Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Sateen sattuessa sateella

Toisinaan elämä menee niin merkilliseksi, ettei musiikillekaan jää aikaa. ’Pitäisi kuunnella’, ’pitäisi opetella’ ja ’pitäisi soittaa’ -listat vain venyvät venymistään, ja ainoa kyldyyrielämys on tiskatessa radiosta kuuluva Allegrin Miserere. Viime lauantaina tuntui jo olleen iäisyys siitä, kun olin ollut ihkaelävässä konsertissa edellisen kerran. Vaikka pitkän päivän päätteeksi jo väsyttikin, annoin kotiin päin menevän bussin mennä ja valitsin toisen suunnan: menin keskiaikaiseen kirkkoon kuuntelemaan kamarimusiikkia.

St Athernasen kirkon runkohuone on uusittu 1800-luvulla mutta kuori on 1100-luvun puolivälistä, ja niin maan perusteellisesti onkin. Kaaret, geometrinen kuviointi ja kapiteelit ovat kuin keskiajan kirkkoarkkitehtuurin oppikirjasta kohdasta ’Romaaninen tyyli Skotlanissa’. En ollut nähnyt kuoria koskaan sisältä päin, joten olin utelias. Lisäksi opettajani soitti konsertissa alttoviulua; siksikin valinta kolmen samaan iltaan sattuneen musiikkipläjäysen välillä oli helppo.

Vapaaehtoiset järjestäjät huomasivat kiinnostukseni, ja ennen kuin ehdin edes penkkiin saakka, olin jo saanut opastetun minikierroksen kirkon käytävällä. Ja siitä eteen päin ilta sen kuin parani. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla musiikkia säesti salamointi ja ukkosen jyrinä, ja toisella puoliskolla jousien taustalta kuului sateen ropina korjausta odottavaan kattoon. Hämärän, yli 800 vuotta vanhan kirkon tunnelmaan mikään ei olisi voinut sopia paremmin. Väliajalla tarjoiltiin teetä ja pikkupurtavaa, ja tutut ja tuntemattomat porisivat keskenään säästä ja vaihtoivat kuulumisia. Toinen tarkkasilmäinen kuulija yleisön joukosta huomasi taas pitkin seiniä harhailevan katseeni, ja hiippailimme yksissä tuumin flyygelin ohitse ihastelemaan kuoriosan ja apsidin koristeluja.

St Athernase, Leuchars, Fife

Ohjelmistokin oli onnistunut: musiikki oli rauhallista ja osaksi tuttua mutta silloinkin tuoreelle kokoonpanolle sovitettua. Mielessäni ympyröin ohjelmalehtisestä uusina tuttavuuksina Schubertin jousitrion b-mollissa (D.471), Rachmaninovin sellosonaatin g-mollissa (Op. 19) ja Faurén pianokvartetin c-mollissa (Op. 15). Koska niinhän siinä taas kävi, että ’pitäisi kuunnella uudestaan’ -lista piteni pitenemistään.

Lunta radioon

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Suuttumussonaatti

Useimmin menen konserttiin, koska haluan kuulla jonkun tietyn teoksen, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Joskus menen varta vasten kuuntelemaan artistia, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Silloin tällöin saatan mennä konserttiin, koska haluan sivistää itseäni, ja kuunnella sellaista musiikkia, mihin en omin neuvoin tulisi tutustuneeksi. Eilen menin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, koska olin hemmetin pahalla päällä.

Scottish Chamber Orchestran soittajat käyvät säännöllisesti yliopiston konserttisalissa heittämässä lyhyitä keikkoja parin-kolmen muusikon kokoonpanoina. Puoli kuudelta alkaviin esityksiin on helppo luikahtaa työpäivän päätteeksi, eikä ehdi kauhea nälkäkään tulla, kun kotiin joutuu jo puoli seitsemän maissa. Eilen tosin olin suunnitellut tekeväni töitä vähän pidempään, koska koko viikko siihen saakka oli ollut yhtä jonninoutavaa takkuamista: aamut menivät turhaan venkslaamiseen ja iltapäivisin ei ajatus kulkenut. Keskiviikkona kello viiden tienoilla olin jo niin turhautunut ja kurkkuani myöten täynnä koko jeevanan revohkaa, että olisin voinut kirkua. Tuntui siltä, että kolmivuotinen tutkimusprojektini on ollut tyhjän laahaamista, josta ei tule koskaan valmista. Puhisin ja puhkuin ja punnitsin vaihtoehtoja. Päädyin siihen, että hitot töistä; menen sittenkin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mitä ohjelmistossa on tai kuka soittaa. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla saattaisin kuulla jotain kiukunlievitykseen sopivaa.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Ohjelmassa oli ensimmäisenä Mozartin sonaatti viululle ja pianolle, ja Mozartin musiikki muutamin poikkeuksin ei ole koskaan vedonnut minuun. Istuin toisessa penkkirivissä yksikseni ja puhisin ja puhkuin. Ajattelin, että kyllä tuokin pahuksen Mozart on kirjoittanut sivukaupalla mitäänsanomatonta plörinää! Annoin ajatusteni harhailla, ja yhtäkkiä huomasin funtsailevani, että tosiaan: jopa Mozart, jota yleisesti nerona pidetään, on pakertanut tyhjänpäiväisyyksien parissa. Joten mitäs paineita tässä minulla on. Ne ihmiset, jotka odottavat minulta tieteellisiä läpimurtoja, ovat laskettavissa yhden käden sormin, joten pettymys ei ole kovin suuri, vaikkei niitä tulisikaan.

Jälkimmäinen puolituntinen Schumannin ja Piazzollan musiikkia kiinnosti minua jo enemmän mutta pakko on tällä kertaa antaa piste Mozartille. Wolfgang: kiitoksia tyhjästä; raivo on saatu sillä hallintaan.

Aie

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Bachin kananmuna sooloviululle

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Kuinka encore esitetään

Toisilla vaan on tuota tyylitajua.

Joskus tuntuu siltä, että konserttien ylimääräiset numerot ovat kärsineet inflaation. Encore on lähes aina valmiina varastossa ja yleisö saa sen kuin apteekin hyllyltä, eikä tarvitse edes paljoa taputtaa. Jos kuoro tai bändi mielellään esittää sen ylimääräiseksi ajatellun kappaleen, niin miksi sitä ei vain oteta ohjelmaan mukaan? Peräpenkin näkövinkkelistä ylimääräisten yleistymisessä on nimittäin se ikävä puoli, että sitä tuntee itsensä jo vähän töykeäksi kuulijaksi, jos on täysin tyytyväinen keikan antiin sellaisena, kun se on käsiohjelmaan painettu. Isompiakin epäkohtia maailmassa toki on, mutta ehkäpä encoren pitäisi olla harvinainen poikkeus eikä löyhä sääntö. Konserteissa on toinenkin tuikitavallinen hetki, joka toisinaan tuntuu kumman kiusalliselta: se pakollinen ”ovella on levyjä myytävänä” -ilmoitus. Moni esiintyjä toki hoitaa kaupalliset tiedotteet hyvällä huumorilla mutta en ole vielä kenenkään muun nähnyt yhdistävän näitä kahta konsertoinnin solmukohtaa niin suvereenilla tavalla kuin The Artisans.

The Artisans esittää keskiajan ja renesanssin musiikkia perusteellisella pieteetillä, alkuperäiskielillä ja mahdollisimman aidosti rakennetuin soittimin. Taitoa ei tyttäriltä puutu. Viime viikolla St Salvator’s Collegen kappelissa en tiennyt, kumpaa olisin enemmän ihastellut: kirkkaita ja taipuisia lauluääniä vai sitä totaalista harppujen, huilujen, viulujen ja säkkipillien hallintaa. Muukin yleisö oli sillä kannalla, että tätä pitää kuulla vielä vähän lisää: itsepintaiset ja rytmikkäät aplodit toivat artesaanit takaisin estradille, ja sitten kaikuikin yliopiston kappelissa nauru, kun soittajat näyttivät, kuinka tämä ”ostakaapa ovelta mennessänne” -osasto kuuluu hoitaa.

Ylimääräinen numero oli aivan autenttinen melodia menneiltä vuosisadoita mutta The Artisans oli tehnyt siihen sanoituksen, jossa viimeisen päälle riimitellysti ja asiaankuuluvan neliäänisesti kiitettiin kaikkia mukavasta illasta ja vaatimattomasti ehdotettiin, että sellaisen sanan voisi laittaa kiertämään, että se Artisans on muuten pirun hyvä. Kieli edelleen tukevasti poskessa laulussa kehotettiin vielä tutustumaan levytyksiin, tilaamaan uutiskije ja vierailemaan yhtyeen kotisivulla.

Siihen ei ollut kellään enää mitään lisättävää. ’Medieval mic drop’, jos mikä.

Museossa muinoin

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Elämä kuin elokuvaa

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Kesällä kerran

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

%d bloggaajaa tykkää tästä: