Voisihan siitä jotakin elämää suurempaa filosofiaakin repiä, kuinka tässä laajakaistoitetussa tehopikamaailmassa musiikin harrastaminen on yksi niitä juurevia asioita, joissa mikään ei tapahdu nopeasti ja vaivatta. Mutta sovitaan, että tällä kertaa riittää todeta ihan vain tästä viuluoppilaan käytännön näkökulmasta, että edistymistä on todella vaikea huomata. Soitonopiskelu on sellaista tipuaskelin taivaltamista, jossa yhden viikon anti ei ihmeemmin eroa edellisen viikon saavutuksista. Mutta eteenpäin vain pusketaan kuten sekin kuuluisa mummo siellä lumihangessa.
Tässä kuussa olen soittanut viulua kaksi vuotta ja mieleeni tulee kerrassaan kolme sellaista tipuaskelta, joiden kohdalla olen ollut huomaavinani selkeää edistystä. Vuosi sitten jouluna ostin kolme joululauluvihkoa, joissa oli sovituksia kahdelle viululle. Vinguttelimme niitä ihan omaksi lystiksemme kakkosviulukaverini kanssa, ja soitinpa joitakin haastavimpia kappaleita soittotunnillakin. Menneenä jouluna samat pumaskat kaivettiin taas esille ja soitettiin kannesta kanteen. Olin aivan varma, että se kävi helpommin kuin edellisenä vuonna.
Niitä kahta muuta edistysaskelta onkin sitten paljon vaikeampi mitata, koska voi olla, että kyse on vain ”oikean musiikin harhasta”. Siinä vaiheessa, kun nuohoaa läpi lapsille tarkoitettuja soitonoppaita, saattaa kuvitella, että ”oikea musiikki” on automaattisesti vaikeampaa ja hienompaa, ja sen tunnistaa siitä, että sivun laidassa lukee esimerkiksi ”J. Sibelius”.
Mutta aikuisen soitto-oppilaan etuuksiin kuuluu sekin, että voi itse vaikuttaa aika paljon ohjelmistoonsa, kun ei tarvitse kahlata tutkintovaatimusia pitkin. Joten niinpä minä loppukesästä pengoin kirjastosta Sibeliuksen Andante Festivon jousikvartettiversion ja esitin asian niin, että kakkosviulustemma siitä sopii hyvin pariäänien ja asemanvaihtojen harjoitukseksi. Niin kuin muuten sopikin. Mutta siitä huolimatta olin itsekin aika ällistynyt, että pystyin soittaman ihan ehtaa Sibeliusta ja vieläpä yhtä suosikkikappalettani, jota tapasin kuunnella työpaikalla ajoittaista ärtymystäni hillitäkseni. Se oli mielestäni huikeaa edistystä.
Samalla, kun nuottivihkomesenaattini toi minulle kesällä kolmosasemakirjoja, livautti hän joukkoon vihreän vihkosen, jonka kannessa luki rehvakkaasti Vivaldi – Konzert d-Moll Op.3 No 11. D-mollikonsertto kahdelle viululle ja pianolle oli kuulemma haaste. Ajattelin, ja taisin ääneenkin sanoa, että niin varmaan! Mutta kuinka ollakaan: syksyn synkeinä hetkinä kaivoin sen hyllystä. Ensimmäisen ja toisen osan olen jo opetellut, ja kolmas on juuri työn alla. Tokihan minua edistyneempi soittaja soittaisi sen paljon kauniimmin mutta silti katselen joskus nuottitelineelle päin melko tyyriinä ja mietin, että jumankekka. Ihan oikea konsertto!
Mutta ei pidä kovin rehennellä, kun kumminkin etenee kuin tipu lumihangessa. Koska ei siihen edelleenkään tarvita kuin E-duurikolmisointu, ja kaikki menee taas takapakilla päin mäntyä!
Kirjoita vastaus