Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘aikuinen musiikinharrastaja’

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Read Full Post »

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Read Full Post »

Edellisestä viulutunnistani on ehtinyt kulua suunnilleen puoli vuotta. Syksyn saapuessa sattui yhtä sun toista, ja opettajanikin lähti lukukaudeksi ulkomaille, joten viulu on viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa kotelossaan. Olen harjoitellut itsekseni milloin olen pystynyt ja kyennyt mutta harjoitusluokkavuorojen ja soittotuntien täplittämä viikkorutiini on ehtinyt murentua ja levitä tomuna maailman tuuliin.

Kun tajusin, että soittoharrastus meni koko syyskaudeksi jäihin, tunsin nykivää levottomuutta: nyt jäädään tavoitteesta! Pilalle menee! Kiire olisi ollut! Jouduin hengittmään muutaman kerran syvään ja miettimään, että mihin tässä oikein on kiire. En aio eläessäni suorittaa viulunsoitossa yhtään ainokaista tutkintoa, eikä mikään ulkopuolinen taho ole muutenkaan määräilemässä tekemisiäni. Koska aloitin kolmenkymmenen ikävuoden kypsemmällä puolella, oli jo alusta saakka selvää, että musertavan suvereenia pelimannia minusta ei koskaan tule. Mutta olen silti ahne oppimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pian, koska tavoitteita minulla kumminkin on. Ja mitä pikemmin saavutan ne, sitä kauemmin minulla on tervettä ikää nauttia opituista taidoista.

Mutta kaipa aikuisen harrastajan täytyy hyväksyä sekin, että shit happens. Tulin myös siihen tulokseen, että kiireen tunne on hyväksikin, koska se pitää huolen siitä, että pitkien taukojen jälkeen kuitenkin kaivan soittimen uudestaan esille, eikä muu elämiseksi luokiteltava säheltäminen pääse sysäämään harrastusta kokonaan sivuun.

Tänään hiippailin lounastunnilla lempiharjoitusluokkaani ja aloin rapsutella ruostetta pois Vivaldin a-mollikonsertosta (Op. 3 No. 6). Pohjakerroksen luokka on suosikkini, koska sen kiviseinien kaiussa kaikki säälittävä raapiminen kuulostaa komealta soitolta. Arvelin, että ruosteenpoistossa voisin kaivata vähän akustista tukea. Mutta tyytyväisenä huomasin, että biisi oli vielä ihan pelikunnossa, ja sellaisetkin nuotit, joita en tiennyt syksyn hajanaisen harjoittelun jälkeen osaavani, tipahtelivat paikalleen. Ehkä viulunsoitto onkin sellainen laji, jossa pitkä tauko on pikemminkin kuin fermaatti: sillä kohtaa pidellään edellisestä nuotista kiinni, kunnes homma etenee.

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa. Mutta kylläpäs tuo peukalo näyttääkin pahalta.

Read Full Post »

Setämies tässä taannoin muisteli Naamakirjassa, kuinka nuorna miesnä metsätöitten jälkeen väsymys karisi, kun reenasi työväentalolla haitarinsoittoa tanssiorkesterin kanssa. Haitaroinnilla on kuulemma edelleen samantapainen vaikutus: kun sulkeutuu saunatupaan soittamaan pariksi tunniksi, unohtuu marraskuun räntä ja pimeä, ja mieli seestyy.

Tuo soitonharjoittelun rauhoittava vaikutus on minulle melko uusi juttu. Siellä pronssi- ja rautakauden taitteessa, kun soitin pianoa musiikkikoulussa, pystyin vain pyörittelemään silmiäni, kun muuan innokkaampi piano-oppilas kuvaili, kuinka hän menee aina pianon ääreen, kun on vihainen, erityisen iloinen tai melkein mitä tahansa siltä väliltä. En kyennyt ollenkaan samaistumaan. Itse raahauduin pianojakkaralle useimmiten päivää ennen soittotuntia, koska oli vähän niin kuin pakko. Soitonharjoittelu oli läksy muitten joukossa; arkinen kiusa, johon ei ainakaan mitään vahvaa, positiivista tunnesidettä muodostunut.

Vaan tuolla viulunsoiton aloittamisella onkin ollut sellainen metka sivuvaikutus, että nykyään olen pianonikin kanssa paremmissa väleissä. Ensinnäkin minulla on taas piano kotona usean vuoden tauon jälkeen. Toiseekseen rahtasin sen silmää räpäyttämättä meren yli uuteenkin kotiini, enkä edes vakavasti harkinnut sen jättämistä Suomeen. Kolmanneksi, olen hissuksiin ryhtynyt harjoittelemaan uusia kappaleita ihan vain omaksi huvikseni. Pimeänä kautena musiikkikoulun lopettamisen jälkeen soittelin – jos ylipäätään koskaan mitään soittelin –  vain joitakin entisiä suosikkikappaleitani, jotka osasin vielä vanhasta muistista kohtalaisen hyvin. En mielestäni ollut koskaan kovin kaksinen pianisti ja prima vista sujui minulta vieläkin heikommin, joten pelkkä ajatuskin uuden kappaleen opettelemisesta tuntui aivan liian työläältä.

Mutta nyt, kun rahnustan vaivalloisesti kohti miten kuten kelvollista viulutekniikkaa, vaikeudet pianon kanssa kalpenevat siinä rinnalla. Sitä paitsi minulle on hiljalleen valjennut, että ketään ei kiinnosta, kuinka harvoin harjoittelen, kuinka huonosti soitan, miten hitaasti etenen tai tuleeko valmista koskaan. (No, yläkerran naapureita saattaa vähän ahdistaa.) Niinpä pianonsoitosta on tullut se leppoisten sunnuntaipäivien aarre: se lyhyt hetki, kun ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse puhua kenellekään, ei hoitaa yhtään juoksevaa asiaa eikä muutenkaan yrittää niin kovasti; kymmenen minuuttia jotain ihan muuta sillä välin, kun päivä paistaa selän takana etelänpuoleisista ikkunoista.

Pitkäaikaisin sunnuntaiprojektini tähän mennessä on ollut Oskar Merikannon Idylli Op. 73 No. 1. Olen kilkutellut sitä varmasti jo toista vuotta, eikä se ole valmis vieläkään (äänityksestä vastaa vaaleanpunainen, peukalon kokoinen mp3 -soitin tungettuna sohvatyynyjen väliin, joten kärsivällisyyttä senkin puolesta):

Tällä viikolla älysin, että voin tosiaan oppia melkein mitä tahansa, jos vain viitsin nuotti kerrallaan vääntää, joten voisi olla aika kokeilla taas jotakin uutta! Posti toi kynnykselleni Chopinin valssin. Ehkä se parin vuoden päästä on jo tunnistettavissa. Aikaahan minulla on, kun ei ole mitään syytä kiirehtiä.

Ja ettei jäisi mitään epäselvää siitä, miltä tuon Merikannon kappaleen pitäisi kuulostaa, annetaan vielä ääninäyte Izumi Tatenon levytyksestä vuodelta 1993:

Read Full Post »

Muinaisina opiskeluaikoina minusta oli yhtä aikaa rauhoittavaa ja innostavaa kuunnella yliopiston kirjaston lukusalin ääniä. Kuvittelin kuulevani reppujen vetoketjujen narahdusten ja sivunkääntöjen suhahdusten taustalla tiedon karttumisen jylinää. Kirjaston hiljaisuudessa oli uurastuksen sointi.

Muistelen uurastuksen sointia toisinaan, kun kävelen musiikkikeskuksen harjoitusluokkien ohi omalle soittovuorolleni. Hidastelen mielelläni ovien takana ja kuuntelen rakennuksen eri kerroksista kantautuvien kappaleiden törmäilyä kaikuvilla käytävillä.

Yhdestä huoneesta kuuluu musertavan suvereenia pianonsoittoa. Konserttisalin esiintymislavan alapuolella laulaa kirkas sopraano, joka pysähtyy välillä neuvottelemaan säestäjänsä kanssa. Yläkerrassa taitava basisti hinkkaa lyhyitä juoksutuksia uudestaan ja uudestaan.

Eniten pidän kuitenkin haparoivista soittajista, joiden kompastelevat yritykset pysähtyvät aina samaan tahtiin. Heidän soitostaan kuulee opettelun ja työnteon äänen: kuinka käsi pakotetaan seuraamaan sormitusta, kuinka virettä tarkistetaan nuotti kerrallaan, ja kuinka vaikeista paikoista jyrätään kuprut sileiksi toistamalla niitä hitaasti uudestaan ja uudestaan.

Musiikkikeskuksen soittajat eivät ole erityislahjakkaita lapsia, ammattilaisia eivätkä edes musiikin opiskelijoita. He ovat nuoria aikuisia, jotka ihan vapaaehtoisesti käyttävät aikaansa huteraan pimputukseen ja vingutukseen, koska he haluavat tulla paremmiksi. Ja heitä on niin paljon, että harjoitusluokkien varauskalenteri on tupaten täynnä. Sitä on mahtavaa kuunnella, ihan vain oven takaa ja huomaamatta: pyrkimyksen ääntä ja vimmaa.

Read Full Post »

Monta monituista vuotta sitten, kun olimme ystäväni kanssa eteisessä lähdössä ties minne, totesi hän aivan vakavissaan, kuinka mahtavaa on olla aikuinen, kun voi itse pukea päälleen: lapsena sitä vain passiivisesti ojenteli raajojaan, kun joku muu kiskoi toppahaalaria ylle.

Lapsena piti vain mennä sille soitonopettajallekin, jonka tunneille paikka osoitettiin, tuli mitä tuli. Olen jälkeenpäin joskus miettinyt, olisinko ottanut soittoharrastuksen todella omakseni jo nuorena, jos minulla olisi ollut toisenlaisia opettajia. Jos joku olisi osannut vetää oikeasta narusta. Jos olisin tullut jonkun opettajan kanssa hyvin toimeen.

Voisi tietysti väittää, ettei opettajan kanssa tarvitse tulla sen kummemmin toimeen, koska ammattilainen pystyy kyllä opettamaan kaikenlaisia persoonallisuuksia. Mutta ihan vain oman kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että instrumenttiopetus on vähän erikseen. Soitonopettajan kanssa päätyy viettämään paljon kahdenkeskistä aikaa ja häneltä saa melko herkeämätöntä huomiota: viuluopettajani seisoo vieressäni kuusikymmentä minuuttia kerrallaan ja vahtii hyvinkin tarkkaan, mitä oikea ja vasen käteni milloinkin tekevät. Vaikka suhtaudun oppimiseen mielestäni järkevästi, olisi tuollainen kokemus ”vääränlaisen” ihmisen seurassa minulle kokolailla kiusallinen, etenkin kun vielä lisätään, että viuluni ääni on alkanut tuntua samalla tavalla omalta kuin puheääneni. Ei sen puutteita viitsisi ihan kenen tahansa edessä repostella. On myös hyvin pienistä asioista kiinni, pääseekö esiintymiskammo kimppuuni soittotunneilla vai tunnenko oloni kotoisaksi.

Ennen syksyistä maastamuuttorevohkaa taisin eniten harmitella sitä, että jouduin luopumaan soitonopettajastani. Olin mielestäni päässyt juuri hyvään vauhtiin, menin tunneille aina mielelläni ja lähdin loistotuulella. Sain sopivia haasteita ja neuvoja, jotka ymmärsin, enkä koskaan kuullut kritiikkiä, joten varmaankin olin löytänyt opettajan, joka kommunikoi samalla taajuudella kuin minäkin. Laskeskelin, että jos asiat ovat hyvällä tolalla, muutos vie todennäköisesti huonompaan suuntaan. Mutta olin onnekas.

Pari viikkoa sitten napitin takkiani uuden viuluopettajani eteisessä ja tein pikaisen tilannekatsauksen. Tulin ajatelleeksi, että tässä minä nyt ensinnäkin puen ihan itse: aivan on omassa hallinnassani, mihin hihaan mikäkin raaja menee. Toisekseen, olen itse valinnut uudenkin opettajani ja olen juuri lähdössä ensimmäiseltä tunnilta, jolla a) soitto jatkui saumattomasti samasta Händelin kappaleesta, johon syksyllä jäin, b) jännitin ällistyttävän vähän ja c) unohdin katsoa kelloa, joten hyvä tästä tulee. Mahtavaa olla aikuinen.

Read Full Post »

Nytpä on sellaisiin aikoihin eletty, että aion julkisesti kehuskella pitäväni asteikkojen soittamisesta. Asteikot ovat omalla tavallaan miellyttävän meditatiivisia. Kun aloittaa harjoitustuokiot sahaamalla asteikkoja varttitunnin verran, kaikki muu hälinä pään sisältä vaimenee hiljalleen pois, ja sitten voikin keskittyä työn alla olevaan varsinaiseen musiikkiin.

Asteikkoja soittamalla voi myös rauhassa paneutua tekniikkaan. Palkitsevinta on se, kun yhtäkkiä soittaminen ei enää tunnu miltään mutta oikeanlaista ääntä vain tulee ja tulee, koska molemmissa käsissä asiat ovat loksahtaneet kohdilleen. Uskallan veikata, että kyky repiä riemua tekniikkaharjoituksista on yksi aikuisen soitto-oppilaan vahvuuksista: lapsena pidin asteikkoja tuskastuttavana pakkopullana, joka vain paisui pureskellessa.

Olen yleensä pitänyt huolen siitä, etten mene viulutunnille harjoittelematta, mutta viimeiset viikot ennen poismuuttoa Jyväskylästä reuhasin päivät pääksytysten pahvilaatikoiden kimpussa niin, että tuskin ehdin nostaa soitintani kotelostaan ennen viimeistä sovittua tuntia. Sen sijaan, että olisin perunut koko homman, tilasinkin itselleni saattohuollon. Barokkikappaleiden sijasta soitimme opettajani kanssa koko tunnin pelkkiä asteikkoja ja sekvenssejä, joita voisi yleisesti kutsua vaikka tiluliluharjoituksiksi. Penskana olisin tuollaisella tilulilutunnilla katsonut kelloa kolmen minuutin välein ja miettinyt, että eikö tämä ikinä lopu. Mutta aika meni hujauksessa, ja oli hauskaa seurata, miten oma pääkoppa, käsivarret ja sormet pelasivat yhteen. Ihan jäi sellainen olo, kuin olisin oppinutkin jotain. Ja ihan itse olin niitä pyytänyt, asteikkoja. Asteikkoja! Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää.

Read Full Post »

Voisihan siitä jotakin elämää suurempaa filosofiaakin repiä, kuinka tässä laajakaistoitetussa tehopikamaailmassa musiikin harrastaminen on yksi niitä juurevia asioita, joissa mikään ei tapahdu nopeasti ja vaivatta. Mutta sovitaan, että tällä kertaa riittää todeta ihan vain tästä viuluoppilaan käytännön näkökulmasta, että edistymistä on todella vaikea huomata. Soitonopiskelu on sellaista tipuaskelin taivaltamista, jossa yhden viikon anti ei ihmeemmin eroa edellisen viikon saavutuksista. Mutta eteenpäin vain pusketaan kuten sekin kuuluisa mummo siellä lumihangessa.

Tipu lumihangessaTässä kuussa olen soittanut viulua kaksi vuotta ja mieleeni tulee kerrassaan kolme sellaista tipuaskelta, joiden kohdalla olen ollut huomaavinani selkeää edistystä. Vuosi sitten jouluna ostin kolme joululauluvihkoa, joissa oli sovituksia kahdelle viululle. Vinguttelimme niitä ihan omaksi lystiksemme kakkosviulukaverini kanssa, ja soitinpa joitakin haastavimpia kappaleita soittotunnillakin. Menneenä jouluna samat pumaskat kaivettiin taas esille ja soitettiin kannesta kanteen. Olin aivan varma, että se kävi helpommin kuin edellisenä vuonna.

Niitä kahta muuta edistysaskelta onkin sitten paljon vaikeampi mitata, koska voi olla, että kyse on vain ”oikean musiikin harhasta”. Siinä vaiheessa, kun nuohoaa läpi lapsille tarkoitettuja soitonoppaita, saattaa kuvitella, että ”oikea musiikki” on automaattisesti vaikeampaa ja hienompaa, ja sen tunnistaa siitä, että sivun laidassa lukee esimerkiksi ”J. Sibelius”.

Mutta aikuisen soitto-oppilaan etuuksiin kuuluu sekin, että voi itse vaikuttaa aika paljon ohjelmistoonsa, kun ei tarvitse kahlata tutkintovaatimusia pitkin. Joten niinpä minä loppukesästä pengoin kirjastosta Sibeliuksen Andante Festivon jousikvartettiversion ja esitin asian niin, että kakkosviulustemma siitä sopii hyvin pariäänien ja asemanvaihtojen harjoitukseksi. Niin kuin muuten sopikin. Mutta siitä huolimatta olin itsekin aika ällistynyt, että pystyin soittaman ihan ehtaa Sibeliusta ja vieläpä yhtä suosikkikappalettani, jota tapasin kuunnella työpaikalla ajoittaista ärtymystäni hillitäkseni. Se oli mielestäni huikeaa edistystä.

Samalla, kun nuottivihkomesenaattini toi minulle kesällä kolmosasemakirjoja, livautti hän joukkoon vihreän vihkosen, jonka kannessa luki rehvakkaasti Vivaldi – Konzert d-Moll Op.3 No 11. D-mollikonsertto kahdelle viululle ja pianolle oli kuulemma haaste. Ajattelin, ja taisin ääneenkin sanoa, että niin varmaan! Mutta kuinka ollakaan: syksyn synkeinä hetkinä kaivoin sen hyllystä. Ensimmäisen ja toisen osan olen jo opetellut, ja kolmas on juuri työn alla. Tokihan minua edistyneempi soittaja soittaisi sen paljon kauniimmin mutta silti katselen joskus nuottitelineelle päin melko tyyriinä ja mietin, että jumankekka. Ihan oikea konsertto!

Mutta ei pidä kovin rehennellä, kun kumminkin etenee kuin tipu lumihangessa. Koska ei siihen edelleenkään tarvita kuin E-duurikolmisointu, ja kaikki menee taas takapakilla päin mäntyä!

Read Full Post »

Tässä päivänä muutamana seisoin kadunkulmassa Seminaarinmäen kampuksen liepeillä. Tuli siihen muuan miekkonen ja muuan daami. Miekkonen kysymähän: ”Anteeksi, sinulla kun on viulu selässä, tiedäkö, missä on musiikin laitos?” No tiesinhän minä, mutten suinkaan sen takia, että kannoin viulukoteloa.

Varsinkin silloin, kun olin ihan vasta aloittanut soittotunneilla käymisen, tunsin itseni aina suureksi huijariksi, kun liikuin ihmisten ilmoilla viuluni kanssa. Tuntui, kuin olisin naamioitunut tai valepuvussa: luulevat ihmiset, että osaan soittaa, kun näkevät minut viulukotelo selässä! Vielä kun olen näin vanhakin; luulevat pian, että olen joku parempikin! Olisin tarvinnut sellaisen puskuritarran tapaisen, jossa lukee ”Ei pidä erehtyä; tässä menee vasta-alkaja”.

Viulukotelo on kuitenkin miellyttävän kevyt, ja sen kantamisesta tulee metkasti sellainen mukava tunne, kuin olisi joku kaveri mukana kulkiessa. Nyt, kun olen päässyt hyvään alkuun viheliäisen vinguttamisen saralla, petkuttamisen tunnekin on pykälän verran helpottanut. Jos näen jollain toisella pyöräilijällä soitinkotelon, nyökyttelen mielessäni hyväksyvästi, aivan kuin molemmat kuuluisimme johonkin salamyhkäiseen veljeskuntaan: tuo toinenkin tietää.

En osaa sanoa, miksi ajatus väärän mielikuvan herättämisestä vaivaa minua ensinkään. Mahtaisiko tuossa iso vahinko tulla, jos satunnainen ohikulkija olettaisikin, että osaan soittaa. Kun nyt kumminkin tiedän, missä musiikin laitos on…

Read Full Post »

En ole vieläkään lakannut hämmästelemästä, miten paljon mukavampaa soittotunneilla käynti on nyt aikuisena verrattuna siihen, millaista se oli lapsena. Kakarana piti rahnustaa joka viikko pianotunnille, oli mikä hyvänsä. Musiikkikoulun arkinen todellisuus on jo haihtunut unohduksiin mutta muistikuvia hallitsee se vanha kunnon pakon, vastahakoisuuden ja syyllisyyden kolmiyhteys. Jäkiviisauden valossa veikkaisin, että tunsin varmaankin olevani joka viikko arvioitavana, ja se oli minusta painostavaa. Nojasin omaa vuoroa odotellessani seinään soittoluokan ulkopuolella. Siitä käsin kuulosti tietenkin aina siltä, että toisten oppilaiden tunnit menivät paremmin kuin omani. Koko hommasta puuttui hauskuus.

En myöskään pysty tavoittamaan yhtään muistoa siitä, että olisin tiennyt, mitä varten soitin. Eihän lapsille mistään tavoitteista ja motivaatiosta puhuttu ja tuskinpa niitä olisi puhumalla tyhjästä taiottukaan, kun puuttui malli musiikin tekemisen suurista elämyksistä: yksitoistavuotiaat piano-oppilaat eivät päässeet mukaan mihinkään yhteismusisointiin, missä omista taidoista olisi ollut hyötyä saati iloa, ja missä olisi voinut innoittua vanhempien oppilaiden etevyydestä ilman kevätmatineoiden röyhelöpuseroilla peiteltyä kauhua.

Nykyään sovellan tiukkaa pakonomaisuuden vastaista strategiaa. Sovin seuraavan viulutunnin vasta edellisen lopulla sen mukaan, kuinka paljon kalenterissa näyttää olevan tilaa harjoittelulle ja kuinka työläältä menuetit ja etydit vaikuttavat. Noinkin pieni järjestely tekee harrastuksesta heti mielekkäämmän: menen tunnille hakemaan vetoapua ja viimeistelemään opittua silloin, kun siitä on eniten hyötyä, enkä vain raahaudu nolona paikalle retuperäisten luritusten kanssa tuhlaamaan aikaa.

Näin kypsällä iällä kehtaan myös olla huono, eikä se juurikaan hetkauta minua, koska nyt tiedän soittavani itseäni varten enkä siksi, että aikuiset käskevät. Ei vaadi minkään sortin sankaruutta sanoa, että tässä tahdissa minulta menevät sormet solmuun, tuossa tahdissa loppuu jousi kesken ja nämä sävelet menevät mössöksi, mutta lapsena ei olisi tullut mieleenkään! Korjasin, mistä opettaja huomautti, ja olin vain salaa tyytyväinen, jos muista virheistä pääsin luikkimaan kuin koira veräjästä.

Käytän myös harjoituskappaleina paljon duettoja, koska opettajan kanssa yhdessä soittaminen on yllättävän palkitsevaa: duetto tuntuu musiikilta monin verroin enemmän kuin jokin säälittävä itsekseen vinguttaminen. Meneehän sillloin ainakin toinen puoli biisistä oikein…

Suurin ero on lienee kuitenkin siinä, että nyt tiedän, miten huimaa yhdessä muiden kanssa musisointi voi olla, ja haluan mukaan. Rämmin verkkaisesti kohti paikkaa jonkun hurlumhei-orkesterin kakkosviulujen takarivissä. Siihen voi mennä vuosi jos toinenkin mutta arvelisin kestäväni odotuksen, koska vuodetkin ovat nykyään lyhyempiä kuin ennen.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: