Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Gramofonin lautasella’ Category

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Read Full Post »

Tiedättehän sellaiset pirstaleiset päivät, jotka tuntuvat kovasta yrittämisestä huolimatta valuvan yhteen tyhjään. Kaikki työt takkuavat, mikään ei suju niin kuin pitäisi ja mihinkään ei pysty keskittymään, kun joka puolelta tuupitaan kiireellisillä kysymyksillä, muistutuksilla ja huonoilla uutisilla. Sellaiset päivät, joiden lopuilla istutaan vielä iltayhdeksältä työpöydän ääressä pää hajalla, vaikka kaikki muut ovat jo menneet kotiin. Tekisi mieli huutaa, itkeä, paiskata jotakin lattiaan tai vain kerta kaikkiaan häipyä. Minä tiedän. Mutta minä myös tiedän, mikä auttaa.

Harmittelen toisinaan sitä, että tunnen musiikkia melko vähän. Ei ole aikaa plarata kirjastosta mestariteoksia, saati tutustua niihin. Mutta noviisikuuntelijan asemassa on se hyvä puoli, että minkä tahansa mutkan takana saattaa olla löytö, joka tuntuu uudelta ja tuoreelta. Lisäksi, kun en tietoisesti yritä kartuttaa musiikkikokoelmaani, kappaleet tulevat elämääni luonnollisia rönsyjä pitkin ja niistä tulee osa omaa historiaani samaan tapaan kuin matkoilta ostetuista käyttöesineistä: ne toimivat omana itsenään mutta kantavat mukanaan myös muistoja.

Viime viikolla tavattoman tuhruisen päivän iltana istuin uupuneena ja riekaleisena odottamassa toiseksi viimeistä bussia. Samaan aikaan toisaalla – Skype-yhteyden päässä – ystäväni manaili omaa, turhauttavaa takkupäiväänsä. ”Olen kuunnellut viime aikoina paljon yhtä laulua”, hän sanoi. ”Odotas, kun etsin…”

Kappale, jonka hän sitten lähetti kuunneltavakseni, oli Im Abendrot Richard Straussin sarjasta Vier letzte Lieder. (Ääninäyte alla on Jessye Normanin levytys vuodelta 1983.)

Kireys, ärtymys ja kiukku alkoivat sulaa ja valua alas hartioistani ja käsivarsistani. Im Abendrot vaikutti minuun samaan tapaan kuin lämmin, kesäinen kuuro pölyisen ja tukalan päivän iltana: sade ei kestä kauan mutta ilma raikastuu, vihreyden tuoksu tuntuu taas ja ikkunan voi jättää yöksi auki.

Vier letzte Lieder muutti asumaan musiikkikokoelmaani, ja minä jyryytin bussilla kotiin väsyneenä mutta hyvällä tavalla väsyneenä; sillä tavalla kuin pitkän päivän iltana kuuluukin olla.

 

 

Read Full Post »

Jos poisluetaan sellaiset laajemmin merkitykselliset seikat kuten maailmanrauha ja hapensaanti, ja pysytellään aivan arkipäiväisten ilmiöiden tasolla kuten musikaalissa The Sound of Music,

(Raindrops on roses and whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things)

täytyy sanoa, että uudet, painetut nuotit ovat juuri nousseet suosikkiasioitteni listalle.

Nuottivihkoni ovat yleensä kopioituja, käytettyjä ja lainattuja, nurkista nuhjaantuneita ja miten kuten kasaan teipattuja riekaleita, joihin on aikojen saatossa raapusteltu lyijykynämerkintöjä kolmella eri kielellä. Jousitusmerkkejäkin on vaihdettu kerran tai pari, aina entistä paksummalla viivalla piirtäen.

Tänä vuonna ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ihan tuoreen nuotin: Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel viululle ja pianolle. Spiegel im Spiegel oli tarkoitettu kannustuskappaleeksi, jonka avulla saisin opeteltua edes joten kuten kelvollisen vibraton: arvelin, että koska koko biisi on pelkkää pitkää nuottia, Spiegelin edessä sitä vibratoa olisi sitten hyvä hioa.

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Mutta paketin avattuani tuijottelin nuotin kiiltävää etukantta aivan mykistyneenä ja kääntelin varovasti sivuja. Tahrattoman valkoisia sivuja, joissa on terävät, suorat nurkat! Voi autuus ja viattomuus! Pilallehan ne vain minun käsissäni menisivät, jos alakaisin raapustella rivien väliin mystisiä hieroglyfejäni, jotka muistuttavat jousen suunnasta ja kyynärpään kulmasta. Ehkä minun täytyy ottaa originaalistani kopio viulukotelossa muilutettavaksi; ehkä sitten voin jossain säilyttää sitä ensimmäistä mielikuvaakin upouudesta nuotista, joka on virheetön kuin vastasatanut lumi, johon hiihtäjä ei ole vielä ehtinyt avaamaan latua.

Rikkumaton hanki on sekin suosikkiasioitteni listalla.

Lahjoitin itselleni myös Tasmin Littlen ja Martin Roscoen levytyksen samasta kappaleesta. Heidän tulkintansa oli suosikkini: levollinen ja hauras mutta liikkuva. Kuuntelin sitä aikani ja huomasin ajattelevani puhdasta hengitysilmaa ja keveässä tuulessa kuivuvia, valkeita lakanoita.

Sitten ajattelin, että ei hyvää päivää. Tähänkin ensimielikuvaan tulee kuraisia tassunjälkiä, jos alan itse raapia Spiegel im Spiegeliä kokemattomilla käpälöilläni! Ehkä on parempi soittaa pitkiä nuotteja vain F-duuriasteikolla, kunnes vibrato on salonkikelpoinen. Ehkä Arvo Pärt saa vielä mennä takaisin pakettiin.

Ulkona kuviattujen lakanoiden tuoksukin täytyy muuten muistaa lisätä sille suosikkiasioitten listalle.

Read Full Post »

Pohdiskelin kerran (koska tällaisia pulmiahan pitää ihmisen aina mietiskellä), että jos saisin valita vain yhden asian, jolla juhlistaa joulua, olisiko se joulukuusi, suklaa, piparit vaiko ehkä joululaulut. Valitsin piparkakut, koska niissä riittää puuhaa pariksi päiväksi (ja sitten saa syödä) ja ne kattavat kolme aistia kerralla: piparit ovat koristeellisia katsella, ne tuoksuvat hyvältä ja maistuvatkin jouluisilta. Mutta täytyy todeta, että nyt, kun myrskytuulen riepotteleman ruusupensaan kukat ovat ainoa valkeus, mitä ikkunasta näkyy, tuntuu koko joulukuvio melko omituiselta. Olisikohan sittenkin pitänyt valita lumi? Täällä Pohjanmeren rannalla lumeton joulu on tietysti ihan odotusten mukainen, joten oikeastaan tunsinkin pettymystä vasta sitten, kun kuulin, kuinka sama ympäriinsä ryntäilevä, lämmin säärintama oli huuhdellut lumipeitteen pois Keski-Suomestakin. Siihen saakka sentään pystyin kuvittelemaan mielessäni pakkasyön lumisen hiljaisuuden, valkean peiton kuusten oksilla ja narskeen kenkien alla. Oli mukava tietää, että sentään jossain on oikea talvi. Mutta entäs nyt?

Nyt täytyy tietysti turvautua mielikuvamatkailuun musiikin avulla. Eräs lumisimpia koskaan kuulemiani lauluja on tanskalainen Der er ingenting i verden så stille som sne (joka tahtoo sanoa: ”maailmassa ei ole mitään niin hiljaista kuin lumi”). Kuulin tämän Sisselin laulaman version ensi kertaa keskellä Australian heinäkuuta ja yllätyin sitä täydellistä ajan ja paikan hämärtymistä, joka humautti minut keskelle pohjoismaista hankea, jossa ilmassa leijuu ”joutsenuntuvaa taivaan suurista siivistä”. Ja sittenhän on tietysti Järnefeltin Adagio, joka tuo minulle lumisen jouluillan kuin tilauksesta.

Viime viikolla istuin yleisössä kuuntelemassa, kuinka paikallinen sekakuoro kailotti torvet suorina otteita Bejamin Brittenin teoksesta Ceremony of Carols. Palasin puhisten ja puhkuen kotiin vakaasti siinä uskossa, että ei sitä noin lauleta! Kaivoin lipaston uumenista entisen kuoroni levytyksen samasta teoksesta ja laitoin sen soimaan ajatellen, että näin se lauletaan! This little babe esimerkiksi kuulostaa paljon paremmalta naiskuoroversiona. Ihan varmasti! Levy soi loppuun saakka, koska unohduin muistelemaan menneitä kuoroaikoja, ja koska huomasin, että varsinkin samalla levyllä oleva John Rutterin Dancing Day saa lumen satamaan pääni sisällä, koska olen itsekin laulanut Dancing Daytä pakkasen paukkuessa Taulumäen kirkon nurkissa. Omien muistojeni lisäksi kuoroa säestävässä harpussa vain on jotakin todella pakkaslumimaista: keveää, viileää ja leijuvaa.

Ulkona roikaa vettä ja nurkat rytkyy tuulessa, mutta kuten tanskaksi sanotaan:

”Hvide tanker tyst i dans sig svinger […]

Å så fin en klang, sølveklokke sang
inderst inde i dit hjerte ringer.”

Read Full Post »

En voi kehuskella tuntevani oopperoita juurikaan. Ne, jotka olen katsastanut joko isolla kirkolla tai täällä kotikulmilla, olen kuunnellut tyytyväisenä ja sitten unohtanut siinä määrin, että joutuisin pinnistelemään kovasti, jos minun pitäisi laatia lista kuulemistani oopperoista. Mutta yhtään Wagnerin tekelettä en tietääkseni ollut nähnyt sen kummemmin kuin kuullutkaan, joten otin vaarin Ylen yrityksestä sivistää minua metsäläistä: katsoin peräkkäisinä iltoina Areenasta koko Niebelungin sormus –sarjan, joka oli taltioitu Metropolitan Operassa.

Vaikka olen taipuvainen uskomaan, että ooppera on eniten edukseen paikan päällä koettuna, oli ensikosketus tuollaisiin elämää pidempiin teoksiin mukava saada miniläppärin ruudulta ja ihan tästä omasta keinutuolista käsin: jääkaappi oli kätevästi ulottuvilla, ja kun uupumus alkoi keskiyön paremmalla puolella voittaa, saattoi oopperan ottaa kainaloon ja katsoa loppuun pää tyynyllä. Ja pikakelauskin oli ihan omassa vallassa.

Täytyy nimittäin myöntää, että paikoitellen pitkästyin ja hyppelin eteenpäin muutaman minuutin edestä miettien, että kyllä olisi tässäkin libretossa ollut dramaturgilla töitä. Olen sitä mieltä, että jos kerran on ruvettu tekemään musiikista näyttämötaidetta niin sitten pitäisi pelata näyttämötaiteenkin säännöillä, oli se itse musiikki miten mahtavaa tahansa. On nimittäin melko omahyväistä olettaa, että katsojaa jaksaa kiinnostaa, jos lavalla ei tapahdu mitään mutta tyypit patsastelevat siellä selostamassa tapauksia, jotka sattuivat joskus aikaisemmin jossain muualla.

Eikä minusta vielä näillä eväillä saatu ylintä ystävää sille pelkälle Wagnerin musiikillekaan. Roikuin kyydissä ihan myötämielisenä koko matkan Reininkullasta Jumalten tuhoon ja tunnistin kyllä jumalten ja valkyrioiden sun muiden teemat, kun ne putkahtelivat esiin uudestaan, mutta olisin olettanut, että viiteentoista tuntiin olisi mahtunut enemmän sellaisia katkelmia, jotka vievät mukanaan ihan tyystin ja jäävät mieleen.

Mutta Siegfriedin miekantakomisaaria kumminkin jäi seurakseni kahdeksi päiväksi. Ajelin polkupyörällä, pakersin työpöytäni ääressä, valikoin hedelmiä kaupassa ja tyhjensin tiskikonetta kotona lauleskellen hiljaa itsekseni, että “Hoho! Hoho! Hohei! Hohei! Blase, Balg! Blase die Glut!” Saakohan siitä omaperäisen snobin papukaijamerkin, jos kautta aikojen ensimmäinen Wagner-liimasävel ei olekaan Valkyyrioiden ratsastus vaan Nothung! Nothung!?

Muutenkin tuollaisesta keskittyneestä musiikinkuuntelusta tuli omituisen soiva olo, jota kesti monta päivää. Kun olin kuunnellut terveitä, hyvin tuettuja ammattilaisääniä, tuntui kuin omankin sellkärangan ympärillä olisi ollut ylimääräistä tukea: jaksoin istua suoremmassa ja henkikin pihisi paremmin. Hoho. Metka juttu.

Read Full Post »

Olen harmitellut saamattomuuttani, kun en ole pitkään aikaan sivistänyt itseäni millään klassisen musiikin perusteoksella, jota en vielä tunne, tai ylipäätään kuunnellut mitään musiikkia oikein tarkoituksella. Tarkoituksella tarkoittaa, että kuuntelisin jotakin, mitä todella haluan kuunnella, erotuksena esimerkiksi telkkarin dokumenttielokuvan musiikista, joka luikahtaa korvista sisään ikään kuin huomaamatta.

Tuli sitten ehtoona muutamana muun kyberavaruusromun seassa vastaan osia vuosien takaisesta lavaspektaakkelista, joka edelleenkin kulkee kaupallisia kujia nimellä Bill Bailey’s Remarkable Guide to the Orchestra, joskin nyt jo tallenteena. Alkuperäisessä tuotannossa brittikoomikko Bill Bailey ja BBC Concert Orchestra hyppyyttivät yleisöä kokoillan konsertin edestä pitkin orkesterisoittimien ja vähän muidenkin kilkuttimien ihmeellistä maailmaa. Nimestään huolimatta Remarkable Guide ei ollut mikään oppituntimainen istunto klassisen sivistyksen puutteesta kärsiville vaan pikemminkin hyväntuulinen mutta pohjimmiltaan perehtyneisyydellä kasattu sarja hullutukisia, joiden kaikkien yhteinen nimittäjä tuntui olevan: ”meilläpä on orkesteri; katsokaa, mitä kaikkea sillä voi tehdä!”

Bill Bailey etunenässä orkesteri esitteli yksittäisiä soittimia, uutisten tunnusmusiikkeja, mainosmusiikkia, 70-luvun poliisisarjojen musiikillisia lainalaisuuksia ja tuttuja orkesteriteoksia siinä muun mylläkän seassa. Komediamies kuvaili poliisien ja rosvojen takaa-ajoa samalla, kun orkesteri soitti, ja luonnehti pasuunaa orkesterin hilpeäksi enoksi, jossa kuitenkin on aavistus vaaraa kuten epäilyttävässä enossa joulujuhlissa. Remarkable Guiden katkelmia katsellessa tuli sellainen olo kuin kalkkikerrostumat olisivat karisseet korvakäytävien seinistä. Että ihan eno? Ja olisinko itse huomannut, kuinka ilmiselvästi puhdas kvintti on rehellisten sankareiden intervalli, kun taas puolen sävelaskelen päässä ylinouseva kvartti on pahisten intervalli?

Ajattelin, että enemmän kuin orkesteriopas, Remarkable Guide olikin ehkä innostava sysäys havainnoivaan kuuntelemiseen ja orkesterimusiikin ilmaisuvoiman näytösnumero. Ja samassa lakkasinkin harmittelemasta saamattomuuttani ja kepsuttelin kevytrakenteista aasinsiltaa pitkin kohti seuraavaa päätelmää: jos yhdessä intervallissa on niin paljon informaatiota, että siitä jo tietää, kuka on hyvis ja kuka pahis, ja jos pelkän huilun äänen synnyttämän mielikuvan selittämiseen tarvitaan monta lausetta, olisi seuraavassa minulle vielä vieraassa Madetojan sinfoniassa niin käsittämättömän paljon asiaa, ettei sitä väen vängällä kannatakaan ryhtyä kuuntelemaan. Hukkaan vain menisi. Vaikka mielelläni käyttäisinkin joutilaat tunnit johonkin mieltä ylentävään, on parempi odottaa todellista inspiraation hetkeä, jona oikeasti olen kuuntelutuulella. Ei pääse epäilyttävä eno hiipimään huomaamatta ohi.

Read Full Post »

Kappaleen voi kuulla ensimmäistä kertaa vain kerran, joten jos mahdollista, ensi kuuleman eteen kannattaa nähdä hieman vaivaa tähän tapaan:

  1. Valitaan teos, jonka kuuntelemiseen on juuri nyt jokin hyvä syy, kuten että se on uunituore ja sen esittäjä on vuotta aikaisemmin tarjonnut mieleenpainuvan konsertti-illan.
  2. Jätetään huomiotta, mitä mieltä muut ovat teoksesta olleet.
  3. Rehkitään päivä jonkun tuskaisen työtehtävän parissa kunnes järki ei enää juokse, on tullut ilta ja on hiljaista, eikä jaksa muuta kuin maata lattialla. Jos rehkimisen saa päätökseen, siitä on etua.
  4. Maataan lattialla selällään hiljattain imuroidulla matolla jalat nostettuna keinutuolin istuimelle, kuulokkeet korvilla ja käsivarret levällään.
  5. Painetaan ’toista’ -nappia ja hievahdetaan mahdollisimman harvoin kunnes kappale on lopussa.

Tutustuin Judd Greensteinin Acadiaan kutakuinkin tätä proseduuria seuraten. Minnesotan Orkesterin Inside the Classics -väki on pitänyt Acadiasta tasaista mekkalaa niin pitkään, että kun tässä muutenkin olen modernin musiikin tuulella, tulin uteliaaksi, etenkin kun kantaesitystallenteen sai ostaa bändin verkkokaupasta peräti huokeaan nollan Yhdysvaltain dollarin hintaan.

Ensimmäinen kurkistus Acadiaan oli hupaisa sekoitus lievää mutta yllättävän posiitiivista ’one damned thing after another’ –vaikutelmaa ja huisia ’musiikin kyydissä menossa jonnekin’ -vaikutelmaa. Noista kahdesta yhteensä kehkeytyy… kieppumista kenties? Acadia oli ryöpsähdys, jossa ei ollut mitään kurttuotsaista. Ajattelin sitä kuunnellessani moneen kertaan isoja lehtipuita ja aurinkoisia aamuja kesällä ja aikaisin syksyllä. Sikäli kun yläilmoista käsin oikein näin (koska Acadiassa oli paljon lentämistä maiseman yllä), jykevät lehtipuut kasvoivat jossain tuolla rapakon takana. Itärannikolla, sanoisin.

Vaikka muurahaiset ja kahlaajalintujen jalatkin ovat vikkeliä, ajattelen usein kiireistä musiikkia kuunnellessani ihmisiä. Acadiassa oli vipellystä siinä määrin, että kyllä todellakin ajattelin ihmisiä. Akateemisia ihmisiä, jotka ajelevat polkupyörillä tummissa vaatteissa.

Aivan kuin joululaulun tonttu ikään, ajan virtaakin olin kuulevinani.

Joten mitä minä näinkään, kun kuulin Acadian ensimmäisen kerran? Ilmeisestikin jonkin Yhdysvaltain itärannikon yliopiston puustoisen kampusalueen kesästä syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ylhäältä käsin kieppuen tarkasteltuna. Hmm. Melkein voisin väittää, ettei säveltäjä ihan sellaista tarkoittanut. Mutta minkäs teet, vastuu ja oikeuskin on jo siirtynyt kuulijalle, kjäh kjäh.

Tämän sanottuani kehotankin kaikkia uusia Acadian kuuntelijoita kiinnittämään erityistä huomiota ohjeistuksen kohtaan 2.

Read Full Post »

Sasha Mäkilästä puheen ollen, maestro itse blogissaan toivoi tässä taannoin, että Leevi Madetojasta tulisi paremmin tunnettu säveltäjä, jonka teoksia soitettaisiin enemmän. Orkestereiden ohjelmistovalinnat eivät tietenkään kuulu minulle yhtään vähää mutta sen verran kalikka kalahti ja oma koira älähti, että vedin käden lippaan, sanoin, että jes söör, ja menin plaraamaan kaupunginkirjastosta kolme Madetoja-levytystä, joita sitten pipo päässä kotiin lampsiessani kuuntelin.

Luulin, että joku lapsuudessa kilkuteltu pianokappale olisi ollut ainut pintakosketukseni Madetojaan mutta Pohjalaisia-sarjan kohdalla tajusin yhtäkkiä, että minähän olen kuullut tämän jossain! Aivan varmasti olen! Jostain syystä minua aina – mummoani  lainatakseni – ”hytkäyttää”, kun huomaan, että musiikki on minulle tuttua mutten yhtään tiedä miksi. Miniatyyrimysteeri. Sitä paitsi, Pohjalaisten ensimmäisestä osasta mieleeni aukeni yksi niistä selkeistä, visuaalisista mielikuvista, joista kovasti pidän: pimeänä iltana lumisella kadulla katselin aurauspenkkojen sijasta viileää kesäaamua ennen auringonnousua, kun järvien yllä ja laaksoissa lepää raskas usva, joka sitten päivän valjettua kiipeää korkeammalle ja katoaa kokonaan.

Pohjalaisten toisen osan kansanlaulusta ”Tuuli se taivutti koivun larvan” kehkeytyi sitten viikon ehdottomasti sitkein liimasävel. Mutta se onkin kokonaan toinen juttu.

Read Full Post »

Mistä näitä mielipiteitä oikein tulee? Olen usein kahta tai kolmeakin mieltä asioista, ja myöskin eri mieltä itseni kanssa. En juuri välitä kiistellä tosiasioista enkä makuasioista mutta molempia on kyllä metka puida ja pohdiskella.

Tämän viikon loppupuolella seurasin piskuisen näyttöpäätteeni välityksellä surinaa Wienin filharmonikkojen Helsingin vierailun ympärillä.

Yhtäältä on selvää, etten pidä ylistämisestä ja superlatiivien latelemisesta, koska se tuntuu aina epäilyttävältä, aivan kuin paljolla puheella yritettäisiin peittää asioiden todellinen laita tai aivan kuin minulta yritettäisiin riistää oikeus omaan näkemykseeni. Wienin filharmonikkojen perinteikkyydestä ja erinomaisuudesta jaksettiin etukäteen mainita niin monta kertaa, että melkein jätin katsomatta koko Musiikkitalosta lähetetyn konsertin. En ollenkaan epäile, etteikö filharmonikot olisi huippuorkesteri ja niin edelleen mutta koska kaikki kuitenkin kokevat taiteen omalla tavallaan, olisi mukavampaa jättää jokaisen kokemukselle tilaa. Vähempikin haloo…

Toisaalta oli suorastaan hellyttävää katsoa klassisen musiikin kapuamista otsikoihin etenkin siinä vaiheessa, kun kapellimestari Sakari Oramon pikaista loikkaa hätävarajohtajan korokkeelle seurattiin kuin tiivistä urheilutapahtumaa. Eihän tästä kyldyyrin sarasta yleensä liikaa pajateta. Joka tapauksessa olin aavistuksen verran pensällä päällä suoran verkkolähetyksen alkaessa. Voiko ne nyt niin loistavia olla? Tulevat tänne Sibeliusta soittamaan. Illan ohjelmistoon oli näet valikoitunut silkkaa Sibeliusta: sinfoniat 7, 5 ja 1.

Vaikka yhtäältä puolustan oikeutta omaan, oppimattomaan mielipiteeseeni, ei toisaalta ole kovin varmaa, kuinka paljon itsekään luotan siihen. Maallikon musiikilliset mieltymykset perustuvat usein vain tottumukseen: ensimmäiseen konserttiin, jossa kappaleen on sattunut kuulemaan tai levytyksiin, jotka itse omistaa. Koska omassa gramofonissani kuluvat ahkerasti Osmo Vänskän bändien versiot Sibeliuksen sinfonioista, oli filharmonikoilla melko heikot mahdollisuudet minut suhteeni. Olen jäänyt jumiin pohjoiseen Sibbe-tyyliin.

Yritin pitää mieleni avoimena mutten mahtanut itselleni mitään. Varsinkin viidennen sinfonian kohdalla mietin pöllämystyneenä, että mitäs ihmeen mössöä tämä on? Soittavatko ne aina samaa tahtiakaan? Oli wieniläinen sointi miten rikas ja syvä tahansa ja kehuttiinpa sitä vaikka taivaisiin asti, ei sille enää mitään mahda, että itse haluan kuulla Sibeliukseni raikkaana kuin maaliskuiselta järvenselältä hiipivä tuulenvire ja kirkkaana kuin huhtikuinen aamu. Minulle mieleistä Sibeliusta on helppo hengittää. Ainakin säälittävissä kuulokkeissani wieniläinen sointi oli pikemminkin jotakin saavista kaadettua, joka valui päälle. Hengitä sitä sitten. Sitä paitsi, vaikka pidän Sibeliuksesta, jäi koko konsertista sellainen tunne kuin olisi käynyt ravintolassa ja tilannut kolme pääruokalajia peräkkäin. Toisaalta, ei se ajanhukkaakaan ollut millään muotoa, ja mistäpä sen tietää, vaikka olisin pitänyt esityksestä kovastikin, jos en olisi tiennyt, ketä soittajat olivat.

Valistuneempiakin arvioita konserttivierailusta on sitten putkahdellut pitkin poikin blogosfääriä, naamakirjaa ja tiedotusvälineitä, ja sehän on vain hupaisaa. Mahtuuhan niitä maailmaan mielipiteitä, eivätkä ne ihan heti kesken lopu, koska itsekin osaan olla yhtäältä yhtä mieltä ja toisaalta toista. Mutta sen verran vedän kotiin päin ihan varauksetta, että Sakari Oramo nyt kumminkin on ihan päällikkö.

Read Full Post »

Säästääkseni rääkättyä henkitorveani ja myöskin ihan vain siksi, että se on rentouttavaa, olen viime aikoina kävellyt pyöräilyn sijasta. Olen keksinyt, että jalkapelissä taitetut, talviset myöhäisillan kotimatkat sopivat erinomaisesti musiikin kuunteluun. Liikennettä on niin vähän, että melu ei häiritse. Kävellessä vauhti on myöskin sikäli verkkainen, että kuulokkeet korvilla kuljeskelu ei ole turvallisuusriski. Sitä paitsi talvivaatetus on musiikin kuuntelussa tarpeen: köppäiset kuulokkeeni vaativat ehdottomasti korville kiskotun myssyn tuekseen, jotta ne pysyvät paikoillaan.

Normaalivauhtia tallustaen matka työpaikalta kotiovelle kestää Dvořákin kahdeksannen sinfonian verran. Siinä ehtii hyvin tarkastella porttien päälle kertyneitä lumiköröjä ja liukureilla vallattuja aurauskasoja. Tänään tosin huomasin, että aivoni askaroivat fleece-pipon alla huomattavasti korkealentoisempien mietintöjen parissa.

En enää muista, mitä varten minulla on juuri Dvořákin sellokonsertto ja  sinfoniat 8 ja 9 mp3-soittimessani. En ole mikään sinfonisen musiikin tuntija, enkä ole koskaan ottanut asiakseni tutustua perusklassikoihin järjestelmällisesti. Olen vain joskus kompastunut Dvořákiin. Muistan lukeneeni yhdeksännestä ’uuden maailman’ sinfoniasta, että se kuulostaa yhtä aikaa pohjoisamerikkalaiselta ja itäeurooppalaiselta. Alkumatkasta mietinkin, kuulostiko kahdeksas sinfonia omissa korvissani jotenkin erityisen itäeurooppalaiselta. Kuulostaisiko se siltä, jos en tietäsi, että Antonín Dvořák oli tsekki? Miltä itäeurooppalaisuus ylipäätään kuulostaa?

Puolen matkan tietämissä pohdiskelin, että olisipa metkaa järjestää sellainen koe, jossa klassisesta musiikista kohtalaisen tietämättömät ihmiset ryhmittelisivät musiikkinäytteitä sen mukaan, mitkä heidän mielestään tulevat samasta maailmankolkasta. Jos ei tarvitsisi nimetä, mikä on ranskalaista ja mikä pohjoismaista ja mikä mitäkin, niputtaisiko peruskuulija silti itäeurooppalaiset säveltäjät yhteen? Aikakausi ja tyylisuuntakin pitäisi tietysti ottaa huomioon. Ehkäpä joku on sellaisen kokeen tehnytkin. Pitäisi kaivaa tietokantoja.

Kotikadulle kääntyessäni pähkäilin jo, että itse olen kyllä tylsä varianssianalyytikko, enkä osaisi ihan äkkipäätä sellaisia koetuloksia analysoidakaan. Mitäs kaikkia klusterianalyysejä ja muita niitä olikaan..?

Sitten aloin kävellä rivakammin. Kahdeksannen sinfonian neljäs osa on sen verran täynnä draamaa, että se tuntuu koko ajan vyöryvän ihan viitä vaille viimeisissä tahdeissaan, ja halusin ehtiä oman pihan kulmalle ennen lopullisia patarummun kuminoita.

Ulkoportaissa havahduin miettimään, että kaikkeapa sitä joutuukin miettimään, kun on myssyn alla kuulokkeet.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: