Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Lunta radioon

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Suuttumussonaatti

Useimmin menen konserttiin, koska haluan kuulla jonkun tietyn teoksen, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Joskus menen varta vasten kuuntelemaan artistia, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Silloin tällöin saatan mennä konserttiin, koska haluan sivistää itseäni, ja kuunnella sellaista musiikkia, mihin en omin neuvoin tulisi tutustuneeksi. Eilen menin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, koska olin hemmetin pahalla päällä.

Scottish Chamber Orchestran soittajat käyvät säännöllisesti yliopiston konserttisalissa heittämässä lyhyitä keikkoja parin-kolmen muusikon kokoonpanoina. Puoli kuudelta alkaviin esityksiin on helppo luikahtaa työpäivän päätteeksi, eikä ehdi kauhea nälkäkään tulla, kun kotiin joutuu jo puoli seitsemän maissa. Eilen tosin olin suunnitellut tekeväni töitä vähän pidempään, koska koko viikko siihen saakka oli ollut yhtä jonninoutavaa takkuamista: aamut menivät turhaan venkslaamiseen ja iltapäivisin ei ajatus kulkenut. Keskiviikkona kello viiden tienoilla olin jo niin turhautunut ja kurkkuani myöten täynnä koko jeevanan revohkaa, että olisin voinut kirkua. Tuntui siltä, että kolmivuotinen tutkimusprojektini on ollut tyhjän laahaamista, josta ei tule koskaan valmista. Puhisin ja puhkuin ja punnitsin vaihtoehtoja. Päädyin siihen, että hitot töistä; menen sittenkin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mitä ohjelmistossa on tai kuka soittaa. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla saattaisin kuulla jotain kiukunlievitykseen sopivaa.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Ohjelmassa oli ensimmäisenä Mozartin sonaatti viululle ja pianolle, ja Mozartin musiikki muutamin poikkeuksin ei ole koskaan vedonnut minuun. Istuin toisessa penkkirivissä yksikseni ja puhisin ja puhkuin. Ajattelin, että kyllä tuokin pahuksen Mozart on kirjoittanut sivukaupalla mitäänsanomatonta plörinää! Annoin ajatusteni harhailla, ja yhtäkkiä huomasin funtsailevani, että tosiaan: jopa Mozart, jota yleisesti nerona pidetään, on pakertanut tyhjänpäiväisyyksien parissa. Joten mitäs paineita tässä minulla on. Ne ihmiset, jotka odottavat minulta tieteellisiä läpimurtoja, ovat laskettavissa yhden käden sormin, joten pettymys ei ole kovin suuri, vaikkei niitä tulisikaan.

Jälkimmäinen puolituntinen Schumannin ja Piazzollan musiikkia kiinnosti minua jo enemmän mutta pakko on tällä kertaa antaa piste Mozartille. Wolfgang: kiitoksia tyhjästä; raivo on saatu sillä hallintaan.

Aie

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Bachin kananmuna sooloviululle

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Kuinka encore esitetään

Toisilla vaan on tuota tyylitajua.

Joskus tuntuu siltä, että konserttien ylimääräiset numerot ovat kärsineet inflaation. Encore on lähes aina valmiina varastossa ja yleisö saa sen kuin apteekin hyllyltä, eikä tarvitse edes paljoa taputtaa. Jos kuoro tai bändi mielellään esittää sen ylimääräiseksi ajatellun kappaleen, niin miksi sitä ei vain oteta ohjelmaan mukaan? Peräpenkin näkövinkkelistä ylimääräisten yleistymisessä on nimittäin se ikävä puoli, että sitä tuntee itsensä jo vähän töykeäksi kuulijaksi, jos on täysin tyytyväinen keikan antiin sellaisena, kun se on käsiohjelmaan painettu. Isompiakin epäkohtia maailmassa toki on, mutta ehkäpä encoren pitäisi olla harvinainen poikkeus eikä löyhä sääntö. Konserteissa on toinenkin tuikitavallinen hetki, joka toisinaan tuntuu kumman kiusalliselta: se pakollinen ”ovella on levyjä myytävänä” -ilmoitus. Moni esiintyjä toki hoitaa kaupalliset tiedotteet hyvällä huumorilla mutta en ole vielä kenenkään muun nähnyt yhdistävän näitä kahta konsertoinnin solmukohtaa niin suvereenilla tavalla kuin The Artisans.

The Artisans esittää keskiajan ja renesanssin musiikkia perusteellisella pieteetillä, alkuperäiskielillä ja mahdollisimman aidosti rakennetuin soittimin. Taitoa ei tyttäriltä puutu. Viime viikolla St Salvator’s Collegen kappelissa en tiennyt, kumpaa olisin enemmän ihastellut: kirkkaita ja taipuisia lauluääniä vai sitä totaalista harppujen, huilujen, viulujen ja säkkipillien hallintaa. Muukin yleisö oli sillä kannalla, että tätä pitää kuulla vielä vähän lisää: itsepintaiset ja rytmikkäät aplodit toivat artesaanit takaisin estradille, ja sitten kaikuikin yliopiston kappelissa nauru, kun soittajat näyttivät, kuinka tämä ”ostakaapa ovelta mennessänne” -osasto kuuluu hoitaa.

Ylimääräinen numero oli aivan autenttinen melodia menneiltä vuosisadoita mutta The Artisans oli tehnyt siihen sanoituksen, jossa viimeisen päälle riimitellysti ja asiaankuuluvan neliäänisesti kiitettiin kaikkia mukavasta illasta ja vaatimattomasti ehdotettiin, että sellaisen sanan voisi laittaa kiertämään, että se Artisans on muuten pirun hyvä. Kieli edelleen tukevasti poskessa laulussa kehotettiin vielä tutustumaan levytyksiin, tilaamaan uutiskije ja vierailemaan yhtyeen kotisivulla.

Siihen ei ollut kellään enää mitään lisättävää. ’Medieval mic drop’, jos mikä.

Museossa muinoin

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.