Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Metsään menee

Työpisteessäni roikkuva Sibeliuksen juhlavuoden seinäkalenteri on jo viimeisellä lehdellään. Joskus sitä vilkuillessani mietin, että tuskin kukaan on niin tukevasti kansakunnan kaapin päällä kuin Sibelius. En siltikään voi väittää, että olisin varsinaisesti kasvanut Sibeliuksen musiikkia kuunnellen: Karelia (Op. 11) ja Finlandia (Op. 26) minulla toki oli kasetilla kouluikäisenä mutta en tule sellaisesta kyldyyrikodista, jossa olisi käyty iltaisin konserteissa tai sunnuntaisin loikoiltu levysoittimen liepeillä. Toisaalta, eihän suomalaislapsi voi Sibeliuksen teoksilta välttyäkään: aivan varmasti niitä on huomaamatta tihkunut televisiosta tyypillisesti Kolin vaarojen tai yleispätevien järvimaisemien taustalla. Metsät, suot, kurjet ja joutsenet ovat niin tavallista sibbekuvastoa, että vaikka olen ryhtynyt vasta aikuisena oikein kuuntelemalla kuuntelemaan Sibeliusta, en voi olla varma, ovatko musiikin herättämät mielikuvat enää omiani.

Mutta kuuntelinpa Sibeliuksen sinfonioita missä tahansa, kokemus on aina sama: on kuin kävelisin metsään. Metsään, jossa säät ja vuodenajat vaihtuvat, ja jossa aina jokin uusi kukka aukeaa tai uusi lintu pesii mutta kaikki on kuitenkin tuttua, eikä siksi tarvitse pelätä silloinkaan, kun myrsky narisuttaa konkeloon kaatuneita puunrunkoja. Sibeliuksen musiikissa on jotain samalla tavalla kotoisaa kuin äidinkielessä, jolla ensimmäiseksi olen oppinut asioita ymmärtämään: se kuulostaa siltä, miltä minun maailmani kuulostaa.

Analyyttinen osa aivoistani tietysti epäilee tuotakin tuttuuden tunnetta: kenties Sibeliuksen sinfoniat kuulostavat omankielisiltä vain siksi, että olen kuunnellut niitä enemmän kuin kenenkään toisen säveltäjän töitä, ja kenties olen kuunnellut niitä enemmän vain, koska Sibelius oli suomalainen, joten sehän on vähän kuin velvoite.

Sibelius-metsässä on myös paljon tilaa, eikä siellä ole koskaan ketään muita. Olen aina yksin, eikä omakaan läsnäoloni ole tärkeää, koska olen vain katselemassa vihreyttä ja valoa, ja kuuntelemassa sammalmättäiden välissä solisevaa puroa. Kävelen metsään, kun haluan olla rauhassa ja häipyä taustalle.

Koska muistan hetken, jona oivalsin, ettei Sibelius-metsässä ole ihmisiä, tiedän, että se mielikuva ainakin on aidosti omani. Siksi olin vain ilahtunut jaetusta kokemuksesta ja läpsäisin henkisen ylävitosen, kun Vesa Sirenin haastattelussa helmikuulta itse Simon Rattle sanoi:

”In Sibelius’ [music] – certainly in the symphonies – you very rarely feel that there are people there.”

Joten jos ubaani tungos ahdistaa niin tuostapa polun päästä lähtee kuudes sinfonia (d-molli, Op. 104, Sinfonia Lahden levytys vuodelta 2001):

Tervemenoa metsään, ja hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

Kun keskiviikkoiltana kopsuttelin tuhannen kiireellä kaupungin keskustan halki konserttisalilta kohti linja-autoasemaa, ajattelin, että ei siitä mihinkään pääse: nyt on ilmennyt tarve fanittaa. Niinpä otin ja fanitin Pekka Kuusistoa pitkälle seuraavaan päivään ihan fiilispohjalta ennen kuin keksin tyydyttävän selityksen sille, miksi olin pitänyt Kuusiston ja Scottish Chamber Orchestran soittamasta Carl Nielsenin viulukonsertosta (Op. 33) niin kovasti.

En tuntenut Nielsenin konserttoa entuudestaan, joten minulla ei ollut luutunutta käsitystä siitä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Lounastunnilla ennen Scottish Chamber Orchestran konserttia kuuntelin siitä kertaalleen sinänsä ihan sivistyneen juutuubitallenteen mutta se ei tehnyt oikein kummoistakaan vaikutusta. No, eipä tietenkään, kun siinä kuunnellessani yhdellä kädellä söin ja toisella vastailin sähköposteihin; vertailu on siksi melko epäreilu jo alkaessaan. Mutta kun P. Kuusisto pelmahti lavalle ja ryhtyi soittamaan, huomasin yhtäkkiä olevani tavattoman kiinnostunut kuulemastani.

Kuusiston soitosta sanotaan usein, että se on tuoretta ja pelimannihenkistä, ja niinhän se tietysti olikin, mutta omasta mielestäni villakoiran ydin ei ollut vielä siinä. Tarpeeksi hyvä selitys ei ollut sekään, että illan solisti esiintyi huolettoman oloisesti aivan kuin puolen tunnin pläjäys kevyttä kenttävirtuositeettia ei olisi ollut konsti eikä mikään.

Kun sitten kotona kuuntelin Pekka Kuusisto & The Luomu Playersin polskaraitaa, mieleeni juolahti, että tässähän on jotakin hyvin puheenomaista. Musiikki hengittää, kulkee, nousee ja laskee luontevasti kuin puhe:

Minulle valkeni, että olin reagoinut Nielsenin konserttoonkin kuin hyvän jutunisikjän kertomukseen: ”Ihanko totta? Mitä sitten tapahtui? No jopas!” Musiikki – mielekäskin tulkinta, jossa varmasti on kaikki nyanssit kohdillaan – toimii yleensä korvissani aina musiikkina samaan tapaan kuin hyvä elokuva toimii elokuvana ja kirja kirjana: omilla keinoillaan. Mutta Kuusiston Pekka, viuluniekka extraordinaire, soitti kuin kertoisi tarinaa. Siitä hyvästä ajattelin häntä fanittaa ainakin tuonne ensi viikon puoliväliin.

 

Tuosta päivä paranevi

En toki ole ihan typerä minäkään. Ymmärrän kyllä, että itsensä elättäminen musiikilla on kovaa hommaa: vain harvat pystyvät siihen, ja sittenkin leipä on tiukassa, työtunnit epäsäännöllisiä, kilpailu kovaa ja harjoittelun sarka loputon. Mutta silti.

Viime lauantaina sinkosin kesken omien töitteni takaisin kotiin kuuntelemaan Alexander Sitkovetskya ja Maxim Rysanovia, jotka East Neuk Festival oli kutsunut kylän kirkkoon esiintymään. Olin varannut lippuni viulu- ja alttoviuluduon keskipäivän resitaaliin lähinnä Händel-Halvorsen Passacaglian houkuttelemana mutta huomasin melko pian tehneeni hyvän sijoituksen muutenkin. Olin labravuorossa toista viikonloppua peräkkäin, joten olin väsyksissä ja hermot kireällä: näin öisin untakin työasioista. Mutta siinäpä sitten istuin puupenkissä selkä suorana kuin seiväs ja kuuntelin ja katselin, kun heput soittelivat Bachia ja Bartókia niin kuin ei mitään. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Katsomo oli myyty täyteen viimeistä rahia myöten, ja muukin yleisö tuntui olevan hyvällä tuulella: vinkeimpien kappaleiden jälkeen kirkkosalin läpi kävi spontaani naurun humahdus, ja aplodit seurasivat perässä kohisten kuin rankkasade. Taputin itsekin suu korvissa, ja keikan päätteeksi porhalsin takaisin työmaalle, missä en ollut enää läheskään niin myrtynyt kuin olin ollut aamulla.

Ja sitten se kävi mielessä. Että jos maailmankaikkeuden kulkuun sellainen reikä repeäisi, että yhtäkkiä saisin vapaasti valita, niin eipä olisi ollenkaan sanottua, ettenkö vaihtaisi pois koko tiedeurani, jos vastineeksi saisin taidon soittaa kuten herrat Sitkovetsky ja Rysanov.

Tieteen ja taiteen tekemisessä on paljon samaa jo senkin vuoksi, että kummastakaan ei ole helposti mitattavaa, välitöntä taloudellista hyötyä. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että terve yhteiskunta ehdottomasti tarvitsee sekä perustutkimusta että taiteita, niin elämä kumminkin jatkuisi ilmankin. Mutta viime aikoina olen joutunut paljon mietiskelemään sitä, että oma aherrukseni ei ole palkitsevaa, koska en auta ketään: kenenkään ilme ei kirkastu eikä päivä parane sen vuoksi, mitä minä viikosta toiseen teen. Vaan kaksi kaveria kun pölähtää paikalle jousisoittimineen ja tunnin verran musisoi, niin parisataa ihmistä poistuu takavasemmalle pykälän verran onnellisempana. Olisiko ammatin mukana tulevaa epävarmuutta, kritiikkiä ja itsekritiikkiä helpompi sietää, jos samalla olisi taito ilahduttaa?

Äänetönnä, kuorotonna

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi laulanut oikein kunnolla, koska Jyväskaupungista lähdettyäni en ole löytänyt itselleni mieleistä uutta kuoroa. Muistan vielä, miltä kuorossa laulaminen parhaimmillaan tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin olisi vireessä. Samassa vireessä maailman kanssa. Ja hereillä, joka solu toimintakunnossa ja kaikki röörit karstattomina. Ryhti on hyvä, henki kulkee, ja tuntuu kuin ei tarvitsisi ollenkaan yrittää pitää itseään pystyssä, koska ääni kannattelee.

Elämä on niin tupaten täynnä tekemistä ja murehtimista, etten yleensä huomaa kaipailla kuoroharrastusta. Mutta toisinaan se muistuu mieleen, ja pysähdyn pohdiskelemaan, että kuinkahan paljon vanha ruhoni nyt kärsiikään, kun en hyödy kaikista kuorolaulun terveysvaikutuksista. Voisin tietysti syyttää vaikka työmatkapyöräilyn vaihtumista bussilla jyryyttelyyn mutta toisinaan mietin, voisiko lievä karstaisuuden ja lysähtäneisyyden tunne johtua siitäkin, että viikottainen viritysilta kuoron takarivissä on vaihtunut näppäimistön rapisteluun. Arvelen, että ajoittaiseen eristyneisyyden tunteeseen on ainakin syynä se, etten enää näe kuorokavereita säännöllisesti. Kun yhtälöstä vähennetään kolmisenkymmentä äänekästä naista, voidaan todeta, että elämänpiirini on sosiaalisilta osin kutistunut, ja vietän enimmäkseen aikaa kollegoiden kanssa.

Nyt olen myöskin muodostanut käsityksen siitä, miltä kuorottomuus pahimmillaan tuntuu. Tässä kaavassa yhtäläsyysmerkit vedetään seuraavasti: pahimmillaan = kun kuulee muiden laulavan mutta ei voi liittyä mukaan. Törmäsin sattumalta melkoisen suosittuun juubivideoon, jossa harrastajakuoro hoilottaa spontaanisti menemään hotellin uima-altaalla. Esitys ei ehkä ole hienostunein mahdollinen, mutta kun se osui korviini aamulla ennen askareiden aloittamista, istuin hetken aikaa kuin sähköiskun saaneena ja katsoin pätkän monta kertaa uudelleen. Reagoin nykyään aina samalla tavalla, kun kuulen kuorolaulua, ja ryhdyin tuota ilmiötä sitten oikein fundeerailemaan yltiökomerofilosofiseen tyyliin.

Lähimmäksi oikeaa pääsen ehkä sanomalla, että se tuntuu vähän siltä, kuin olisi kirkonkello, josta on kieli irrotettu. Kun muut kellot ympärillä moikaavat niin että tapuli rytkyy, itse tärisee reunoja myöten mutta ääntä ei vaan kuulu.

 

Kottaraiskonsertto

Viimeisimmältä viulutunnilta palatessani odottelin bussia linja-autoasemalla. Laiturien puoleisen lasiseinän edessä on sellainen puomin ja penkin risteymä, johon voi nojailla puoliksi istuvassa asennossa. Odottelen usein juuri siinä, koska puomipenkillä voin lepuuttaa jalkojani ottamatta viulukoteloa pois selästäni. Valitsin taas saman paikan ja tuijottelin ulos mitään näkemättä, ajatukset vielä Beethovenin sonaatin kiemuroissa. Sitten katseeni tarkentui tekstiin lasiseinässä. Se oli Pauline Prior-Pittin runo Down the Machair Path. Runo oli varmaankin ollut ikkunassa jo useita viikkoja, mutta en ollut huomannut sitä koskaan aiemmin. Luin langalla istuvia kottaraisia kuvaavan säkeen ja suupieleni nousivat hiljaiseen virneeseen.

Down the Machair PathVäljästi käännettynä säkeessä sanottiin, että

kottaraiset järjestäytyvät lankojen nuottiviivastolle kuin satunnaisen konserton alkunuotit

Sitä tarina ei kertonut, istuivatko kottaraiset sähkölangoilla vai kenties aitalangoilla mutta mielikuva satunnaisesta konsertosta oli selkeä ilmankin, etenkin kun olin itse juuri viettänyt kokonaisen tunnin raapien viulustani hyvinkin sattumanvaraisia nuotteja.

Tehrään tästä ny numero

Toissaviikolla kollega kerrosta ylempää lähetti kesken päivän sähköpostin: ”I’m listening to the Four Last Songs now. So far I’m OK!”

Richard Straussin laulusarja Vier letzte Lieder on nimittäin kasvattanut kaksi mittavaa rönsyä sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten iltamyöhäbussia odotellessani kuuntelin ensimmäistä kertaa sen viimeistä kappaletta Im Abendrot.

Ensimmäinen rönsy on tuon saman laulun asema virallisena stressitason mittarinani. Oikein hankalina ja uuvuttavina päivinä pistän sen soimaan kuulokkeistani ja pysähdyn tarkkailemaan tilannetta. Jos Im Abendrot saa minut itkemään, olen liian väsynyt ja rasittunut, ja on parasta hellittää vähän. Jos kuuntelen pärstä peruslukemilla, kaaos on vielä hallinnassa ja voin jatkaa normaalisti. Olin edellisiltana pizzalautasen yli opastanut työtoveriani Abendrot-menetelmän käytössä ja merkitsin tyytyväisenä muistiin, että yläkerrassa oltiin siis selkeästikin täysin toimintakykyisiä.

Toinen rönsy ulottuu täältä kotoa Skotlannin Alamailta Thames-joen rannalle ja mutkittelee pitkin Westminster Abbeyn kappeleita. Keskitalvella sama ystäväni, joka alun perin tutustutti minut Vier letzte Lieder -sarjaan, huomasi sen lontoolaisen Royal Festival Hallin ohjelmistossa, ja osti meille molemmille liput. Ja mitä sitten seurasi, onkin malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurin sarat tukevat toisiaan ja kuinka ja taiteiden vaikutus leviää kaikkialle kansantalouteen:

Ostin lentoliput ja junaliput, otin pari päivää vapaata ja matkustin etelään. Samalla vaivalla tein viikonlopun aikana päiväretkiä pitkin Cambridgeshiren pikkukaupunkeja ripotellen ruokarahoja ja vapaaehtoisia pääsymaksuja sinne tänne. Lontoossakin oli ennen konserttia koko päivä aikaa, joten sillä välin, kun ystäväni ahersi työtapaamisessaan, pulitin Westminster Abbeyn pääsymaksun ja ajelehdin siellä tuntikausia sivistämässä itseäni. Kävin tervehtimässä Maria Stuartia. Kävelin British Museumiin ja ällistelin siellä Sutton Hoon hautalöytö. (Saatoin olla siinä vaiheessa päivää liian väsynt sivistymään mutta ällistelemään kyllä kykenin.) Ostin museosta kirjan. Kävelin kulman taakse kirjakauppaan ja ostin toisen kirjan. (Molemmat hyvin sivistäviä: keskiajan historiaa ja rakennustaidetta.) Sitten ystäväni työpäivä viimein päättyi, laskimme lisää ruokarahaa talouden rattaisiin ja vasta sen jälkeen istuimme tyytyväisinä kuuntelemaan konserttia.

Eikä mitään hätää. Molempien stressitaso oli varsin alhaalla ja naamataulu onnellisessa virneessä. Koska juttu on näin: moni ei ehkä näe mitään mieltä siinä, että ryhdytään satojen mailien matkailurevohkaan yhden laulun takia mutta toisinaan elämästä vain saa eniten irti, kun ottaa pienen, itselleen merkityksellisen asian ja tekee siitä ison numeron.

Miks aina pittää?

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Vinttikammarin Grieg

Merkillisiä nuo muistot. Siellä ne asustelevat aivojen uumenissa viemättä juurikaan tilaa. Vaikka ikää kertyy, pää ei yhtään suurene muistojen määrästä. Metkaa tuokin ikääntyminen. On hätkähdyttävää huomata, että ihan täydessä aikuisen järjessä tehdyistä jutuista saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Mutta aika ei silti ole saanut muistoja loittonemaan: ne tuntuvat olevan aina ulottuvilla vain yhden oven takana. Käden kun ojentaa ja kahvaa kääntää niin siinä ne ovat. Kaukaisimmatkin muistot tulevat mieleen aivan yhtä nopeasti kuin viime viikko; lapsuuttaankin kantaa mukanaan koko ajan, ja sinne voi piipahtaa mielessään milloin tahansa, vaikka matkaa oikeasti olisi parituhatta kilometriä ja kolmisenkymmentä vuotta.

Luikahdin eilen lounastunnilla kuuntelemaan, kun Maebh Martin ja St Andrews Chamber Orchestra soittivat Edvard Griegin pianokonserton (a-molli, Op. 16) ilmeisestikin lämmittelymielessä ennen Pohjois-Irlannin kiertuetta. Kuljen konserttisalin ovista joka viikko matkalla alakerran harjoitusluokkaan, joten tiedän, miten homma menee. Vasemmanpuoleisissa pariovissa on rumat, siniset verhot, kulahtaneen messinkiset kahvat ja vingahtelevat saranat. Käden kun ojentaa ja kahvasta vetää niin ovi aukenee saliin: suoraan edessä on toiset pariovet, suoraan yläpuolella parvi ja etuoikealla esiintymislava.

Mutta eilen, kun tömistelin niiden pariovien läpi, olinkin vinokattoisessa vinttihuoneessa Keski-Suomessa 1980-luvun loppupuoliskolla. Seinät olivat vaaleansiniset. Suoraan edessä oli ikkuna, josta näkyi soratie ja metsää. Ikkunan edessä oli kaksi koivun väristä koulupöytää, oikealla oli sänky, ja vasemmalla valkoiseksi maalatun muurinkulman takana tumma kirjahylly, jonka nurkassa oli tilaa kasettisoittimelle, ”mankalle”, jota veljen kanssa kilvan salakuljetettiin vintin päädystä toiseen sen mukaan, kumpi katsoi oikeudekseen kuunnella mieleistään musiikkia. Tämä oli nimittäin minun huoneeni, kun olin siinä kymmenen korvilla.

Ja siihen aikaan järjestyksessään toinen pianonsoiton opettajani oli antanut minulle c-kasetin, johon hän oli omista kokoelmistaan nauhoittanut tunnettuja pianosävellyksiä. Niiden joukossa oli Edvard Griegin konserton ensimmäinen osa Allegro molto moderato. Kuuntelin sitä monta kertaa. Monta, monta kertaa, ja aina omassa, sinisessä huoneessani.

Joten siellä ne nyt ovat kaikki, Griegin pianokonsertto, 80-luvun loppupuoli ja vinokattoinen vintti; muistoissa lähtemättömästi, kytköksissä, tallessa saman oven takana ja aina mukanani pääkopan kyydissä.

Tilanne oli seuraavanlainen:

Vivaldin viulukonsertti a-molli Op. 3 No. 6Opettaja antoi ohjeeksi, että

Keep calm and use less bowArvelisin, jotta tähän on yleisempääkin viisautta kätkettynä. Tiukassa tilanteessa vähemmällä mesomisella.

Pitkä tauko

Edellisestä viulutunnistani on ehtinyt kulua suunnilleen puoli vuotta. Syksyn saapuessa sattui yhtä sun toista, ja opettajanikin lähti lukukaudeksi ulkomaille, joten viulu on viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa kotelossaan. Olen harjoitellut itsekseni milloin olen pystynyt ja kyennyt mutta harjoitusluokkavuorojen ja soittotuntien täplittämä viikkorutiini on ehtinyt murentua ja levitä tomuna maailman tuuliin.

Kun tajusin, että soittoharrastus meni koko syyskaudeksi jäihin, tunsin nykivää levottomuutta: nyt jäädään tavoitteesta! Pilalle menee! Kiire olisi ollut! Jouduin hengittmään muutaman kerran syvään ja miettimään, että mihin tässä oikein on kiire. En aio eläessäni suorittaa viulunsoitossa yhtään ainokaista tutkintoa, eikä mikään ulkopuolinen taho ole muutenkaan määräilemässä tekemisiäni. Koska aloitin kolmenkymmenen ikävuoden kypsemmällä puolella, oli jo alusta saakka selvää, että musertavan suvereenia pelimannia minusta ei koskaan tule. Mutta olen silti ahne oppimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pian, koska tavoitteita minulla kumminkin on. Ja mitä pikemmin saavutan ne, sitä kauemmin minulla on tervettä ikää nauttia opituista taidoista.

Mutta kaipa aikuisen harrastajan täytyy hyväksyä sekin, että shit happens. Tulin myös siihen tulokseen, että kiireen tunne on hyväksikin, koska se pitää huolen siitä, että pitkien taukojen jälkeen kuitenkin kaivan soittimen uudestaan esille, eikä muu elämiseksi luokiteltava säheltäminen pääse sysäämään harrastusta kokonaan sivuun.

Tänään hiippailin lounastunnilla lempiharjoitusluokkaani ja aloin rapsutella ruostetta pois Vivaldin a-mollikonsertosta (Op. 3 No. 6). Pohjakerroksen luokka on suosikkini, koska sen kiviseinien kaiussa kaikki säälittävä raapiminen kuulostaa komealta soitolta. Arvelin, että ruosteenpoistossa voisin kaivata vähän akustista tukea. Mutta tyytyväisenä huomasin, että biisi oli vielä ihan pelikunnossa, ja sellaisetkin nuotit, joita en tiennyt syksyn hajanaisen harjoittelun jälkeen osaavani, tipahtelivat paikalleen. Ehkä viulunsoitto onkin sellainen laji, jossa pitkä tauko on pikemminkin kuin fermaatti: sillä kohtaa pidellään edellisestä nuotista kiinni, kunnes homma etenee.

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa. Mutta kylläpäs tuo peukalo näyttääkin pahalta.

%d bloggaajaa tykkää tästä: