää muista, mitä varten minulla on juuri Dvořákin sellokonsertto ja  sinfoniat 8 ja 9 mp3-soittimessani. En ole mikään sinfonisen musiikin tuntija, enkä ole koskaan ottanut asiakseni tutustua perusklassikoihin järjestelmällisesti. Olen vain joskus kompastunut Dvořákiin. Muistan lukeneeni yhdeksännestä ‘uuden maailman’ sinfoniasta, että se kuulostaa yhtä aikaa pohjoisamerikkalaiselta ja itäeurooppalaiselta. Alkumatkasta mietinkin, kuulostiko kahdeksas sinfonia omissa korvissani jotenkin erityisen itäeurooppalaiselta. Kuulostaisiko se siltä, jos en tietäsi, että Antonín Dvořák oli tsekki? Miltä itäeurooppalaisuus ylipäätään kuulostaa?

Puolen matkan tietämissä pohdiskelin, että olisipa metkaa järjestää sellainen koe, jossa klassisesta musiikista kohtalaisen tietämättömät ihmiset ryhmittelisivät musiikkinäytteitä sen mukaan, mitkä heidän mielestään tulevat samasta maailmankolkasta. Jos ei tarvitsisi nimetä, mikä on ranskalaista ja mikä pohjoismaista ja mikä mitäkin, niputtaisiko peruskuulija silti itäeurooppalaiset säveltäjät yhteen? Aikakausi ja tyylisuuntakin pitäisi tietysti ottaa huomioon. Ehkäpä joku on sellaisen kokeen tehnytkin. Pitäisi kaivaa tietokantoja.

Kotikadulle kääntyessäni pähkäilin jo, että itse olen kyllä tylsä varianssianalyytikko, enkä osaisi ihan äkkipäätä sellaisia koetuloksia analysoidakaan. Mitäs kaikkia klusterianalyysejä ja muita niitä olikaan..?

Sitten aloin kävellä rivakammin. Kahdeksannen sinfonian neljäs osa on sen verran täynnä draamaa, että se tuntuu koko ajan vyöryvän ihan viitä vaille viimeisissä tahdeissaan, ja halusin ehtiä oman pihan kulmalle ennen lopullisia patarummun kuminoita.

Ulkoportaissa havahduin miettimään, että kaikkeapa sitä joutuukin miettimään, kun on myssyn alla kuulokkeet.

Ajan hermo

Mitä silloin tehdään, kun lojutaan kotona sairastamassa, ollaan liian väsyneitä lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katsomaan elokuvia mutta ei pystytä nukkumaankaan ainakaan vuorokauden ympäri? Silloin katsotaan juutuubista kissavideoita.

Ajatus ‘ajan hermolla’ olemisesta on minusta vähän vastenmielinen. Varsinkin taiteista puhuttaessa ajan hermosta tulee ensimmäisenä mieleen jokin ohut, kiireinen ja pinnallinen, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ekana. Ajan hermo kuulostaa melkeinpä mietityn ja omaperäisen vastakohdalta; joltakin, joka on tehty muiden sanelusta.

Muutaman vuoden takainen Catcerto on neliminuuttinen teos pianoa soittavalle kissalle ja orkesterille, tai oikeammin pianoa soittavasta kissasta leikatulle videolle ja orkesterille. Pianoa käpälöivä Nora-kissa ehti ennen Catcerton valmistumista saavuttaa suuren kybersuosion ja telkkarimainettakin, joten koko homma olisi helppo leimata tyhjänpäväiseksi ajanhermoiluksi tai ärsyttäväksi julkisuustempuksi.

Nyt vain on niin, että pidän kissoista ja Catcerto kolahtaa huumorintajuuni. Teos on juuri sopivan mittainen, jotta sitä kuunnellessa ehtii ajatella: 1) hehheh, kissa soittaa pianoa, 2) kaikkea ne keksii ja 3) kaikkea ne muuten tosiaan keksivätkin! Tässähän haiskahtaa ihan ehta luovuus! Säveltäjä Mindaugas Piečaitis on kuullut kissan kilkuttelussa sellaista, mitä tavan tympiintynyt influenssapotilas ei kuulisi yrittämälläkään: klassisen musiikin käpälänojennuksen roinantäyteisenä vyöryvälle facetube-silppumaailmalle. Ajan hermolla voi kai sitten olla mojovastikin, jos on tarpeeksi pätevä.

Mökit nukkuu lumiset

Mielikuvamarkkinoilla olen ennenkin liikkunut riskirajoilla: olihan siinä ja tässä, että Sibeliuksen sinfoniat olisivat assosioituneet mielessäni lähtemättömästi perhostoukkien jätöksiin. Nyt on ihan hilkulla, että Armas Järnefeltin orkesteriteokset alkavat edustaa minulle VR:n kaukoliikennettä.

Onneksi Järnefelt ei tainnut kuitenkaan olla ihan mikä tahansa eilisen teeren nuottiniekka, joka ei pärjäisi raideliikenteelle ihan omilla mielleyhtymillään. On tavattoman mielenkiintoista ja hätkähdyttavääkin, kun musiikista itsestään nousee voimakas, visuaalinen mielikuva ihan ensi kuulemalta. Serenadin kolmas osa Adagio on minulle ilmiselvä talvipäivän seisaus tai kenties jouluilta jossain salomailla. On pakkasta niin kuin ennen oli; kirkas tähtitaivas, syvä, hiljainen hanki ja pehmeä peitto kimaltelevaa lunta puiden oksilla. Pimeys on juuri laskeutunut sinisen hetken päätteeksi, ja pitkän tien päässä yksinäisen mökintönön ikkunasta loistaa lämmin, loimottava valo. En muista sellaista näkyä missään muualla nähneenikään kuin Armas Järnefeltin Serenadissa. Etenkään kun tässä silmien eteen levittyvässä maisemassa ollaan suunnilleen vuoden 1930 tienoilla, ja itse olen 70-luvun lapsi. Kuva on kuitenkin selkeä ja kirkas; on kuin maalausta katselisi.

Mutta mikään kauhistuttava katastrofi sekään ei olisi, jos vielä aikojenkin päästä muistaisin Es-duurisarjasta tai Sinfonisesta fantasiasta kaukojunissa istumisen vuonna 2012. Onhan nytkin mukava luminen talvi, joka vilahtelee sinisävyisenä ohi ikkunan takana. Junissa on aikaa istua ja kuunnella Sinfonia Lahden Järnefelt-levyä ihan kaikessa rauhassa. Se sulkee minut kolmella kielellä käytävien pulinoiden ulkopuollelle omaan kuplaani, jonka kyydissä matkailen ihan muualla kuin Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin välillä. Aikamatkatkin näköjään onnistuvat.

Eipä olisi Schnittkestäkään ensi luulemalta uskonut

Viisaampien puheista olen päätellyt, että hyvistä yrityksistä huolimatta klassisen musiikin saralla ollaan jatkuvasti juutuksissa hankalassa kyntövaossa, josta ei niin vain vääntäydytä pois: uudelle musiikille ei ole kysyntää, koska siitä ei ole liiemmälti tarjontaakaan, koska eihän sitä kukaan halua kuulla, koska eihän sitä ole ennenkään missään kuultu. Vastoin parempaa ymmärrystäni itsellänikin on uudesta musiikista se sitkeä mielikuva, että eihän siitä erkkikään saa mitään irti. Voisin varmaan laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen ihan varta vasten mennyt kuuntelemaan jotakin tuoreempaa tuotantoa.

Mutta jos aikalaisten sävellyksiä ihan eteen kannetaan niin kyllä minä niitäkin kokeilen; sen verran utelias pitää ihmisen olla.

Kun luin Jyväskylä Sinfonian keskiviikkoisen konsertin käsiohjelmasta, että Alfred Schnittken, 70-luvulla työtään tehneen venäläissäveltäjän, tyyliä on luonnehdittu skitsofrenisiksi, mietin mielessäni, että johan nyt vallan. Mitähän tästä kahden viulun, jousien, cembalon ja preparoidun pianon mylläkästä oikein tulee? Suhtauduin kuitenkin myötämielisesti (ja niin tuntui muukin yleisö tekevän), koska solisteina oli kaksi orkesterin omaa viulistia. Oman kylän tyttäriä tuetaan, tuli mitä tuli!

Concerto Grosso nro 1 olikin eri venkula teos. Kovin urbaaniltahan se enimmäkseen kuulosti mutta toisinaan havahduin johonkin tutun oloiseen, joka ilahdutti samaan tapaan kuin kotiseudun murre vieraskielisen keskustelun keskellä. Schnittke piti minut niin selkä suorana ja korvat höröllä, että sen jälkeen Brahmsin toinen sinfonia tuntui kumman väsähtäneeltä. Saattoihan se tosin olla unettoman yönkin syytä, että kello kahdeksan jälkeen kuuntelukokemus alkoi valua lattiaa kohti.

Kun tassuttelin lempeän lumisen kaupungin halki kotiin, tuumin, että enpä olisi etukäteen uskonut, että moderni pläjäys skitsofreniaa olisi illan parasta antia. Siitäs sain. Luulo ei näämmä ole kuulon väärti.