Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Bachin kananmuna sooloviululle

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Kuinka encore esitetään

Toisilla vaan on tuota tyylitajua.

Joskus tuntuu siltä, että konserttien ylimääräiset numerot ovat kärsineet inflaation. Encore on lähes aina valmiina varastossa ja yleisö saa sen kuin apteekin hyllyltä, eikä tarvitse edes paljoa taputtaa. Jos kuoro tai bändi mielellään esittää sen ylimääräiseksi ajatellun kappaleen, niin miksi sitä ei vain oteta ohjelmaan mukaan? Peräpenkin näkövinkkelistä ylimääräisten yleistymisessä on nimittäin se ikävä puoli, että sitä tuntee itsensä jo vähän töykeäksi kuulijaksi, jos on täysin tyytyväinen keikan antiin sellaisena, kun se on käsiohjelmaan painettu. Isompiakin epäkohtia maailmassa toki on, mutta ehkäpä encoren pitäisi olla harvinainen poikkeus eikä löyhä sääntö. Konserteissa on toinenkin tuikitavallinen hetki, joka toisinaan tuntuu kumman kiusalliselta: se pakollinen ”ovella on levyjä myytävänä” -ilmoitus. Moni esiintyjä toki hoitaa kaupalliset tiedotteet hyvällä huumorilla mutta en ole vielä kenenkään muun nähnyt yhdistävän näitä kahta konsertoinnin solmukohtaa niin suvereenilla tavalla kuin The Artisans.

The Artisans esittää keskiajan ja renesanssin musiikkia perusteellisella pieteetillä, alkuperäiskielillä ja mahdollisimman aidosti rakennetuin soittimin. Taitoa ei tyttäriltä puutu. Viime viikolla St Salvator’s Collegen kappelissa en tiennyt, kumpaa olisin enemmän ihastellut: kirkkaita ja taipuisia lauluääniä vai sitä totaalista harppujen, huilujen, viulujen ja säkkipillien hallintaa. Muukin yleisö oli sillä kannalla, että tätä pitää kuulla vielä vähän lisää: itsepintaiset ja rytmikkäät aplodit toivat artesaanit takaisin estradille, ja sitten kaikuikin yliopiston kappelissa nauru, kun soittajat näyttivät, kuinka tämä ”ostakaapa ovelta mennessänne” -osasto kuuluu hoitaa.

Ylimääräinen numero oli aivan autenttinen melodia menneiltä vuosisadoita mutta The Artisans oli tehnyt siihen sanoituksen, jossa viimeisen päälle riimitellysti ja asiaankuuluvan neliäänisesti kiitettiin kaikkia mukavasta illasta ja vaatimattomasti ehdotettiin, että sellaisen sanan voisi laittaa kiertämään, että se Artisans on muuten pirun hyvä. Kieli edelleen tukevasti poskessa laulussa kehotettiin vielä tutustumaan levytyksiin, tilaamaan uutiskije ja vierailemaan yhtyeen kotisivulla.

Siihen ei ollut kellään enää mitään lisättävää. ’Medieval mic drop’, jos mikä.

Museossa muinoin

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Elämä kuin elokuvaa

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Kesällä kerran

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Metsään menee

Työpisteessäni roikkuva Sibeliuksen juhlavuoden seinäkalenteri on jo viimeisellä lehdellään. Joskus sitä vilkuillessani mietin, että tuskin kukaan on niin tukevasti kansakunnan kaapin päällä kuin Sibelius. En siltikään voi väittää, että olisin varsinaisesti kasvanut Sibeliuksen musiikkia kuunnellen: Karelia (Op. 11) ja Finlandia (Op. 26) minulla toki oli kasetilla kouluikäisenä mutta en tule sellaisesta kyldyyrikodista, jossa olisi käyty iltaisin konserteissa tai sunnuntaisin loikoiltu levysoittimen liepeillä. Toisaalta, eihän suomalaislapsi voi Sibeliuksen teoksilta välttyäkään: aivan varmasti niitä on huomaamatta tihkunut televisiosta tyypillisesti Kolin vaarojen tai yleispätevien järvimaisemien taustalla. Metsät, suot, kurjet ja joutsenet ovat niin tavallista sibbekuvastoa, että vaikka olen ryhtynyt vasta aikuisena oikein kuuntelemalla kuuntelemaan Sibeliusta, en voi olla varma, ovatko musiikin herättämät mielikuvat enää omiani.

Mutta kuuntelinpa Sibeliuksen sinfonioita missä tahansa, kokemus on aina sama: on kuin kävelisin metsään. Metsään, jossa säät ja vuodenajat vaihtuvat, ja jossa aina jokin uusi kukka aukeaa tai uusi lintu pesii mutta kaikki on kuitenkin tuttua, eikä siksi tarvitse pelätä silloinkaan, kun myrsky narisuttaa konkeloon kaatuneita puunrunkoja. Sibeliuksen musiikissa on jotain samalla tavalla kotoisaa kuin äidinkielessä, jolla ensimmäiseksi olen oppinut asioita ymmärtämään: se kuulostaa siltä, miltä minun maailmani kuulostaa.

Analyyttinen osa aivoistani tietysti epäilee tuotakin tuttuuden tunnetta: kenties Sibeliuksen sinfoniat kuulostavat omankielisiltä vain siksi, että olen kuunnellut niitä enemmän kuin kenenkään toisen säveltäjän töitä, ja kenties olen kuunnellut niitä enemmän vain, koska Sibelius oli suomalainen, joten sehän on vähän kuin velvoite.

Sibelius-metsässä on myös paljon tilaa, eikä siellä ole koskaan ketään muita. Olen aina yksin, eikä omakaan läsnäoloni ole tärkeää, koska olen vain katselemassa vihreyttä ja valoa, ja kuuntelemassa sammalmättäiden välissä solisevaa puroa. Kävelen metsään, kun haluan olla rauhassa ja häipyä taustalle.

Koska muistan hetken, jona oivalsin, ettei Sibelius-metsässä ole ihmisiä, tiedän, että se mielikuva ainakin on aidosti omani. Siksi olin vain ilahtunut jaetusta kokemuksesta ja läpsäisin henkisen ylävitosen, kun Vesa Sirenin haastattelussa helmikuulta itse Simon Rattle sanoi:

”In Sibelius’ [music] – certainly in the symphonies – you very rarely feel that there are people there.”

Joten jos ubaani tungos ahdistaa niin tuostapa polun päästä lähtee kuudes sinfonia (d-molli, Op. 104, Sinfonia Lahden levytys vuodelta 2001):

Tervemenoa metsään, ja hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

Kun keskiviikkoiltana kopsuttelin tuhannen kiireellä kaupungin keskustan halki konserttisalilta kohti linja-autoasemaa, ajattelin, että ei siitä mihinkään pääse: nyt on ilmennyt tarve fanittaa. Niinpä otin ja fanitin Pekka Kuusistoa pitkälle seuraavaan päivään ihan fiilispohjalta ennen kuin keksin tyydyttävän selityksen sille, miksi olin pitänyt Kuusiston ja Scottish Chamber Orchestran soittamasta Carl Nielsenin viulukonsertosta (Op. 33) niin kovasti.

En tuntenut Nielsenin konserttoa entuudestaan, joten minulla ei ollut luutunutta käsitystä siitä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Lounastunnilla ennen Scottish Chamber Orchestran konserttia kuuntelin siitä kertaalleen sinänsä ihan sivistyneen juutuubitallenteen mutta se ei tehnyt oikein kummoistakaan vaikutusta. No, eipä tietenkään, kun siinä kuunnellessani yhdellä kädellä söin ja toisella vastailin sähköposteihin; vertailu on siksi melko epäreilu jo alkaessaan. Mutta kun P. Kuusisto pelmahti lavalle ja ryhtyi soittamaan, huomasin yhtäkkiä olevani tavattoman kiinnostunut kuulemastani.

Kuusiston soitosta sanotaan usein, että se on tuoretta ja pelimannihenkistä, ja niinhän se tietysti olikin, mutta omasta mielestäni villakoiran ydin ei ollut vielä siinä. Tarpeeksi hyvä selitys ei ollut sekään, että illan solisti esiintyi huolettoman oloisesti aivan kuin puolen tunnin pläjäys kevyttä kenttävirtuositeettia ei olisi ollut konsti eikä mikään.

Kun sitten kotona kuuntelin Pekka Kuusisto & The Luomu Playersin polskaraitaa, mieleeni juolahti, että tässähän on jotakin hyvin puheenomaista. Musiikki hengittää, kulkee, nousee ja laskee luontevasti kuin puhe:

Minulle valkeni, että olin reagoinut Nielsenin konserttoonkin kuin hyvän jutunisikjän kertomukseen: ”Ihanko totta? Mitä sitten tapahtui? No jopas!” Musiikki – mielekäskin tulkinta, jossa varmasti on kaikki nyanssit kohdillaan – toimii yleensä korvissani aina musiikkina samaan tapaan kuin hyvä elokuva toimii elokuvana ja kirja kirjana: omilla keinoillaan. Mutta Kuusiston Pekka, viuluniekka extraordinaire, soitti kuin kertoisi tarinaa. Siitä hyvästä ajattelin häntä fanittaa ainakin tuonne ensi viikon puoliväliin.

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.