Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lainattua ja sinistä’ Category

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Read Full Post »

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Read Full Post »

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Read Full Post »

Viimeisimmältä viulutunnilta palatessani odottelin bussia linja-autoasemalla. Laiturien puoleisen lasiseinän edessä on sellainen puomin ja penkin risteymä, johon voi nojailla puoliksi istuvassa asennossa. Odottelen usein juuri siinä, koska puomipenkillä voin lepuuttaa jalkojani ottamatta viulukoteloa pois selästäni. Valitsin taas saman paikan ja tuijottelin ulos mitään näkemättä, ajatukset vielä Beethovenin sonaatin kiemuroissa. Sitten katseeni tarkentui tekstiin lasiseinässä. Se oli Pauline Prior-Pittin runo Down the Machair Path. Runo oli varmaankin ollut ikkunassa jo useita viikkoja, mutta en ollut huomannut sitä koskaan aiemmin. Luin langalla istuvia kottaraisia kuvaavan säkeen ja suupieleni nousivat hiljaiseen virneeseen.

Down the Machair PathVäljästi käännettynä säkeessä sanottiin, että

kottaraiset järjestäytyvät lankojen nuottiviivastolle kuin satunnaisen konserton alkunuotit

Sitä tarina ei kertonut, istuivatko kottaraiset sähkölangoilla vai kenties aitalangoilla mutta mielikuva satunnaisesta konsertosta oli selkeä ilmankin, etenkin kun olin itse juuri viettänyt kokonaisen tunnin raapien viulustani hyvinkin sattumanvaraisia nuotteja.

Read Full Post »

Jos poisluetaan sellaiset laajemmin merkitykselliset seikat kuten maailmanrauha ja hapensaanti, ja pysytellään aivan arkipäiväisten ilmiöiden tasolla kuten musikaalissa The Sound of Music,

(Raindrops on roses and whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things)

täytyy sanoa, että uudet, painetut nuotit ovat juuri nousseet suosikkiasioitteni listalle.

Nuottivihkoni ovat yleensä kopioituja, käytettyjä ja lainattuja, nurkista nuhjaantuneita ja miten kuten kasaan teipattuja riekaleita, joihin on aikojen saatossa raapusteltu lyijykynämerkintöjä kolmella eri kielellä. Jousitusmerkkejäkin on vaihdettu kerran tai pari, aina entistä paksummalla viivalla piirtäen.

Tänä vuonna ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ihan tuoreen nuotin: Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel viululle ja pianolle. Spiegel im Spiegel oli tarkoitettu kannustuskappaleeksi, jonka avulla saisin opeteltua edes joten kuten kelvollisen vibraton: arvelin, että koska koko biisi on pelkkää pitkää nuottia, Spiegelin edessä sitä vibratoa olisi sitten hyvä hioa.

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Mutta paketin avattuani tuijottelin nuotin kiiltävää etukantta aivan mykistyneenä ja kääntelin varovasti sivuja. Tahrattoman valkoisia sivuja, joissa on terävät, suorat nurkat! Voi autuus ja viattomuus! Pilallehan ne vain minun käsissäni menisivät, jos alakaisin raapustella rivien väliin mystisiä hieroglyfejäni, jotka muistuttavat jousen suunnasta ja kyynärpään kulmasta. Ehkä minun täytyy ottaa originaalistani kopio viulukotelossa muilutettavaksi; ehkä sitten voin jossain säilyttää sitä ensimmäistä mielikuvaakin upouudesta nuotista, joka on virheetön kuin vastasatanut lumi, johon hiihtäjä ei ole vielä ehtinyt avaamaan latua.

Rikkumaton hanki on sekin suosikkiasioitteni listalla.

Lahjoitin itselleni myös Tasmin Littlen ja Martin Roscoen levytyksen samasta kappaleesta. Heidän tulkintansa oli suosikkini: levollinen ja hauras mutta liikkuva. Kuuntelin sitä aikani ja huomasin ajattelevani puhdasta hengitysilmaa ja keveässä tuulessa kuivuvia, valkeita lakanoita.

Sitten ajattelin, että ei hyvää päivää. Tähänkin ensimielikuvaan tulee kuraisia tassunjälkiä, jos alan itse raapia Spiegel im Spiegeliä kokemattomilla käpälöilläni! Ehkä on parempi soittaa pitkiä nuotteja vain F-duuriasteikolla, kunnes vibrato on salonkikelpoinen. Ehkä Arvo Pärt saa vielä mennä takaisin pakettiin.

Ulkona kuviattujen lakanoiden tuoksukin täytyy muuten muistaa lisätä sille suosikkiasioitten listalle.

Read Full Post »

Tänään jouduin oikein tosissani miettimään pönötyksen syvintä olemusta. Olen itsekin jopa aivan äskettäin kuvaillut jäykähköä kulttuuritapahtumaa pönötykseksi, vaikka puolustuksekseni sanoisin, että tavallisimmin viljelen pönötystä vain ironian pellossa osoittaakseni, kuinka patsastelumielikuva ei ollenkaan vastaa todellista kokemusta yleisönä olemisesta.

Törmään tämän tästä pohdintoihin, joissa varsinkin klassisen musiikin konserttien (kenties kuviteltua) yleisökatoa koetetaan selittää nykyisen konserttikulttuurin ”jäykkyydellä” eli hiljaa kuuntelemisella ja kenties jopa – Herra paratkoon – vähän tavallista paremmalla pukeutumisella. Kun vielä esiintyjilläkin saattaa olla frakit päällä ja taputtamisessakin on joku metafyysinen kuvio, että vasta teoksen päätyttyä… Eihän sellaista voi tavallinen ihminen mitenkään kestää! Kulttuurijournalismin mestarikurssin Aino Frilander kirjoittaa (värikylläisyyden vuoksi liioitellen tosin), että

”Klassisen musiikin konserteista tuli pyhiä, kapellimestareista puolijumalia, ohjelmistosta ennalta-arvattavaa. […] Konserteista on tullut sietämätöntä jäykistelyä.”

No minä sitä miettimään kesken ihan muiden endokrinologisten kysymysten, että milloin hiljaa ja keskittyen istumisesta on tullut pönötystä? Miksi arkirynttyitä astetta paremmissa vaatteissa istuminen olisi pönötystä? Omasta mielestäni en ole koskaan pönöttänyt klasarikonserteissa, vaikka istunkin niissä hipihiljaa ja hievahtamatta, yleensä mustissa housuissa ja paidassa (tai peräti hameessa), jotka entiset työkaverinikin jo oppivat tunnistamaan ”konserttivaatteiksi.” Minusta hiljaa istuminen on rentouttavaa. Jäykkyys valuu pois mielestä ja hartioista, kun istuu vain ja hengittää, kuuntelee ja ajattelee ja katsoo soittajia, kunnes unohtuu kaikki muu endokrinologiaa myöten. Hymyilemisellekään ei ole mitään estettä. Ja kun elämä nyt enimmäkseen on arkista, on pelkästään virkistävää vaihtaa välillä vähän fiksumpiin vetimiin ja kammata tukkakin. Ja virkistäytyminenkin rentouttaa, ei suinkaan jäykistä.

Taitaa olla niin, että tilanteesta toiseen pönötysten yhteinen nimittäjä on sosiaalinen epävarmuus. Oma niskani jäykistyy ja leukani kiristyy, kun olen vieraassa tilanteessa, jossa en tiedä, miten päin olisin ja mitä pitäisi tehdä. Ehkä sitkeä pönötyslegenda on lähtenyt kiertämään klassisen musiikin konserttien ympärillä ihan vain ensikertalaisten säikähdyksestä tai harvaan vierailevien harjoituksen puutteesta, koska hiljaa istuminen ja kauluspaidat ovat nykyään niin harvinaisia. (Ovatko ne?) Mutta siksipä olenkin samaa mieltä niiden kanssa, joiden mukaan konserttikulttuuria pitäisi pikemminkin puolustaa omalaatuisena rikkautena sen sijaan, että sitä yritettäisiin muuttaa mukamas kynnyksen madaltamiseksi. Rötvehtiä kun voi muuallakin, kukin omissa kalsongeissaan omat luurit korvillaan.

Ei sillä, ettenkö soisi kaavaa välillä rikottavan. Kaikin mokomin, siitä vaan jengi lakoon lattialle pötkölleen, älypuhelimet käteen ja vaihtoehtoinen konsertti käyntiin kyldyyrin nimissä. Totta hitossa! Mutta joku syyhän siihen kumminkin on, että konserttikäytäntö on kehittynyt sellaiseksi kuin on; ettei oopperassakaan enää seurustella eikä ryypiskellä, mitä nyt väliajalla kalkatetaan kuin missä tahansa maalaistorilla. Kenties klassisen perusformaatin ja sen hämärän konserttisalin hiiskumattoman rauhan voima on siinä yllättävän sähköisessä energiassa, joka yleisössä joskus syntyy elävää musiikkia kuunnellessa, vaikka kukaan ei ota kontaktia keneenkään. Jos sisäistä epävarmuuspönötystään joutuisikin sulattelemaan muutamalla sinnikkäällä harjoituskierroksella konserttisaleissa niin a) on se sen arvoista ja b) eihän se mitään haittaa. Kukaan muu ei nimittäin huomaa! Käsinojatkin kun on välissä.

Read Full Post »

Kyberavaruudessa vajehtiessa sattui silmiini, että meitä paikallisia kuoroimmeisiä kutsutaan tänä vuonna laulamaan suvivirsitempaukseen, joka on Kirkon Ulkomaanavun ja seurakuntien kampanja. Tunsin lievää houkutusta ja nostalgian kutinaa, koska en muista aloittaneeni kesää ’jo-joutumalla’ sitten lukioaikojen.

Minun nuoruudessani siellä jossain pronssikauden taitteessa suvivirsi laulettiin kouluissa joka kevät. Mutta nykyään, jos kyberavaruudessa törmää suvivirteen, ei ole koskaan kahta klikkausta kauempana siitä keskustelusta, sopiiko virren laulaminen koulujen juhliin ensinkään. Itse en suhtaudu suvivirteen mitenkään tavattoman tunteikkaasti, enkä kaivautuisi virren vastustajien enkä puolustajienkaan poteroon, mutta koska olen viime aikoina perehtynyt käännöstyön perusongelmiin ja koska pidän kovasti kaikenlaisesta sananikkarionnista, kiinnostuin suvilaulusta.

Suvilaulu on ”kaikille sopiva suvivirsi”, josta viittaukset kristinuskoon on vaihdettu uusiin sanoihin. Suvilaulun ensimmäisessä versiossa kymmenen vuoden takaa on kolme säkeistöä. Toiseen niistä on ilmestynyt aalto, joka sinänsä kuulostaa ihan mukavalta, koska virrestähän Suomen kesään niin kiinteästi kuuluva vesielementti puuttuu kokonaan. Mutta aallolla keinuva kaarnalaiva sitten seilaakin jo melko kauas omasta mukavuusalueestani. Kolmannessa säkeistössä ei ole muuta tuttua kaikua kuin ”vuosi vuoden jälkeen”. Säkeistö on kyllä ihan viehkeää vintagea isänmaallisine painotuksineen mutta näin jyväskyläläisittäin voisi sanoa, että samalla se vaikuttaa niin opettajaseminaarin aikaiselta, että tuntisin itseni vähän pöhköksi, jos luikauttaisin tuollaisen apostrofin kesäöiden maalle.

Suvilaulun tuoreemmassa versiossa on uusittu kaikkia kuutta säkeistöä, jotka puskevat Saaronin liljaa ja ties mitä vieraita ronsyjä. Vaikka Paula Vesalaa pidetään ihan aiheesta ansioituneena sanoittajana (Kiestinki-levyllä esimerkiksi on sellaisia osumia, että oksat pois), tästä hänen kynänsä kautta kulkeneesta suvilaulusta en oikein saa kiinni. Vanhan tyylisenä säilytettyyn tekstiin on ympätty hyvin nykyaikaisen tuntuiset ajatukset rauhasta ja luonnonsuojelusta, ja siitäkin tulee hieman outo olo.

Suvivirren uudistaminen vaikuttaa siis kinkkiseltä tehtävältä. Kun olin aikani mietiskellyt noita kahta suvilaulua, huomasin olevani yllytyshulluuden puuskan kourissa. Mitäs jos minäkin kokeilisin? Millainen teksti tästä syntyisi, jos vähän huvikseni askartelisin?

Päätin tyytyä kolmeen säkeistöön, joiden alut luontokuvauksineen oli helppo säilyttää sellaisenaan; loppuihin vain piti ujuttaa ihmisnäkökulmaa, jota virsikirjan tekstissäkin on. Halusin pitää kiinni myös kahden ensimmäisen säkeistön viimeisistä riveistä tuttuuden tunteen vuoksi mutta hankkiuduin ilolla eroon kulahtaneen ja kömpelön kuuloisista suopi-luopi-taapi-taapi-diibadaabariimeistä. Noilla kehyksillä sanoituspulma muistutti jääkaappimagneettirunojen tekemistä, ja loppusointujen kanssa olikin tyytyminen melko vähään mutta toisaalta, eiväthän ne siinä oikeassa virressäkään ole kovin nerokkaita.

’Luonto’ ja ’kansa’ ovat minusta samalla tavalla kliseytyneitä sanoja: luonto hoitaa ja kansa tietää. Luonnon heivasin menemään mutta kansan jouduin pitämään paikoillaan. Lopussa halusin myös palata varsinaiseen asiaan ja sanoa ihan selvällä suomella, että kesä on tullut, ja sitä tässä nyt mesotaan. Ja koska olen kuoroihmisiä, revin tietysti viimeisen säkeistön lauluteemasta irti kaiken, minkä sain.

Kuten tavallista, tämä yllytyshulluuden puuska sattui tietenkin sinne pikkutuntien tietämille, ja aamyön aurinko ehti jo nousta, kun vieläkin raapustelin käytettyyn kirjekuoreen toinen toistaan kaistapäisempiä vedoksia toisen säkeistön loppupuolikkaasta: se ei meinannut millään asettua aloilleen. Mutta sitten, kun olin nukkunut muutaman tunnin ja laittanut pyykit pyörimään, oli kotikutoinen suviviisuni jo tässä kuosissa (muutetut säkeet kursiivilla):

1. Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt kasvamaan saa kaiken
taas lämpö auringon;
se maasta tekee uuden,
sen kutsuu elohon.

2. Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se vihreyden ihme
on vanha tuttava;
on tervetullut tänne
se vuosi vuodelta.

3. Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
siis miks’ ei kaikki kansa
myös mukaan liittyisi!
Soi ihmisäänten kaiku
ja sävel ajaton,
soi kaikkialla riemu,
kun kesä tullut on.

Sopiihan sitä kysyä, että kenen luvalla kaiken maailman komerofilosofit menevät peukaloimaan ihmisten virsiä (virsi 571 ei kuulu tekijänoikeuden piiriin), mutta tokkopa tällaisesta jääkaappimagneettipuuhastelusta mitään maailmanpaloa syntyy: suvivirsi on yhä laulettavissa ihan sellaisenaan vaikkapa 26.5. klo 14 Kirkkopuistossa!

Read Full Post »

Jukra. Suunnitelmani ryhtyä laidunviulistiksi on selkeästikin vastatuulessa. Ylen Prisma Studio raportoi, että klassisen musiikin soittaminen lehmille ei hetkauttanut maidontuotantoa sinne eikä tänne. Helsingin yliopiston citylehmät kuuntelivat kuluneena kesänä navetassaan musiikkia päivätolkkuun mutta syyspoikivan karjan maidontuotannon laskevaan suuntaukseen koejaksolla ei ollut tuon taivaallista vaikutusta. Kuten Savossa päin sanotaan: ”No johan minä sanoin, vaikken virkkanna mittää.” Olisinkin yllättynyt, jos maidontuotantoa olisi noin vain nostettu tyrkkäämällä Beethovenia koneeseen.

Kotieläintieteen tutkija Siru Salin epäili, josko navetassa soitettu musiikki olisi ollut vain stressaavaa melua muun navettamelun joukossa. Salin oli sitä mieltä, että maidontuotantoa pitäisi tarkkailla paremmin kontrolloidussa kokeessa, ja että pitäisi perehtyä siihenkin, millaisesta musiikista lehmät pitävät. Itse jatkaisin tähän vielä, että ”jos pitävät ensinkään.”

Tarkemmin ajatellen kiinnostaisi nimittäin tietää, valitsisiko lehmä mieluummin rauhoittavan musiikin kuin rauhoittavan hiljaisuuden. Jos pihattonavetassaan koneellisen huminan alla käyskentelevä Mansikki saisi itse valita, meneekö märehtimään äänieristettyyn, hiljaiseen karsinaan vai toiseen, jossa soi sellosonaatti, mitähän se mahtaisi tehdä?

Laidunviulistiksi ryhtyminen vaikuttaa nyt nähkääs kyseenalaiselta idealta siksikin, että elävän musiikin sarjassa Viikin karjaa kiinnosti sello enemmän kuin viulu. Ei voi kuin kadehtia tuollaista intensiivisesti eläytyvää yleisöä. Ammuivat vielä mukanakin, kehvelit:

Laidunsellisti Lari-Matti Punelpuro

Ei auta, sanoi nauta. Täytyy tyytyä kerrostalokiduttajan osaan toistaiseksi.

Read Full Post »

Minun lapsuudessani vielä näki lehmiäkin kesälaitumilla märehtimässä leuat keikkuen. Nykyään voi ajella kotimaata ristiin rastiin satoja kilometrejä näkemättä yhtään lypsykarjaa ulkosalla. Ovat vissiin pihattonavetoissaan ruokinta-automaattien ja lypsyrobottien huolehdittavina. Pelaavat varmaan korttia silloin, kun isäntäväki ei nää. Ja voipi niillä olla kantturoilla äänentoistolaitteetkin siellä. Aikaansa seuraavat isännät ja emännät nimittäin soittavat Mansikille ja Mustikille rauhoittavaa musiikkia siinä toivossa, että maidontuotanto kasvaisi neljä prosenttia. Jopa Vanhan Valamon luostarissa Laatokalla kaikuu navetassa joskus Mozart, ja laitumella paimen soittaa huilua.

Tieteelliseen käyttöön kelpaavaa tietoa musiikin vaikutuksesta maidontuotantoon on kuitenkin niukasti. Ylen musiikkitoimitus ottaantui aiheeseen: viulua soittava kesätoimittaja kävi konsertoimassa lehmille navetassa ja laitumella kertoakseen, että citylehmät Viikissä osallistuvat nyt uuteen muu-siikkitutkimukseen.

Ja nythän ollaankin asioiden ytimessä! Jutussa yhdistyy lehmäkuvionen maaseutukesäromantiikka, kiinnostava tutkimusaihe ja ehta kreisimeininki, jota maailmassa ei suinkaan ole vielä liikaa. Pitäähän nyt lehmille viulua soittaa!

Tuotantotavoitteet mielessä aiheesta saa jo paljon irti. Pitääkö lehmille soittaa rauhoittavaa musiikkia koko päivä, jotta sillä olisi vaikutusta, vai riittäisikö leppoisa iltapäiväkonsertti? Kelpaako mikä tahansa verkkaisessa tempossa kulkeva soitto vai onko sointivärillä merkitystä? Onko väliä sillä, esitetäänkö ammujille elävää musiikkia vai äänitteitä? Riittäisikö rauhallinen runonlausunta, Shakespearen näytelmä tai pelkkä ihmisen jatkuva läsnäolo, vai onko musiikissa jotakin erityistä, joka saa lehmät lypsämään paremmin?

Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi kuitenkin tietää, mikä fysiologinen mekanismi saa musiikkia kuuntelevat lehmät lypsämään enemmän. Jos musiikki vähentää lehmien stressiä, kuten on arveltu, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu? Tuottavatko rennot lehmät enemmän maitoa vain siksi, että ne syövätkin enemmän? Ja mitä lehmien aivoissa oikein tapahtuu, kun niille soitetaan Bachia? Vaikka ylimielisesti oletettaisiinkin, etteivät lehmät ole raskaan sarjan ajattelijoita, täytyy joidenkin kuulokepiuhojen olla ihmisten ja nautojen aivoissa samalla tavoin kytkettyinä, jos musiikki vaikuttaa meihin samansuuntaisesti. Ja se taas voi kertoa jotain siitäkin, miten musiikki on syntynyt.

Voisinpa vaikka lähteä kuljeksimaan pellon laitaa heinänkorsi suussa näissä akateemisissa mietteissä ja suunnitella samalla paimenlaulujen uutta tulemista. Tai ehkäpä voisin ottaa välitavoitteekseni kehittyä kerrostalokiduttajasta laidunviulustiksi. Lahmaisin kesät pitkät laitumilla soittelemassa mielivaltaisia menuetteja ja syksyllä kuittaisin osuuteni maitotilistä. Mutta missä niitä laiduntavia lypsykarjoja nykyään oikein on? Satoja kilometreja saa ajella näkemättä ainuttakaan…

Read Full Post »

Mitä silloin tehdään, kun lojutaan kotona sairastamassa, ollaan liian väsyneitä lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katsomaan elokuvia mutta ei pystytä nukkumaankaan ainakaan vuorokauden ympäri? Silloin katsotaan juutuubista kissavideoita.

Ajatus ’ajan hermolla’ olemisesta on minusta vähän vastenmielinen. Varsinkin taiteista puhuttaessa ajan hermosta tulee ensimmäisenä mieleen jokin ohut, kiireinen ja pinnallinen, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ekana. Ajan hermo kuulostaa melkeinpä mietityn ja omaperäisen vastakohdalta; joltakin, joka on tehty muiden sanelusta.

Muutaman vuoden takainen Catcerto on neliminuuttinen teos pianoa soittavalle kissalle ja orkesterille, tai oikeammin pianoa soittavasta kissasta leikatulle videolle ja orkesterille. Pianoa käpälöivä Nora-kissa ehti ennen Catcerton valmistumista saavuttaa suuren kybersuosion ja telkkarimainettakin, joten koko homma olisi helppo leimata tyhjänpäiväiseksi ajanhermoiluksi tai ärsyttäväksi julkisuustempuksi.

Nyt vain on niin, että pidän kissoista ja Catcerto kolahtaa huumorintajuuni. Teos on juuri sopivan mittainen, jotta sitä kuunnellessa ehtii ajatella: 1) hehheh, kissa soittaa pianoa, 2) kaikkea ne keksii ja 3) kaikkea ne muuten tosiaan keksivätkin! Tässähän haiskahtaa ihan ehta luovuus! Säveltäjä Mindaugas Piečaitis on kuullut kissan kilkuttelussa sellaista, mitä tavan tympiintynyt influenssapotilas ei kuulisi yrittämälläkään: klassisen musiikin käpälänojennuksen roinantäyteisenä vyöryvälle facetube-silppumaailmalle. Ajan hermolla voi kai sitten olla mojovastikin, jos on tarpeeksi pätevä.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: