Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Nuottitelineellä’ Category

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Read Full Post »

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Read Full Post »

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Read Full Post »

Tilanne oli seuraavanlainen:

Vivaldin viulukonsertti a-molli Op. 3 No. 6Opettaja antoi ohjeeksi, että

Keep calm and use less bowArvelisin, jotta tähän on yleisempääkin viisautta kätkettynä. Tiukassa tilanteessa vähemmällä mesomisella.

Read Full Post »

Setämies tässä taannoin muisteli Naamakirjassa, kuinka nuorna miesnä metsätöitten jälkeen väsymys karisi, kun reenasi työväentalolla haitarinsoittoa tanssiorkesterin kanssa. Haitaroinnilla on kuulemma edelleen samantapainen vaikutus: kun sulkeutuu saunatupaan soittamaan pariksi tunniksi, unohtuu marraskuun räntä ja pimeä, ja mieli seestyy.

Tuo soitonharjoittelun rauhoittava vaikutus on minulle melko uusi juttu. Siellä pronssi- ja rautakauden taitteessa, kun soitin pianoa musiikkikoulussa, pystyin vain pyörittelemään silmiäni, kun muuan innokkaampi piano-oppilas kuvaili, kuinka hän menee aina pianon ääreen, kun on vihainen, erityisen iloinen tai melkein mitä tahansa siltä väliltä. En kyennyt ollenkaan samaistumaan. Itse raahauduin pianojakkaralle useimmiten päivää ennen soittotuntia, koska oli vähän niin kuin pakko. Soitonharjoittelu oli läksy muitten joukossa; arkinen kiusa, johon ei ainakaan mitään vahvaa, positiivista tunnesidettä muodostunut.

Vaan tuolla viulunsoiton aloittamisella onkin ollut sellainen metka sivuvaikutus, että nykyään olen pianonikin kanssa paremmissa väleissä. Ensinnäkin minulla on taas piano kotona usean vuoden tauon jälkeen. Toiseekseen rahtasin sen silmää räpäyttämättä meren yli uuteenkin kotiini, enkä edes vakavasti harkinnut sen jättämistä Suomeen. Kolmanneksi, olen hissuksiin ryhtynyt harjoittelemaan uusia kappaleita ihan vain omaksi huvikseni. Pimeänä kautena musiikkikoulun lopettamisen jälkeen soittelin – jos ylipäätään koskaan mitään soittelin –  vain joitakin entisiä suosikkikappaleitani, jotka osasin vielä vanhasta muistista kohtalaisen hyvin. En mielestäni ollut koskaan kovin kaksinen pianisti ja prima vista sujui minulta vieläkin heikommin, joten pelkkä ajatuskin uuden kappaleen opettelemisesta tuntui aivan liian työläältä.

Mutta nyt, kun rahnustan vaivalloisesti kohti miten kuten kelvollista viulutekniikkaa, vaikeudet pianon kanssa kalpenevat siinä rinnalla. Sitä paitsi minulle on hiljalleen valjennut, että ketään ei kiinnosta, kuinka harvoin harjoittelen, kuinka huonosti soitan, miten hitaasti etenen tai tuleeko valmista koskaan. (No, yläkerran naapureita saattaa vähän ahdistaa.) Niinpä pianonsoitosta on tullut se leppoisten sunnuntaipäivien aarre: se lyhyt hetki, kun ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse puhua kenellekään, ei hoitaa yhtään juoksevaa asiaa eikä muutenkaan yrittää niin kovasti; kymmenen minuuttia jotain ihan muuta sillä välin, kun päivä paistaa selän takana etelänpuoleisista ikkunoista.

Pitkäaikaisin sunnuntaiprojektini tähän mennessä on ollut Oskar Merikannon Idylli Op. 73 No. 1. Olen kilkutellut sitä varmasti jo toista vuotta, eikä se ole valmis vieläkään (äänityksestä vastaa vaaleanpunainen, peukalon kokoinen mp3 -soitin tungettuna sohvatyynyjen väliin, joten kärsivällisyyttä senkin puolesta):

Tällä viikolla älysin, että voin tosiaan oppia melkein mitä tahansa, jos vain viitsin nuotti kerrallaan vääntää, joten voisi olla aika kokeilla taas jotakin uutta! Posti toi kynnykselleni Chopinin valssin. Ehkä se parin vuoden päästä on jo tunnistettavissa. Aikaahan minulla on, kun ei ole mitään syytä kiirehtiä.

Ja ettei jäisi mitään epäselvää siitä, miltä tuon Merikannon kappaleen pitäisi kuulostaa, annetaan vielä ääninäyte Izumi Tatenon levytyksestä vuodelta 1993:

Read Full Post »

Jos poisluetaan sellaiset laajemmin merkitykselliset seikat kuten maailmanrauha ja hapensaanti, ja pysytellään aivan arkipäiväisten ilmiöiden tasolla kuten musikaalissa The Sound of Music,

(Raindrops on roses and whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things)

täytyy sanoa, että uudet, painetut nuotit ovat juuri nousseet suosikkiasioitteni listalle.

Nuottivihkoni ovat yleensä kopioituja, käytettyjä ja lainattuja, nurkista nuhjaantuneita ja miten kuten kasaan teipattuja riekaleita, joihin on aikojen saatossa raapusteltu lyijykynämerkintöjä kolmella eri kielellä. Jousitusmerkkejäkin on vaihdettu kerran tai pari, aina entistä paksummalla viivalla piirtäen.

Tänä vuonna ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ihan tuoreen nuotin: Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel viululle ja pianolle. Spiegel im Spiegel oli tarkoitettu kannustuskappaleeksi, jonka avulla saisin opeteltua edes joten kuten kelvollisen vibraton: arvelin, että koska koko biisi on pelkkää pitkää nuottia, Spiegelin edessä sitä vibratoa olisi sitten hyvä hioa.

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Mutta paketin avattuani tuijottelin nuotin kiiltävää etukantta aivan mykistyneenä ja kääntelin varovasti sivuja. Tahrattoman valkoisia sivuja, joissa on terävät, suorat nurkat! Voi autuus ja viattomuus! Pilallehan ne vain minun käsissäni menisivät, jos alakaisin raapustella rivien väliin mystisiä hieroglyfejäni, jotka muistuttavat jousen suunnasta ja kyynärpään kulmasta. Ehkä minun täytyy ottaa originaalistani kopio viulukotelossa muilutettavaksi; ehkä sitten voin jossain säilyttää sitä ensimmäistä mielikuvaakin upouudesta nuotista, joka on virheetön kuin vastasatanut lumi, johon hiihtäjä ei ole vielä ehtinyt avaamaan latua.

Rikkumaton hanki on sekin suosikkiasioitteni listalla.

Lahjoitin itselleni myös Tasmin Littlen ja Martin Roscoen levytyksen samasta kappaleesta. Heidän tulkintansa oli suosikkini: levollinen ja hauras mutta liikkuva. Kuuntelin sitä aikani ja huomasin ajattelevani puhdasta hengitysilmaa ja keveässä tuulessa kuivuvia, valkeita lakanoita.

Sitten ajattelin, että ei hyvää päivää. Tähänkin ensimielikuvaan tulee kuraisia tassunjälkiä, jos alan itse raapia Spiegel im Spiegeliä kokemattomilla käpälöilläni! Ehkä on parempi soittaa pitkiä nuotteja vain F-duuriasteikolla, kunnes vibrato on salonkikelpoinen. Ehkä Arvo Pärt saa vielä mennä takaisin pakettiin.

Ulkona kuviattujen lakanoiden tuoksukin täytyy muuten muistaa lisätä sille suosikkiasioitten listalle.

Read Full Post »

En muista koskaan lukeneeni mistään naistenlehdestä ”Se-ja-se paljastaa käsilaukkunsa sisällön” -juttua mutta kaipa niitä joskus on kirjoittettu, kun käsilaukkuartikkeleista kuitenkin kuulee irvailtavan.

Tänä keväänä, kunhan vielä muutama viikko kuluu, on Kvinttikomerosta rampattu viulutunneilla kolme vuotta. Ajattelin, että käsilaukkulähestymistapa sopisi hyvin kolmivuotistilannekatsauksen tekoon: Se-ja-se paljastaa viulutuntinsa sisällön! Niinpä räpsäisin valokuvan työn alla olevasta kappaleesta ja nakkasin peulakon kokoisen mp3-soittimen nojatuolin nurkkaan nauhoittamaan, kun viilailin opettajani kanssa Ignaz Pleyelin duettoa, jota olen hissuksiin soitellut koko alkuvuoden. Ei ole nimittäin helppoa tuo viulun soitto: kaksisivuisen kappaleen kimpussa kuluu viikkoja!

Ignaz Pleyel op 48, Duo 1, Andante ja Rondo

Ignaz Pleyel op 48, Duo 1, Andante ja Rondo

Andante-osan loppupuolisko menee suurin piirtein näin (minä olen tuo ykkösviulu, joka soittaa vielä toistaiseksi ilman vibratoa ja joka löytää mukavasti väljää tilaa nuotin vierestä):

Rondo alkaa tähän tapaan:

Mutta sellainen on tilanne kolmen vuoden kohdalla, että ei ole helppoa tuo viulun soitto: dueton ensimmäinen Allegro-osa tallentui äänitysvempeleeseen sellaisena hoiperteuna, ettei sitä kestäisi erkkikään kuunnella (sitä paitsi kuninkaallisten ilmavoimien konekin jymisteli mukana muutaman tahdin verran). Leikkaustuomio pantiin toimeen. Virtuaalisakset viuhahtivat myös Andanten ja Rondon kohdalla niin, että jäljelle jäivät vain lyhyet ääninäytteet, jotka nekin käyvät epävireisyydessään vähän korpeamaan.

Mutta mahtaisiko kukaan tarjota laajempaan levitykseen rehellistä selontekoa niistäkään käytetyistä paperinenäliinoista, toissaviikkoisen lounasleivän muruista, kahvilusikosta, rypistetyistä ruokakaupan kuiteista ja muusta tunnistamattomasta mujusta, jota käsilaukun pohjalla pyörii?

Read Full Post »

Nytpä on sellaisiin aikoihin eletty, että aion julkisesti kehuskella pitäväni asteikkojen soittamisesta. Asteikot ovat omalla tavallaan miellyttävän meditatiivisia. Kun aloittaa harjoitustuokiot sahaamalla asteikkoja varttitunnin verran, kaikki muu hälinä pään sisältä vaimenee hiljalleen pois, ja sitten voikin keskittyä työn alla olevaan varsinaiseen musiikkiin.

Asteikkoja soittamalla voi myös rauhassa paneutua tekniikkaan. Palkitsevinta on se, kun yhtäkkiä soittaminen ei enää tunnu miltään mutta oikeanlaista ääntä vain tulee ja tulee, koska molemmissa käsissä asiat ovat loksahtaneet kohdilleen. Uskallan veikata, että kyky repiä riemua tekniikkaharjoituksista on yksi aikuisen soitto-oppilaan vahvuuksista: lapsena pidin asteikkoja tuskastuttavana pakkopullana, joka vain paisui pureskellessa.

Olen yleensä pitänyt huolen siitä, etten mene viulutunnille harjoittelematta, mutta viimeiset viikot ennen poismuuttoa Jyväskylästä reuhasin päivät pääksytysten pahvilaatikoiden kimpussa niin, että tuskin ehdin nostaa soitintani kotelostaan ennen viimeistä sovittua tuntia. Sen sijaan, että olisin perunut koko homman, tilasinkin itselleni saattohuollon. Barokkikappaleiden sijasta soitimme opettajani kanssa koko tunnin pelkkiä asteikkoja ja sekvenssejä, joita voisi yleisesti kutsua vaikka tiluliluharjoituksiksi. Penskana olisin tuollaisella tilulilutunnilla katsonut kelloa kolmen minuutin välein ja miettinyt, että eikö tämä ikinä lopu. Mutta aika meni hujauksessa, ja oli hauskaa seurata, miten oma pääkoppa, käsivarret ja sormet pelasivat yhteen. Ihan jäi sellainen olo, kuin olisin oppinutkin jotain. Ja ihan itse olin niitä pyytänyt, asteikkoja. Asteikkoja! Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää.

Read Full Post »

Kaksi on kirottua asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka luvattoman paljon jakelussa alkaa pätkiä heti, kun vähänkin jännittää, ja toinen on se, kuinka käsittämättömän määrän eriskummallisia kämmejä sitä ehtiikään ripotella kolmeen orkesterikappaleeseen vain sen takia, että jakelussa vähän pätkii.

Orkesterin kevätkausi kului niin suruttomasti soitellessa, että lukuvuoden lopun lähestyessä meillä ei ollut mitään suunnitelmaa konsertista eikä valmista ohjelmistoakaan. Totaalisen lässähdyksen välttämiseksi tarjouduimme soittamaan jokusen biisin orkesterin emopuljuna toimivan kansalaisopiston kevätjuhlassa.

Kansalaisopiston kevätjuhla on katsaus vuoden aikana toimineiden opintopiirien touhuun, joten meno on yleensä melko kaikenkirjavaa ja epämuodollista. Kyse ei todellakaan ole pelottavista peijaisista mutta jäytävään esiintymisjännitykseen sillä ei tietenkään ole mitään vaikutusta.

Vasemmassa kädessä soittimia roikottaen raahasimme omalla vuorollamme tuolit ja nuottitelineet salin etuosaan ja sitten pitikin ruveta esiintymään, tuosta vain ihan kylmiltään. Ensimmäinen kappaleemme oli Rauno Lehtisen siirappia valuva On hetki. Siinä kakkosviululla on parissa kohdassa kaksi nopeaa asemanvaihtoa peräkkäin. Olin nähnyt vaivaa saadakseni vaihdot kuulostamaan kutakuinkin sujuvilta ja tiesin, että osaan ne kyllä. Tiesin myös yhtä varmasti, että esiintymistilanteessa sössin ne joka tapauksessa. Mutta en siltikään olisi uskonut, että ihan niin päin prinkkalaa pystyn ne pätö luritukset soittamaan!

Ensimmäinen biisi sitä paitsi kärsii aina ensimmäisen biisin kauhusta. Takapultin viulisteilla ensimmäisen biisin kauhu näämmä ilmenee epävarmasti tutisevana jousikätenä.

Toiseen kappaleeseen mennessä jousikäsi oli jo ehtinyt rauhoittua sen verran, että Scott Joplinin Original Rags alkoi ihan lupaavasti. Mutta mikähän siinäkin on, että yleisön edessä on aivan pakko tehdä idioottimaisia virheitä, joita ei koskaan muuten tee? Osasin Original Ragsin suurin piirtein ulkoa, joten hairahduin ensimmäisellä sivulla ajattelemaan jotakin muuta samalla, kun tuijotin hajamielisesti nuotteja. Ja mitäs siitä sitten seurasikaan: soitin kaksi tai kolme nuottia pizzicatona ennen kuin huomasin, että pizzicatohan alkaa vasta seuraavalla rivillä. Anna mun kaikki kestää!

Heräsin horroksestani ja soitin olosuhteet huomioiden melko tyytyväisenä seuraavan sivun, kunnes loppupuolella biisiä alkoi tuntua, että eihän tämä näin hyvin voi mitenkään mennä; kohta teen aivan taatusti jonkun kamalan typeryyden! Ja juuri, kun pulssi oli ehtinyt mukavasti asettua, aloin sydän kylmänä odottaa seuraavaa katastrofia.

Viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut Mozartin Exsultate, jubilate. Sitä ei ehditty ihmeemmin harjoitella, mutta koska Mozart on turvallisen tuntuista peruskauraa, mikään ennusmerkki ei kumminkaan vihjannut, kuinka täydellisesti Exsultate vielä ryöstäytyisi käsistä. Heti alkutahdeista biisi rynnisti eteenpäin kuin pillastunut tavarajuna, ja me soittajat roikuimme kyydissä miten parhaiten taisimme kollektiivisesti äimistellen, että kuka täällä oikein paahtaa tällaisessa tempossa. Siinä tuhannen kiireessä hujautin sekaan vielä yhden väärän jousituksenkin. Ja minulla kun ei juuri koskaan ole jousi väärään suuntaan menossa! Kirottua.

Esiintymäänhän oppii vain esiintymällä mutta näin orkesteriharrastuksen alkumetreillä vaikuttaa siltä, että edessä on vielä pahuksen pitkä kärsimysnäytelmien jono ennen kuin tulee se keikka, jolla minun ei varsinaisesti tarvitse hävetä.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: