Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Yleinen älämölö’ Category

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Read Full Post »

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Read Full Post »

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Read Full Post »

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Read Full Post »

Työpisteessäni roikkuva Sibeliuksen juhlavuoden seinäkalenteri on jo viimeisellä lehdellään. Joskus sitä vilkuillessani mietin, että tuskin kukaan on niin tukevasti kansakunnan kaapin päällä kuin Sibelius. En siltikään voi väittää, että olisin varsinaisesti kasvanut Sibeliuksen musiikkia kuunnellen: Karelia (Op. 11) ja Finlandia (Op. 26) minulla toki oli kasetilla kouluikäisenä mutta en tule sellaisesta kyldyyrikodista, jossa olisi käyty iltaisin konserteissa tai sunnuntaisin loikoiltu levysoittimen liepeillä. Toisaalta, eihän suomalaislapsi voi Sibeliuksen teoksilta välttyäkään: aivan varmasti niitä on huomaamatta tihkunut televisiosta tyypillisesti Kolin vaarojen tai yleispätevien järvimaisemien taustalla. Metsät, suot, kurjet ja joutsenet ovat niin tavallista sibbekuvastoa, että vaikka olen ryhtynyt vasta aikuisena oikein kuuntelemalla kuuntelemaan Sibeliusta, en voi olla varma, ovatko musiikin herättämät mielikuvat enää omiani.

Mutta kuuntelinpa Sibeliuksen sinfonioita missä tahansa, kokemus on aina sama: on kuin kävelisin metsään. Metsään, jossa säät ja vuodenajat vaihtuvat, ja jossa aina jokin uusi kukka aukeaa tai uusi lintu pesii mutta kaikki on kuitenkin tuttua, eikä siksi tarvitse pelätä silloinkaan, kun myrsky narisuttaa konkeloon kaatuneita puunrunkoja. Sibeliuksen musiikissa on jotain samalla tavalla kotoisaa kuin äidinkielessä, jolla ensimmäiseksi olen oppinut asioita ymmärtämään: se kuulostaa siltä, miltä minun maailmani kuulostaa.

Analyyttinen osa aivoistani tietysti epäilee tuotakin tuttuuden tunnetta: kenties Sibeliuksen sinfoniat kuulostavat omankielisiltä vain siksi, että olen kuunnellut niitä enemmän kuin kenenkään toisen säveltäjän töitä, ja kenties olen kuunnellut niitä enemmän vain, koska Sibelius oli suomalainen, joten sehän on vähän kuin velvoite.

Sibelius-metsässä on myös paljon tilaa, eikä siellä ole koskaan ketään muita. Olen aina yksin, eikä omakaan läsnäoloni ole tärkeää, koska olen vain katselemassa vihreyttä ja valoa, ja kuuntelemassa sammalmättäiden välissä solisevaa puroa. Kävelen metsään, kun haluan olla rauhassa ja häipyä taustalle.

Koska muistan hetken, jona oivalsin, ettei Sibelius-metsässä ole ihmisiä, tiedän, että se mielikuva ainakin on aidosti omani. Siksi olin vain ilahtunut jaetusta kokemuksesta ja läpsäisin henkisen ylävitosen, kun Vesa Sirenin haastattelussa helmikuulta itse Simon Rattle sanoi:

”In Sibelius’ [music] – certainly in the symphonies – you very rarely feel that there are people there.”

Joten jos ubaani tungos ahdistaa niin tuostapa polun päästä lähtee kuudes sinfonia (d-molli, Op. 104, Sinfonia Lahden levytys vuodelta 2001):

Tervemenoa metsään, ja hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

Read Full Post »

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi laulanut oikein kunnolla, koska Jyväskaupungista lähdettyäni en ole löytänyt itselleni mieleistä uutta kuoroa. Muistan vielä, miltä kuorossa laulaminen parhaimmillaan tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin olisi vireessä. Samassa vireessä maailman kanssa. Ja hereillä, joka solu toimintakunnossa ja kaikki röörit karstattomina. Ryhti on hyvä, henki kulkee, ja tuntuu kuin ei tarvitsisi ollenkaan yrittää pitää itseään pystyssä, koska ääni kannattelee.

Elämä on niin tupaten täynnä tekemistä ja murehtimista, etten yleensä huomaa kaipailla kuoroharrastusta. Mutta toisinaan se muistuu mieleen, ja pysähdyn pohdiskelemaan, että kuinkahan paljon vanha ruhoni nyt kärsiikään, kun en hyödy kaikista kuorolaulun terveysvaikutuksista. Voisin tietysti syyttää vaikka työmatkapyöräilyn vaihtumista bussilla jyryyttelyyn mutta toisinaan mietin, voisiko lievä karstaisuuden ja lysähtäneisyyden tunne johtua siitäkin, että viikottainen viritysilta kuoron takarivissä on vaihtunut näppäimistön rapisteluun. Arvelen, että ajoittaiseen eristyneisyyden tunteeseen on ainakin syynä se, etten enää näe kuorokavereita säännöllisesti. Kun yhtälöstä vähennetään kolmisenkymmentä äänekästä naista, voidaan todeta, että elämänpiirini on sosiaalisilta osin kutistunut, ja vietän enimmäkseen aikaa kollegoiden kanssa.

Nyt olen myöskin muodostanut käsityksen siitä, miltä kuorottomuus pahimmillaan tuntuu. Tässä kaavassa yhtäläsyysmerkit vedetään seuraavasti: pahimmillaan = kun kuulee muiden laulavan mutta ei voi liittyä mukaan. Törmäsin sattumalta melkoisen suosittuun juubivideoon, jossa harrastajakuoro hoilottaa spontaanisti menemään hotellin uima-altaalla. Esitys ei ehkä ole hienostunein mahdollinen, mutta kun se osui korviini aamulla ennen askareiden aloittamista, istuin hetken aikaa kuin sähköiskun saaneena ja katsoin pätkän monta kertaa uudelleen. Reagoin nykyään aina samalla tavalla, kun kuulen kuorolaulua, ja ryhdyin tuota ilmiötä sitten oikein fundeerailemaan yltiökomerofilosofiseen tyyliin.

Lähimmäksi oikeaa pääsen ehkä sanomalla, että se tuntuu vähän siltä, kuin olisi kirkonkello, josta on kieli irrotettu. Kun muut kellot ympärillä moikaavat niin että tapuli rytkyy, itse tärisee reunoja myöten mutta ääntä ei vaan kuulu.

 

Read Full Post »

Toissaviikolla kollega kerrosta ylempää lähetti kesken päivän sähköpostin: ”I’m listening to the Four Last Songs now. So far I’m OK!”

Richard Straussin laulusarja Vier letzte Lieder on nimittäin kasvattanut kaksi mittavaa rönsyä sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten iltamyöhäbussia odotellessani kuuntelin ensimmäistä kertaa sen viimeistä kappaletta Im Abendrot.

Ensimmäinen rönsy on tuon saman laulun asema virallisena stressitason mittarinani. Oikein hankalina ja uuvuttavina päivinä pistän sen soimaan kuulokkeistani ja pysähdyn tarkkailemaan tilannetta. Jos Im Abendrot saa minut itkemään, olen liian väsynyt ja rasittunut, ja on parasta hellittää vähän. Jos kuuntelen pärstä peruslukemilla, kaaos on vielä hallinnassa ja voin jatkaa normaalisti. Olin edellisiltana pizzalautasen yli opastanut työtoveriani Abendrot-menetelmän käytössä ja merkitsin tyytyväisenä muistiin, että yläkerrassa oltiin siis selkeästikin täysin toimintakykyisiä.

Toinen rönsy ulottuu täältä kotoa Skotlannin Alamailta Thames-joen rannalle ja mutkittelee pitkin Westminster Abbeyn kappeleita. Keskitalvella sama ystäväni, joka alun perin tutustutti minut Vier letzte Lieder -sarjaan, huomasi sen lontoolaisen Royal Festival Hallin ohjelmistossa, ja osti meille molemmille liput. Ja mitä sitten seurasi, onkin malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurin sarat tukevat toisiaan ja kuinka ja taiteiden vaikutus leviää kaikkialle kansantalouteen:

Ostin lentoliput ja junaliput, otin pari päivää vapaata ja matkustin etelään. Samalla vaivalla tein viikonlopun aikana päiväretkiä pitkin Cambridgeshiren pikkukaupunkeja ripotellen ruokarahoja ja vapaaehtoisia pääsymaksuja sinne tänne. Lontoossakin oli ennen konserttia koko päivä aikaa, joten sillä välin, kun ystäväni ahersi työtapaamisessaan, pulitin Westminster Abbeyn pääsymaksun ja ajelehdin siellä tuntikausia sivistämässä itseäni. Kävin tervehtimässä Maria Stuartia. Kävelin British Museumiin ja ällistelin siellä Sutton Hoon hautalöytö. (Saatoin olla siinä vaiheessa päivää liian väsynt sivistymään mutta ällistelemään kyllä kykenin.) Ostin museosta kirjan. Kävelin kulman taakse kirjakauppaan ja ostin toisen kirjan. (Molemmat hyvin sivistäviä: keskiajan historiaa ja rakennustaidetta.) Sitten ystäväni työpäivä viimein päättyi, laskimme lisää ruokarahaa talouden rattaisiin ja vasta sen jälkeen istuimme tyytyväisinä kuuntelemaan konserttia.

Eikä mitään hätää. Molempien stressitaso oli varsin alhaalla ja naamataulu onnellisessa virneessä. Koska juttu on näin: moni ei ehkä näe mitään mieltä siinä, että ryhdytään satojen mailien matkailurevohkaan yhden laulun takia mutta toisinaan elämästä vain saa eniten irti, kun ottaa pienen, itselleen merkityksellisen asian ja tekee siitä ison numeron.

Read Full Post »

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Read Full Post »

Merkillisiä nuo muistot. Siellä ne asustelevat aivojen uumenissa viemättä juurikaan tilaa. Vaikka ikää kertyy, pää ei yhtään suurene muistojen määrästä. Metkaa tuokin ikääntyminen. On hätkähdyttävää huomata, että ihan täydessä aikuisen järjessä tehdyistä jutuista saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Mutta aika ei silti ole saanut muistoja loittonemaan: ne tuntuvat olevan aina ulottuvilla vain yhden oven takana. Käden kun ojentaa ja kahvaa kääntää niin siinä ne ovat. Kaukaisimmatkin muistot tulevat mieleen aivan yhtä nopeasti kuin viime viikko; lapsuuttaankin kantaa mukanaan koko ajan, ja sinne voi piipahtaa mielessään milloin tahansa, vaikka matkaa oikeasti olisi parituhatta kilometriä ja kolmisenkymmentä vuotta.

Luikahdin eilen lounastunnilla kuuntelemaan, kun Maebh Martin ja St Andrews Chamber Orchestra soittivat Edvard Griegin pianokonserton (a-molli, Op. 16) ilmeisestikin lämmittelymielessä ennen Pohjois-Irlannin kiertuetta. Kuljen konserttisalin ovista joka viikko matkalla alakerran harjoitusluokkaan, joten tiedän, miten homma menee. Vasemmanpuoleisissa pariovissa on rumat, siniset verhot, kulahtaneen messinkiset kahvat ja vingahtelevat saranat. Käden kun ojentaa ja kahvasta vetää niin ovi aukenee saliin: suoraan edessä on toiset pariovet, suoraan yläpuolella parvi ja etuoikealla esiintymislava.

Mutta eilen, kun tömistelin niiden pariovien läpi, olinkin vinokattoisessa vinttihuoneessa Keski-Suomessa 1980-luvun loppupuoliskolla. Seinät olivat vaaleansiniset. Suoraan edessä oli ikkuna, josta näkyi soratie ja metsää. Ikkunan edessä oli kaksi koivun väristä koulupöytää, oikealla oli sänky, ja vasemmalla valkoiseksi maalatun muurinkulman takana tumma kirjahylly, jonka nurkassa oli tilaa kasettisoittimelle, ”mankalle”, jota veljen kanssa kilvan salakuljetettiin vintin päädystä toiseen sen mukaan, kumpi katsoi oikeudekseen kuunnella mieleistään musiikkia. Tämä oli nimittäin minun huoneeni, kun olin siinä kymmenen korvilla.

Ja siihen aikaan järjestyksessään toinen pianonsoiton opettajani oli antanut minulle c-kasetin, johon hän oli omista kokoelmistaan nauhoittanut tunnettuja pianosävellyksiä. Niiden joukossa oli Edvard Griegin konserton ensimmäinen osa Allegro molto moderato. Kuuntelin sitä monta kertaa. Monta, monta kertaa, ja aina omassa, sinisessä huoneessani.

Joten siellä ne nyt ovat kaikki, Griegin pianokonsertto, 80-luvun loppupuoli ja vinokattoinen vintti; muistoissa lähtemättömästi, kytköksissä, tallessa saman oven takana ja aina mukanani pääkopan kyydissä.

Read Full Post »

Tilanne oli seuraavanlainen:

Vivaldin viulukonsertti a-molli Op. 3 No. 6Opettaja antoi ohjeeksi, että

Keep calm and use less bowArvelisin, jotta tähän on yleisempääkin viisautta kätkettynä. Tiukassa tilanteessa vähemmällä mesomisella.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: