Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Konsertissa’ Category

Toisinaan elämä menee niin merkilliseksi, ettei musiikillekaan jää aikaa. ’Pitäisi kuunnella’, ’pitäisi opetella’ ja ’pitäisi soittaa’ -listat vain venyvät venymistään, ja ainoa kyldyyrielämys on tiskatessa radiosta kuuluva Allegrin Miserere. Viime lauantaina tuntui jo olleen iäisyys siitä, kun olin ollut ihkaelävässä konsertissa edellisen kerran. Vaikka pitkän päivän päätteeksi jo väsyttikin, annoin kotiin päin menevän bussin mennä ja valitsin toisen suunnan: menin keskiaikaiseen kirkkoon kuuntelemaan kamarimusiikkia.

St Athernasen kirkon runkohuone on uusittu 1800-luvulla mutta kuori on 1100-luvun puolivälistä, ja niin maan perusteellisesti onkin. Kaaret, geometrinen kuviointi ja kapiteelit ovat kuin keskiajan kirkkoarkkitehtuurin oppikirjasta kohdasta ’Romaaninen tyyli Skotlanissa’. En ollut nähnyt kuoria koskaan sisältä päin, joten olin utelias. Lisäksi opettajani soitti konsertissa alttoviulua; siksikin valinta kolmen samaan iltaan sattuneen musiikkipläjäysen välillä oli helppo.

Vapaaehtoiset järjestäjät huomasivat kiinnostukseni, ja ennen kuin ehdin edes penkkiin saakka, olin jo saanut opastetun minikierroksen kirkon käytävällä. Ja siitä eteen päin ilta sen kuin parani. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla musiikkia säesti salamointi ja ukkosen jyrinä, ja toisella puoliskolla jousien taustalta kuului sateen ropina korjausta odottavaan kattoon. Hämärän, yli 800 vuotta vanhan kirkon tunnelmaan mikään ei olisi voinut sopia paremmin. Väliajalla tarjoiltiin teetä ja pikkupurtavaa, ja tutut ja tuntemattomat porisivat keskenään säästä ja vaihtoivat kuulumisia. Toinen tarkkasilmäinen kuulija yleisön joukosta huomasi taas pitkin seiniä harhailevan katseeni, ja hiippailimme yksissä tuumin flyygelin ohitse ihastelemaan kuoriosan ja apsidin koristeluja.

St Athernase, Leuchars, Fife

Ohjelmistokin oli onnistunut: musiikki oli rauhallista ja osaksi tuttua mutta silloinkin tuoreelle kokoonpanolle sovitettua. Mielessäni ympyröin ohjelmalehtisestä uusina tuttavuuksina Schubertin jousitrion b-mollissa (D.471), Rachmaninovin sellosonaatin g-mollissa (Op. 19) ja Faurén pianokvartetin c-mollissa (Op. 15). Koska niinhän siinä taas kävi, että ’pitäisi kuunnella uudestaan’ -lista piteni pitenemistään.

Read Full Post »

Useimmin menen konserttiin, koska haluan kuulla jonkun tietyn teoksen, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Joskus menen varta vasten kuuntelemaan artistia, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Silloin tällöin saatan mennä konserttiin, koska haluan sivistää itseäni, ja kuunnella sellaista musiikkia, mihin en omin neuvoin tulisi tutustuneeksi. Eilen menin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, koska olin hemmetin pahalla päällä.

Scottish Chamber Orchestran soittajat käyvät säännöllisesti yliopiston konserttisalissa heittämässä lyhyitä keikkoja parin-kolmen muusikon kokoonpanoina. Puoli kuudelta alkaviin esityksiin on helppo luikahtaa työpäivän päätteeksi, eikä ehdi kauhea nälkäkään tulla, kun kotiin joutuu jo puoli seitsemän maissa. Eilen tosin olin suunnitellut tekeväni töitä vähän pidempään, koska koko viikko siihen saakka oli ollut yhtä jonninoutavaa takkuamista: aamut menivät turhaan venkslaamiseen ja iltapäivisin ei ajatus kulkenut. Keskiviikkona kello viiden tienoilla olin jo niin turhautunut ja kurkkuani myöten täynnä koko jeevanan revohkaa, että olisin voinut kirkua. Tuntui siltä, että kolmivuotinen tutkimusprojektini on ollut tyhjän laahaamista, josta ei tule koskaan valmista. Puhisin ja puhkuin ja punnitsin vaihtoehtoja. Päädyin siihen, että hitot töistä; menen sittenkin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mitä ohjelmistossa on tai kuka soittaa. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla saattaisin kuulla jotain kiukunlievitykseen sopivaa.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Ohjelmassa oli ensimmäisenä Mozartin sonaatti viululle ja pianolle, ja Mozartin musiikki muutamin poikkeuksin ei ole koskaan vedonnut minuun. Istuin toisessa penkkirivissä yksikseni ja puhisin ja puhkuin. Ajattelin, että kyllä tuokin pahuksen Mozart on kirjoittanut sivukaupalla mitäänsanomatonta plörinää! Annoin ajatusteni harhailla, ja yhtäkkiä huomasin funtsailevani, että tosiaan: jopa Mozart, jota yleisesti nerona pidetään, on pakertanut tyhjänpäiväisyyksien parissa. Joten mitäs paineita tässä minulla on. Ne ihmiset, jotka odottavat minulta tieteellisiä läpimurtoja, ovat laskettavissa yhden käden sormin, joten pettymys ei ole kovin suuri, vaikkei niitä tulisikaan.

Jälkimmäinen puolituntinen Schumannin ja Piazzollan musiikkia kiinnosti minua jo enemmän mutta pakko on tällä kertaa antaa piste Mozartille. Wolfgang: kiitoksia tyhjästä; raivo on saatu sillä hallintaan.

Read Full Post »

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Read Full Post »

Toisilla vaan on tuota tyylitajua.

Joskus tuntuu siltä, että konserttien ylimääräiset numerot ovat kärsineet inflaation. Encore on lähes aina valmiina varastossa ja yleisö saa sen kuin apteekin hyllyltä, eikä tarvitse edes paljoa taputtaa. Jos kuoro tai bändi mielellään esittää sen ylimääräiseksi ajatellun kappaleen, niin miksi sitä ei vain oteta ohjelmaan mukaan? Peräpenkin näkövinkkelistä ylimääräisten yleistymisessä on nimittäin se ikävä puoli, että sitä tuntee itsensä jo vähän töykeäksi kuulijaksi, jos on täysin tyytyväinen keikan antiin sellaisena, kun se on käsiohjelmaan painettu. Isompiakin epäkohtia maailmassa toki on, mutta ehkäpä encoren pitäisi olla harvinainen poikkeus eikä löyhä sääntö. Konserteissa on toinenkin tuikitavallinen hetki, joka toisinaan tuntuu kumman kiusalliselta: se pakollinen ”ovella on levyjä myytävänä” -ilmoitus. Moni esiintyjä toki hoitaa kaupalliset tiedotteet hyvällä huumorilla mutta en ole vielä kenenkään muun nähnyt yhdistävän näitä kahta konsertoinnin solmukohtaa niin suvereenilla tavalla kuin The Artisans.

The Artisans esittää keskiajan ja renesanssin musiikkia perusteellisella pieteetillä, alkuperäiskielillä ja mahdollisimman aidosti rakennetuin soittimin. Taitoa ei tyttäriltä puutu. Viime viikolla St Salvator’s Collegen kappelissa en tiennyt, kumpaa olisin enemmän ihastellut: kirkkaita ja taipuisia lauluääniä vai sitä totaalista harppujen, huilujen, viulujen ja säkkipillien hallintaa. Muukin yleisö oli sillä kannalla, että tätä pitää kuulla vielä vähän lisää: itsepintaiset ja rytmikkäät aplodit toivat artesaanit takaisin estradille, ja sitten kaikuikin yliopiston kappelissa nauru, kun soittajat näyttivät, kuinka tämä ”ostakaapa ovelta mennessänne” -osasto kuuluu hoitaa.

Ylimääräinen numero oli aivan autenttinen melodia menneiltä vuosisadoita mutta The Artisans oli tehnyt siihen sanoituksen, jossa viimeisen päälle riimitellysti ja asiaankuuluvan neliäänisesti kiitettiin kaikkia mukavasta illasta ja vaatimattomasti ehdotettiin, että sellaisen sanan voisi laittaa kiertämään, että se Artisans on muuten pirun hyvä. Kieli edelleen tukevasti poskessa laulussa kehotettiin vielä tutustumaan levytyksiin, tilaamaan uutiskije ja vierailemaan yhtyeen kotisivulla.

Siihen ei ollut kellään enää mitään lisättävää. ’Medieval mic drop’, jos mikä.

Read Full Post »

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Kun keskiviikkoiltana kopsuttelin tuhannen kiireellä kaupungin keskustan halki konserttisalilta kohti linja-autoasemaa, ajattelin, että ei siitä mihinkään pääse: nyt on ilmennyt tarve fanittaa. Niinpä otin ja fanitin Pekka Kuusistoa pitkälle seuraavaan päivään ihan fiilispohjalta ennen kuin keksin tyydyttävän selityksen sille, miksi olin pitänyt Kuusiston ja Scottish Chamber Orchestran soittamasta Carl Nielsenin viulukonsertosta (Op. 33) niin kovasti.

En tuntenut Nielsenin konserttoa entuudestaan, joten minulla ei ollut luutunutta käsitystä siitä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Lounastunnilla ennen Scottish Chamber Orchestran konserttia kuuntelin siitä kertaalleen sinänsä ihan sivistyneen juutuubitallenteen mutta se ei tehnyt oikein kummoistakaan vaikutusta. No, eipä tietenkään, kun siinä kuunnellessani yhdellä kädellä söin ja toisella vastailin sähköposteihin; vertailu on siksi melko epäreilu jo alkaessaan. Mutta kun P. Kuusisto pelmahti lavalle ja ryhtyi soittamaan, huomasin yhtäkkiä olevani tavattoman kiinnostunut kuulemastani.

Kuusiston soitosta sanotaan usein, että se on tuoretta ja pelimannihenkistä, ja niinhän se tietysti olikin, mutta omasta mielestäni villakoiran ydin ei ollut vielä siinä. Tarpeeksi hyvä selitys ei ollut sekään, että illan solisti esiintyi huolettoman oloisesti aivan kuin puolen tunnin pläjäys kevyttä kenttävirtuositeettia ei olisi ollut konsti eikä mikään.

Kun sitten kotona kuuntelin Pekka Kuusisto & The Luomu Playersin polskaraitaa, mieleeni juolahti, että tässähän on jotakin hyvin puheenomaista. Musiikki hengittää, kulkee, nousee ja laskee luontevasti kuin puhe:

Minulle valkeni, että olin reagoinut Nielsenin konserttoonkin kuin hyvän jutunisikjän kertomukseen: ”Ihanko totta? Mitä sitten tapahtui? No jopas!” Musiikki – mielekäskin tulkinta, jossa varmasti on kaikki nyanssit kohdillaan – toimii yleensä korvissani aina musiikkina samaan tapaan kuin hyvä elokuva toimii elokuvana ja kirja kirjana: omilla keinoillaan. Mutta Kuusiston Pekka, viuluniekka extraordinaire, soitti kuin kertoisi tarinaa. Siitä hyvästä ajattelin häntä fanittaa ainakin tuonne ensi viikon puoliväliin.

 

Read Full Post »

En toki ole ihan typerä minäkään. Ymmärrän kyllä, että itsensä elättäminen musiikilla on kovaa hommaa: vain harvat pystyvät siihen, ja sittenkin leipä on tiukassa, työtunnit epäsäännöllisiä, kilpailu kovaa ja harjoittelun sarka loputon. Mutta silti.

Viime lauantaina sinkosin kesken omien töitteni takaisin kotiin kuuntelemaan Alexander Sitkovetskya ja Maxim Rysanovia, jotka East Neuk Festival oli kutsunut kylän kirkkoon esiintymään. Olin varannut lippuni viulu- ja alttoviuluduon keskipäivän resitaaliin lähinnä Händel-Halvorsen Passacaglian houkuttelemana mutta huomasin melko pian tehneeni hyvän sijoituksen muutenkin. Olin labravuorossa toista viikonloppua peräkkäin, joten olin väsyksissä ja hermot kireällä: näin öisin untakin työasioista. Mutta siinäpä sitten istuin puupenkissä selkä suorana kuin seiväs ja kuuntelin ja katselin, kun heput soittelivat Bachia ja Bartókia niin kuin ei mitään. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Katsomo oli myyty täyteen viimeistä rahia myöten, ja muukin yleisö tuntui olevan hyvällä tuulella: vinkeimpien kappaleiden jälkeen kirkkosalin läpi kävi spontaani naurun humahdus, ja aplodit seurasivat perässä kohisten kuin rankkasade. Taputin itsekin suu korvissa, ja keikan päätteeksi porhalsin takaisin työmaalle, missä en ollut enää läheskään niin myrtynyt kuin olin ollut aamulla.

Ja sitten se kävi mielessä. Että jos maailmankaikkeuden kulkuun sellainen reikä repeäisi, että yhtäkkiä saisin vapaasti valita, niin eipä olisi ollenkaan sanottua, ettenkö vaihtaisi pois koko tiedeurani, jos vastineeksi saisin taidon soittaa kuten herrat Sitkovetsky ja Rysanov.

Tieteen ja taiteen tekemisessä on paljon samaa jo senkin vuoksi, että kummastakaan ei ole helposti mitattavaa, välitöntä taloudellista hyötyä. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että terve yhteiskunta ehdottomasti tarvitsee sekä perustutkimusta että taiteita, niin elämä kumminkin jatkuisi ilmankin. Mutta viime aikoina olen joutunut paljon mietiskelemään sitä, että oma aherrukseni ei ole palkitsevaa, koska en auta ketään: kenenkään ilme ei kirkastu eikä päivä parane sen vuoksi, mitä minä viikosta toiseen teen. Vaan kaksi kaveria kun pölähtää paikalle jousisoittimineen ja tunnin verran musisoi, niin parisataa ihmistä poistuu takavasemmalle pykälän verran onnellisempana. Olisiko ammatin mukana tulevaa epävarmuutta, kritiikkiä ja itsekritiikkiä helpompi sietää, jos samalla olisi taito ilahduttaa?

Read Full Post »

Toissaviikolla kollega kerrosta ylempää lähetti kesken päivän sähköpostin: ”I’m listening to the Four Last Songs now. So far I’m OK!”

Richard Straussin laulusarja Vier letzte Lieder on nimittäin kasvattanut kaksi mittavaa rönsyä sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten iltamyöhäbussia odotellessani kuuntelin ensimmäistä kertaa sen viimeistä kappaletta Im Abendrot.

Ensimmäinen rönsy on tuon saman laulun asema virallisena stressitason mittarinani. Oikein hankalina ja uuvuttavina päivinä pistän sen soimaan kuulokkeistani ja pysähdyn tarkkailemaan tilannetta. Jos Im Abendrot saa minut itkemään, olen liian väsynyt ja rasittunut, ja on parasta hellittää vähän. Jos kuuntelen pärstä peruslukemilla, kaaos on vielä hallinnassa ja voin jatkaa normaalisti. Olin edellisiltana pizzalautasen yli opastanut työtoveriani Abendrot-menetelmän käytössä ja merkitsin tyytyväisenä muistiin, että yläkerrassa oltiin siis selkeästikin täysin toimintakykyisiä.

Toinen rönsy ulottuu täältä kotoa Skotlannin Alamailta Thames-joen rannalle ja mutkittelee pitkin Westminster Abbeyn kappeleita. Keskitalvella sama ystäväni, joka alun perin tutustutti minut Vier letzte Lieder -sarjaan, huomasi sen lontoolaisen Royal Festival Hallin ohjelmistossa, ja osti meille molemmille liput. Ja mitä sitten seurasi, onkin malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurin sarat tukevat toisiaan ja kuinka ja taiteiden vaikutus leviää kaikkialle kansantalouteen:

Ostin lentoliput ja junaliput, otin pari päivää vapaata ja matkustin etelään. Samalla vaivalla tein viikonlopun aikana päiväretkiä pitkin Cambridgeshiren pikkukaupunkeja ripotellen ruokarahoja ja vapaaehtoisia pääsymaksuja sinne tänne. Lontoossakin oli ennen konserttia koko päivä aikaa, joten sillä välin, kun ystäväni ahersi työtapaamisessaan, pulitin Westminster Abbeyn pääsymaksun ja ajelehdin siellä tuntikausia sivistämässä itseäni. Kävin tervehtimässä Maria Stuartia. Kävelin British Museumiin ja ällistelin siellä Sutton Hoon hautalöytö. (Saatoin olla siinä vaiheessa päivää liian väsynt sivistymään mutta ällistelemään kyllä kykenin.) Ostin museosta kirjan. Kävelin kulman taakse kirjakauppaan ja ostin toisen kirjan. (Molemmat hyvin sivistäviä: keskiajan historiaa ja rakennustaidetta.) Sitten ystäväni työpäivä viimein päättyi, laskimme lisää ruokarahaa talouden rattaisiin ja vasta sen jälkeen istuimme tyytyväisinä kuuntelemaan konserttia.

Eikä mitään hätää. Molempien stressitaso oli varsin alhaalla ja naamataulu onnellisessa virneessä. Koska juttu on näin: moni ei ehkä näe mitään mieltä siinä, että ryhdytään satojen mailien matkailurevohkaan yhden laulun takia mutta toisinaan elämästä vain saa eniten irti, kun ottaa pienen, itselleen merkityksellisen asian ja tekee siitä ison numeron.

Read Full Post »

Merkillisiä nuo muistot. Siellä ne asustelevat aivojen uumenissa viemättä juurikaan tilaa. Vaikka ikää kertyy, pää ei yhtään suurene muistojen määrästä. Metkaa tuokin ikääntyminen. On hätkähdyttävää huomata, että ihan täydessä aikuisen järjessä tehdyistä jutuista saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Mutta aika ei silti ole saanut muistoja loittonemaan: ne tuntuvat olevan aina ulottuvilla vain yhden oven takana. Käden kun ojentaa ja kahvaa kääntää niin siinä ne ovat. Kaukaisimmatkin muistot tulevat mieleen aivan yhtä nopeasti kuin viime viikko; lapsuuttaankin kantaa mukanaan koko ajan, ja sinne voi piipahtaa mielessään milloin tahansa, vaikka matkaa oikeasti olisi parituhatta kilometriä ja kolmisenkymmentä vuotta.

Luikahdin eilen lounastunnilla kuuntelemaan, kun Maebh Martin ja St Andrews Chamber Orchestra soittivat Edvard Griegin pianokonserton (a-molli, Op. 16) ilmeisestikin lämmittelymielessä ennen Pohjois-Irlannin kiertuetta. Kuljen konserttisalin ovista joka viikko matkalla alakerran harjoitusluokkaan, joten tiedän, miten homma menee. Vasemmanpuoleisissa pariovissa on rumat, siniset verhot, kulahtaneen messinkiset kahvat ja vingahtelevat saranat. Käden kun ojentaa ja kahvasta vetää niin ovi aukenee saliin: suoraan edessä on toiset pariovet, suoraan yläpuolella parvi ja etuoikealla esiintymislava.

Mutta eilen, kun tömistelin niiden pariovien läpi, olinkin vinokattoisessa vinttihuoneessa Keski-Suomessa 1980-luvun loppupuoliskolla. Seinät olivat vaaleansiniset. Suoraan edessä oli ikkuna, josta näkyi soratie ja metsää. Ikkunan edessä oli kaksi koivun väristä koulupöytää, oikealla oli sänky, ja vasemmalla valkoiseksi maalatun muurinkulman takana tumma kirjahylly, jonka nurkassa oli tilaa kasettisoittimelle, ”mankalle”, jota veljen kanssa kilvan salakuljetettiin vintin päädystä toiseen sen mukaan, kumpi katsoi oikeudekseen kuunnella mieleistään musiikkia. Tämä oli nimittäin minun huoneeni, kun olin siinä kymmenen korvilla.

Ja siihen aikaan järjestyksessään toinen pianonsoiton opettajani oli antanut minulle c-kasetin, johon hän oli omista kokoelmistaan nauhoittanut tunnettuja pianosävellyksiä. Niiden joukossa oli Edvard Griegin konserton ensimmäinen osa Allegro molto moderato. Kuuntelin sitä monta kertaa. Monta, monta kertaa, ja aina omassa, sinisessä huoneessani.

Joten siellä ne nyt ovat kaikki, Griegin pianokonsertto, 80-luvun loppupuoli ja vinokattoinen vintti; muistoissa lähtemättömästi, kytköksissä, tallessa saman oven takana ja aina mukanani pääkopan kyydissä.

Read Full Post »

Pidän kirkkaista väreistä. Työmaalle lähtiessäni vedän ylleni vihreää, keltaista, oranssia tai punaista. Mutta jos olen menossa konserttiin tai vaikka teatteriinkin, pukeudun (kuten sanottua) mustaan. Hillityissä perus konserttivaatteissani liukenin hyvin huomaamattomasti jyväskyläläisyleisön sekaan. St Andrewsissä on eri meininki: vain harva vaivautuu vaihtamaan vaatteitaan konsertti-iltaa varten. Kulahtanut epämuodollisuus voi johtua siitä, että St Andrews on opiskelijoiden kaupunki. Pienimuotoisia konsertteja on paljon myös lounasaikaan, jolloin yliopistoväki ja pitäjän oikeatkin immeiset puikkelehtivat penkkiin arkivaatteissaan eväsleivät kourassa. Vaikuttaa myös siltä, että iso osa kuulijoista musiikkikeskuksen järjestämissä tapahtumissa on paikalla tsemppaamassa esiintyviä kavereitaan, ja sekin kenties ruokkii rennon pukeutumisen kulttuuria.

Lounaskeikoille minäkin astelen niine hyvineni ja olen kerran tai pari antanut täysimittaisen konsertinkin kohdalla hivenen periksi sosiaaliselle paineelle lieventämällä mustaa pukukoodiani tummalla neuleella. Mutta sen pidemmäs en aio luisua. Viime viikolla kävi nimittäin niin, että olin työvuorossa koko lauantain. Aamutokkuraisena bussiin kiirehtiessäni ajattelin vain, että lauantai on hiljainen päivä ja olen paikalla yksin, joten voin valita vaatteeni summassa. En ollenkaan muistanut, että olin luvannut mennä illalla kuuntelemaan Mozartin Requiemin, koska kollegani lauloi sopraanoa esiintyvässä kuorossa. Niinpä minulla oli farkut, violetti paita ja oranssin- ja violetinkirjavat, raidalliset sukat joiden kanssa olen ollut pulassa ennenkin.

Kaverini armahti minua sen verran, että toi omasta kaapistaan lainaksi mustan hupparin mutta tunsin silti koko keikan ajan oloni nuhjuiseksi ja epämukavaksi. Kiehnäsin tuolillani ja ajatukseni harhailivat. Yritin kovasti olla katsomatta riemunkirjaviin nilkkoihini, kun vaihtelin jalkojeni asentoa. Siihen on nimittäin syy, miksi yleensä sonnustaudun mustaan: mustissa vaatteissa minusta tuntuu siltä, että omassa pienessä taikapiirissäni on vähemmän hälinää. Kun visuaalinen mekkala, jota kannan mukanani, on minimissä, on minun helpompi keskittyä kuuntelemiseen.

Requiemin osalta meni pieleen ja sille ei mahtanut mitään. Raidalliset sukat. Anna mun kaikki kestää. Mutta kolmatta kertaa en kyllä!

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: