Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Nuotin vierestä’ Category

Viimeisimmältä viulutunnilta palatessani odottelin bussia linja-autoasemalla. Laiturien puoleisen lasiseinän edessä on sellainen puomin ja penkin risteymä, johon voi nojailla puoliksi istuvassa asennossa. Odottelen usein juuri siinä, koska puomipenkillä voin lepuuttaa jalkojani ottamatta viulukoteloa pois selästäni. Valitsin taas saman paikan ja tuijottelin ulos mitään näkemättä, ajatukset vielä Beethovenin sonaatin kiemuroissa. Sitten katseeni tarkentui tekstiin lasiseinässä. Se oli Pauline Prior-Pittin runo Down the Machair Path. Runo oli varmaankin ollut ikkunassa jo useita viikkoja, mutta en ollut huomannut sitä koskaan aiemmin. Luin langalla istuvia kottaraisia kuvaavan säkeen ja suupieleni nousivat hiljaiseen virneeseen.

Down the Machair PathVäljästi käännettynä säkeessä sanottiin, että

kottaraiset järjestäytyvät lankojen nuottiviivastolle kuin satunnaisen konserton alkunuotit

Sitä tarina ei kertonut, istuivatko kottaraiset sähkölangoilla vai kenties aitalangoilla mutta mielikuva satunnaisesta konsertosta oli selkeä ilmankin, etenkin kun olin itse juuri viettänyt kokonaisen tunnin raapien viulustani hyvinkin sattumanvaraisia nuotteja.

Read Full Post »

Komerodespootin yksinoikeudella annan seuraavan määräyksen: menkää katsomaan Kansallisbaletin Seitsemän veljestä.

Olen tainnut käydä baletissa vain kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, kuinka ne reissut ovat niin vähiin jääneet, vaikka olen aina epäillyt, että pitäisin baletista siitä huolimatta, etten tunne tanssin maailmaa yhtään vähää. Perjantaiehtoona sitten viimein pääsin paikkaamaan kesän kyldyyrivajetta ihan isolle kirkolle ja Kansallisbaletin parvelle asti.

Voisi luulla, että tanssia tuntemattomalle parin tunnin mittainen baletti olisi yhtä tyhjän kanssa kuin vieraskielisen kirjan selailu. Mutta seitsemää balettiveljestä on helppo lukea: se on käyttäjäystävällinen tanssiteos niillekin, jotka arvelevat, etteivät pystyisi vakavalla naamalla katsomaan prinssin krumeluureihin ja kimalteleviiin tyllihameisiin puettuja tanssijoita, jotka pyörähtelevät ylväinä kuin soittorasian koristeet. Veljesten kanssa iltaa viettäessä ei tarvitse pelätä pönötystä eikä noloa trikoissa patsastelua. Arkailen elvistellä sellaisilla sanoilla kuin ‘liikekieli’, mutta olkoon nyt tämän kerran: veljesbaletin liikekieli on kuin elävää nykysuomea. Lisäksi katsojaa autetaan juoneen mukaan hurmaavan arkipäiväisin keinoin, kuten näyttämällä peukkua ja lyömällä kirjalla päähän. Sellaisia eleitä ei voi tulkita vikaan sellainenkaan, jolle ”tendu” on silkkaa sanskriittia. Mutta sikäli kun minä ymmärrän, on Seitsemän veljestä kumminkin täyttä tavaraa eikä mitään tyhmennettyä taidetta.

Koska olen katsonut tanssia niin vähän, en pysty erottamaan, kuka esiintyjistä on edes omasta mielestäni erityisen loistokas tai kenen työssä olisi toivomisen varaa. Mutta asiantuntemuksen puute tekee katsomisesta oikeastaan mukavampaa, kun pään sisään asennettu kriitikko pysyy hiljaa. Sain kaikessa rauhassa seurata tarinaa, josta pysyin ilman käsiohjelmaakin melko hyvin kärryillä, koska olin pikaisesti selaamalla kerrannut Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä. Teerien pelmahtaessa puiden lomasta jouduin vähän miettimään, että peijooninko lerppahihat siinä liihottavat pitkin näyttämöä, mutta sekin pulma ratkesi esiintyjäluetteloa vilkaisemalla.

Itse resupekat veljekset minulta taisivat muuten mennä vähän sekaisin mutta Eerosta ei voinut erehtyä: hännänhuippu, liukas luikku muita keveämpänä singahtelijana palveli katsojan reittinä remuamiseen ja tappeluun taipuvaisten pellavapaitanujakoitsijoiden maailmaan. Kiinnostavaa kyllä, tuota harjastukkaista horisonttia vasten naisroolit nousivat selkeästi esiin: naishahmot olivat lystikkäitä, mojovia ja selväpiirteisiä, kuten pikkuvanha ja ehkä hieman nokkavakin lukkarin tytär, luotijunan päättäväisyydellä etenevä Männistön muori, omanarvontuntoinen Venla ja ihastuttavasti luikahteleva Naaraskettu.

Sitä paitsi säveltäjä Eero Ojasta sietäisi jonkun komerossa huutelijaa arvovaltaisemmankin tahon kehua vähän. Musiikki oli ilmeikästä ja lähestyttävää olematta kulahtaneen kuuloista. Etenkin Impivaaran metsät soivat niin kutsuvasti, että etsiskelin käteeni sitä universaalikaukosäädintä, jolla esitystä olisi voinut kelata vähän taaksepäin ihan vain, jotta olisin voinut kuunnella pelkän musiikin uudestaan.

Onnistunut baletti-ilta oli myös malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurinalat tukevat toisiaan ruohonjuuritasolla. Kun kortteerissani potkin kenkiä jaloistani, huomasin nimittäin miettiväni, että taitaisi viimein olla aika lukea se aivan alkuperäinen Aleksis Kiven taidonnäyte alusta loppuun… Balettiversionkin menisin katsomaan (ja kuuntelemaan) uudestaan, jos voisin. Mutta kun minä en nyt voi niin menkää te muut!

Read Full Post »

Pysähdyin tänä aamuna fillarillani liikennevaloihin. Olin ajokaistalla tila-auton takana, ja huomasin auton takaikkunassa lapun, jossa luki ”Like most musicians, you are now following the bass player.”

Fundeerasin siinä punaisen ja keltaisen valon ajan, että se on kyllä ihan oikein kolmellakin tavalla. Olettaen, että auton ratissa oikeasti oli basisti, minä todellakin seurasin häntä, joskin vain risteysalueelle. Toisekseen, oman vähäisen kokemuksenikin perusteella vaikuttaa siltä, että orkesterissa ei toisinaan auta muu kuin seurata basistia, tuli mitä tuli. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että se on kyllä ihan oikein, että ihminen osaa ilmaista tervettä instrumenttiylpeyttä.

Omaan, selässä kulkevaan viulukotelooni ei varmaan rehellisyyden nimissä voisi oikein muuta kirjoittaa kuin (t-paitaa mukaellen): ”Olen ehkä alottelija mutta olen silti edelläsi.”

Read Full Post »

Tein, kuten uhosin. Kapusin juhannusehtoona viuluni kanssa aitan katolle.

Viulunsoittaja aitan katollaSoittelin ulkomuistista Vivaldia, ja se olisi mennyt aivan päin mäntyä, ellei olisi ollut noita muita puita siinä välissä: viereinen lehtikuusi ei ollut järin vaikuttunut, eikä totta puhuakseni koivukaan. Aitan katolta oli kuitenkin hyvä kuuluvuus kylänraitille, joten katsellaanpa tätä kattohommaa muutaman vuoden päästä uudestaan. Ehkä sitten osaan jo soittaa jotakin kuuntelemisen arvoista.

Viulunsoittaja aitan katolla

Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että seisoin katonharjalla vakain jaloin, eikä erityiseen tasapainoiluun ollut tarvetta kuin korkeintaan hytkyvillä tikkailla. Empiirinen aineistoni ei siis tähän mennessä tue musikaalissa implisiittisesti esitettyä olettamusta.

Read Full Post »

Kyberavaruudessa vajehtiessa sattui silmiini, että meitä paikallisia kuoroimmeisiä kutsutaan tänä vuonna laulamaan suvivirsitempaukseen, joka on Kirkon Ulkomaanavun ja seurakuntien kampanja. Tunsin lievää houkutusta ja nostalgian kutinaa, koska en muista aloittaneeni kesää ’jo-joutumalla’ sitten lukioaikojen.

Minun nuoruudessani siellä jossain pronssikauden taitteessa suvivirsi laulettiin kouluissa joka kevät. Mutta nykyään, jos kyberavaruudessa törmää suvivirteen, ei ole koskaan kahta klikkausta kauempana siitä keskustelusta, sopiiko virren laulaminen koulujen juhliin ensinkään. Itse en suhtaudu suvivirteen mitenkään tavattoman tunteikkaasti, enkä kaivautuisi virren vastustajien enkä puolustajienkaan poteroon, mutta koska olen viime aikoina perehtynyt käännöstyön perusongelmiin ja koska pidän kovasti kaikenlaisesta sananikkarionnista, kiinnostuin suvilaulusta.

Suvilaulu on ”kaikille sopiva suvivirsi”, josta viittaukset kristinuskoon on vaihdettu uusiin sanoihin. Suvilaulun ensimmäisessä versiossa kymmenen vuoden takaa on kolme säkeistöä. Toiseen niistä on ilmestynyt aalto, joka sinänsä kuulostaa ihan mukavalta, koska virrestähän Suomen kesään niin kiinteästi kuuluva vesielementti puuttuu kokonaan. Mutta aallolla keinuva kaarnalaiva sitten seilaakin jo melko kauas omasta mukavuusalueestani. Kolmannessa säkeistössä ei ole muuta tuttua kaikua kuin ”vuosi vuoden jälkeen”. Säkeistö on kyllä ihan viehkeää vintagea isänmaallisine painotuksineen mutta näin jyväskyläläisittäin voisi sanoa, että samalla se vaikuttaa niin opettajaseminaarin aikaiselta, että tuntisin itseni vähän pöhköksi, jos luikauttaisin tuollaisen apostrofin kesäöiden maalle.

Suvilaulun tuoreemmassa versiossa on uusittu kaikkia kuutta säkeistöä, jotka puskevat Saaronin liljaa ja ties mitä vieraita ronsyjä. Vaikka Paula Vesalaa pidetään ihan aiheesta ansioituneena sanoittajana (Kiestinki-levyllä esimerkiksi on sellaisia osumia, että oksat pois), tästä hänen kynänsä kautta kulkeneesta suvilaulusta en oikein saa kiinni. Vanhan tyylisenä säilytettyyn tekstiin on ympätty hyvin nykyaikaisen tuntuiset ajatukset rauhasta ja luonnonsuojelusta, ja siitäkin tulee hieman outo olo.

Suvivirren uudistaminen vaikuttaa siis kinkkiseltä tehtävältä. Kun olin aikani mietiskellyt noita kahta suvilaulua, huomasin olevani yllytyshulluuden puuskan kourissa. Mitäs jos minäkin kokeilisin? Millainen teksti tästä syntyisi, jos vähän huvikseni askartelisin?

Päätin tyytyä kolmeen säkeistöön, joiden alut luontokuvauksineen oli helppo säilyttää sellaisenaan; loppuihin vain piti ujuttaa ihmisnäkökulmaa, jota virsikirjan tekstissäkin on. Halusin pitää kiinni myös kahden ensimmäisen säkeistön viimeisistä riveistä tuttuuden tunteen vuoksi mutta hankkiuduin ilolla eroon kulahtaneen ja kömpelön kuuloisista suopi-luopi-taapi-taapi-diibadaabariimeistä. Noilla kehyksillä sanoituspulma muistutti jääkaappimagneettirunojen tekemistä, ja loppusointujen kanssa olikin tyytyminen melko vähään mutta toisaalta, eiväthän ne siinä oikeassa virressäkään ole kovin nerokkaita.

’Luonto’ ja ’kansa’ ovat minusta samalla tavalla kliseytyneitä sanoja: luonto hoitaa ja kansa tietää. Luonnon heivasin menemään mutta kansan jouduin pitämään paikoillaan. Lopussa halusin myös palata varsinaiseen asiaan ja sanoa ihan selvällä suomella, että kesä on tullut, ja sitä tässä nyt mesotaan. Ja koska olen kuoroihmisiä, revin tietysti viimeisen säkeistön lauluteemasta irti kaiken, minkä sain.

Kuten tavallista, tämä yllytyshulluuden puuska sattui tietenkin sinne pikkutuntien tietämille, ja aamyön aurinko ehti jo nousta, kun vieläkin raapustelin käytettyyn kirjekuoreen toinen toistaan kaistapäisempiä vedoksia toisen säkeistön loppupuolikkaasta: se ei meinannut millään asettua aloilleen. Mutta sitten, kun olin nukkunut muutaman tunnin ja laittanut pyykit pyörimään, oli kotikutoinen suviviisuni jo tässä kuosissa (muutetut säkeet kursiivilla):

1. Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt kasvamaan saa kaiken
taas lämpö auringon;
se maasta tekee uuden,
sen kutsuu elohon.

2. Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se vihreyden ihme
on vanha tuttava;
on tervetullut tänne
se vuosi vuodelta.

3. Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
siis miks’ ei kaikki kansa
myös mukaan liittyisi!
Soi ihmisäänten kaiku
ja sävel ajaton,
soi kaikkialla riemu,
kun kesä tullut on.

Sopiihan sitä kysyä, että kenen luvalla kaiken maailman komerofilosofit menevät peukaloimaan ihmisten virsiä (virsi 571 ei kuulu tekijänoikeuden piiriin), mutta tokkopa tällaisesta jääkaappimagneettipuuhastelusta mitään maailmanpaloa syntyy: suvivirsi on yhä laulettavissa ihan sellaisenaan vaikkapa 26.5. klo 14 Kirkkopuistossa!

Read Full Post »

Kuoroelämään kuuluu kaksi kertaa vuodessa metsäleirinä tunnettu harjoitussessio, jota varten koko konklaavi kätkeytyy viikonlopuksi jonkin seurakunnan leirikeskukseen, joka poikkeuksetta on rakennettu humisevien honkien katveeseen syrjäisen ja kiemuraisen kinttupolun päähän. Lauantaipäivänä lauletaan aamusta iltaan ja sunnuntainakin pitkälle iltapäivään, kunnes on aika raahautua takaisin maalikylille perusteellisesti harjoitettuna mutta huomattavan ryytyneenä.

Keskittyneen laulutetsauksen vuoksi kuoroleirien tyyliin kuuluu muutenkin pukeutua mukavasti mutta leirikeskuksissa on perinteisesti kylmät lattiat syksyisin ja talvisin, joten metsäleireillä paljastuvat myös musiikinharrastajien pohjimmiltaan pehmeät arvot: naiskuoro seisoo tukevasti villaisilla jaloilla; raidallisilla, ruudullisilla, yksivärisillä ja kuvioneuleisilla.Villasukkien kokoontumisajoAjat muuttuvat, ohjelmistot vaihtuvat, kuorolaiset tulevat ja menevät mutta villasukka pysyy!

Read Full Post »

Päältä päin katsottuna Jyväskylä ei ole kovin kaksinen paikka. Täällä ei ole oikeastaan mitään nähtävää. Kaupungin historian löytää vain, jos tietää, mistä etsiä: ei ole puutalokujia eikä keskiaikaista harmaakivikirkkoa. Olenkin pitkään ollut sitä mieltä, että Jyväskylän ydin on siinä, miten täällä ollaan ja eletään. Kesäiltana voi kerrostalostakin lampsia kylpytakin suojissa suoraan järveen herättämättä pahennusta, ja metsään pääsee kotiovelta mutta ravintolaan pitää mennä bussilla. Siitä huolimatta tässä pitäjässä voi harrastaa lähestulkoon mitä hyvänsä. Jos yhtään on viitseliästä ja innostuvaa sorttia, ei tekeminen lopu kesken.

Yläkaupungin Yö -festivaali on kuin näyteikkuna täkäläiseen elämänmenoon. Kaikenkarvaiset yhdistykset ja joukkiot kotikutoisista kokoonpanoista ammattiorkesteriin kaivautuvat koloistaan ja kansoittavat Seminaarinmäen kampuksen ja sieltä kivenheiton päässä olevat kuppilat, kadunkulmat ja kirjastot. Puuhakkaita harrastusporukoita ihan pursuaa.

Täss’ on soitot seinämillä,
kanteleet kamanan päällä,
harput, huilut kammarissa,
ilopillit ikkunoilla,
porokellot portin päällä,
rämppäkellot räystähillä;
Tanner täynnä tanssijoita,
keskipiha keikkujoita

…kuten Kantelettaressa sanotaan. Sinfoniaorkesteri riisuu frakkinsa, kuorot vaihtavat kevyempiin kamppeisiin, museot avaavat ovensa, ja mikään ei maksa mitään. Talkooväki ahertaa. Toukokuinen festivaali ei yritäkään houkutella matkailijoita eikä rahdata paikalle suuren luokan houkutuslintuja, vaan yläkaupungilla pidetään epämuodolliset kekkerit ihan oman väen kesken.

Monena vuonna olen käynyt Yössä vain esiintymässä kuoron kanssa ja luikkinut sitten kotiin. Mutta tänä vuonna, kun en itse ollut laulajien riveissä ja sääkin oli lämmin ja lehti puussa, kävin jalan syten kuuntelemassa elävää musiikkia. Tallustelin kädet taskussa kampusta ylös ja alas ja mietiskelin, että nytpä taidan olla ma aivan jyväskyläläisyyden ytimessä tai ainakin tälle akateemiselle kaupungille hyvin tyypillisten piirteiden leikkauskohdassa: ensinnäkin tämä Seminaarinmäki on oikeastaan ihan mukava paikka etenkin kesäisin mutta tänne pitää osata itse tulla. Toisekseen, kyldyyri ei meillä korista julkisivuja mutta kylän väen tarpeiksi riittää.

Seminaarinmäen Mieslaulajien viihdyttäessä yleisöä metkuillaan lensi vielä tyylitajuinen joutsenpari yliopiston päärakennuksen eteen parkkeeratun esiintymislavan ylitse. Väkijoukosta heltisi ilahtuneet aplodit. Minä virnistin itsekseni ja ajattelin, että jopas oli. Jyväskylä pähkinänkuoressa.

Read Full Post »

Toisinaan käy kovasti tympimään se, kuinka yksitoikkoisesti populaatikulttuuri kuvaa tieteentekijöitä. Jos tutkijat eivät ole suuruudenhulluja Dr. Evil -tyyppejä, ovat he joko sosiaalisissa tilanteissa avuttomia ja normaaliin kommunikointiin kykenemättömiä reppanoita tai muissa maailmoissa ajalehtivia, hajamielisiä professoreita, jotka askartelevat täysin triviaalien ja elämälle vieraiden kysymysten parissa. Tutkijoille on helppo tuhahdella tai nauraa. He ovat valkotakkisia miehiä. Muistan Britanniasta otoksen, jossa lapsia pyydettiin piirtämään ’scientiest’. Piirroksiiin ilmaantui lähes poikkeuksetta mies.

Siksi hurrasin hiljaa mielessäni, kun Jyväskylän kaupunginteatterissa tänä keväänä esitettävässä näytelmässä 33 variaatiota lavalle asteli musiikkitieteilijä Cathrine Brandt, joka oli aivan tavallinen nainen, jolla oli työ, tytär ja sairaus. Hän oli itsepäinen, itsenäinen, hankala, ystävällinen, pelokas ja inhimillinen.

Näytelmässä kerrotaan kahta tarinaa. Vuonna 1819 wieniläinen musiikkikustantaja Antonio Diabelli raapustaa lyhyen valssin, jonka hän lähettää lukuisille säveltäjille pyytäen heitä säveltämään siitä yhden variaation. Beethoven kieltäytyy mutta säveltääkin sitten peräti 33 variaatiota. Nykyajassa Cathrine Brandt kaivautuu arkistoihin ja yrittää selvittää, miksi Beethoven teki niin. Hänen on saatava tietää, mistä Diabelli-muunnelmat oikein tulivat.

Vaikka näytelmä kertoo elämää ravistelevista perusasioista kuten vanhemmuudesta ja yhteydestä toisiin ihmisiin, itseäni kiinnosti tarinan asettuminen tieteen ja taiteen herkulliseen leikkauskohtaan. Kirjansa This Is Your Brain On Music johdannossa Daniel Levitin sanoo:

”What artists and scientists have in common is the ability to live in an open-ended state of interpretation and reinterpretation of the products of our work. The work of artists and scientists is ultimately the pursuit of truth, but members of both camps understand that the nature of truth is that it is contextual and changeable, dependent on point of view, and that today’s truths become tomorrow’s disproven hypotheses or forgotten objects d’art.”

Totuuden etsiminen tuntuu ensi lukemalta niin mahtipontiselta, että se on jo suorastaan noloa. Ei kai tässä millään totuudella kehtaa ruveta rehentelemään, vaikka tieteen parissa päivätyökseen räveltääkin… Mutta kun ympäri käydään, minua kyllä viehättää tieteessä juurikin tuo pyrkimys nähdä asiat sellaisina, kuin ne todella ovat. Ja silloin, kun villakoirien varsinaisiin ytimiin ei päästä kurkistamaan, eli suurin piirtein koko ajan, yritetään ainakin päästä perille siitä, miltä villakoirat näyttävät mahdollisimman monesta näkövinkkelistä katsottuna. Ja sekin on minusta rauhoittavaa, että tieteen ytimessä on aina tietoisuus tiedon rajallisuudesta ja väliaikaisuudesta: tiede ei ole viisauden hakkaamista kiveen vaan pikemminkin suoran lähetyksen selostamista. Maailmankaikkeudessa tänään!

Näytelmän Beethoven ei osannut lopettaa variaatioidensa säveltämistä. Niitä tuli ja tuli vain: alkuperäisellä valssilla oli aina uutta sanottavaa. Mietiskelin teatterin viidennellätoista penkkirivillä, että onhan se tuokin eräänlaista muuttuvan totuuden etsintää. Mitä kaikkea tämä valssi todella sisältää? Mitä kaikkea tästä vielä saa irti? Mistä kulmasta en vielä ole tätä katsonut? Tänään kuulen tässä tahdissa eri asioita kuin eilen. Kaksisataa vuotta myöhemmin pianistit soittavat samoja muunnelmia ja miettivät, että miltähän Beethoven alun perin halusi tämän kuulostavan? Mitä jos soittaisinkin tänään eri tavalla kuin eilen, ja hiiteen Beethoven?

Totuudesta ja taiteesta horiseminen lipsahtaa helposti heti ensi tavuista sinne abstraktin pönötyksen piiriin, joten oma komerofilosofinen totuuskomissionikin luovutti pian koko aiheen jättämättä loppulausuntoa. Mietin kuitenkin, että ehkäpä taide useammin asettuu sinne todellisuuden tavoittelun kuin suoranaisen harhautuksen, valehtelun ja vääristelyn tontille ihan luonnostaan, koska voisin kuvitella, että taiteella yleensäkin halutaan tarjota jokin näkökulma tai nostaa esille jokin havainto maailmasta. Miksi kukaan käyttäisi aikaansa ja taitoansa sellaiseen luovaan työhön, joka ei kerro mistään itselle tärkeästä?

Aplodien jälkeen ajattelin vielä, että tieteilijä jäi tällä kertaa kyllä voitolle, koska variaatioiden Beethoven itse oli hyvin stereotyyppinen taiteilija: omalaatuinen, impulsiivinen ja hieman holtiton. Ja tukka pystyssä. Ehkä hän sitten todella oli sellainen. Ainakin 33 päivänä vuodesta.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: