Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘aivot’

Muistan, kuinka lukioaikana luokkakavereiden kanssa keskustelimme antaumuksella siitä, miten hienoa olisi, jos voisi tarpeen vaatiessa ottaa oman päänsä irti ja pistää sen hyllylle: voisi itse nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta sillä aikaa, kun irtopää prosessoi. Levänneenä pään voisi taas telakoida paikalleen.

Irtopäälle olisi näin syksyn tultua taas kysyntää, kun olen ruvennut oikein urakoimaan tässä musiikkiharrastuksen saralla. Viulutuntien lisäksi palasin takaisin paikalleni kuoron takarivin reunaan ja otin myöskin törkeän varaslähdön liittymällä samaan orkesteriin, jossa työkaverinikin soittaa. Harrastuneisuuden haittapuoli on se, että melkein kaikki mitä minä soitan tai laulan takertuu päähäni kiinni liiman lailla. Meinaa oikein mennä hermot huonoon kuntoon, kun hiljaiset hetket ovat niin harvassa!

Ei ehkä olisi aivan niin sietämätöntä, jos nuppiosastolla soisi jokin miellyttävä, melodinen kokonaisuus kuten vaikka Tshaikovskin viulukonserton ensimmäinen osa, mutta ainakin omat liimasäveleni tuppaavat olemaan lyhyitä katkelmia, jotka rymistelevät epäkohteliaasti aivojeni läpi, tekevät paarman lailla kierroksen jossain kauempana ja palaavat sitten samalla sinnikkyydellä muutaman sekunnin kuluttua takaisin. Minkään sortin ohvi tai huitominenkaan kun ei niihin paarmanperhanoihin auta.

Soittoläksyt ovat tällä hetkellä liimasävelten lievimmästä päästä mutta ainoastaan siksi, että asemanvaihtojakin harjoitellessani soitan yleensä jotakin järjellistä sävelmää kuten vaikka sinänsä vaarattoman näköistä Händelin Bourreeta viidennestä Viuluniekasta. Mutta sekin ryökäle osaa kiusata minua yleensä vain muutaman tahdin pätkissä tähän tapaan:

Kolme tahtia Händelin Bourreeta

Ja sitten se jatkuu, että daa-daa-da-da dam-dam daa-da-da-daa… Ja sitten se haihtuu hiljalleen pois ja palaa heti takaisin.

Valtaosassa korvamadoistani ei ole tolkkua tuonkaan vertaa, koska kuorossa olen altto ja orkesterissa kakkosviulu, eikä melodioiden laulaminen ja soittaminen ole yleensä kummankaan heiniä. Kakkosviulistin Händel-korvamato menee näin:

Kolme tahtia kakkosviulua Händelin sävelmästä Riemuitse tytär Siionin

Sopii Siionin tyttären riemuita mutta minua ei kauheasti naurata enää kahden aikaan aamuyöstä, kun soitto raikaa ja raikaa vaan! Päässä sinkoileva joululaulusikermä jatkuu tähän tapaan:

Once in royal David's city, kolme tahtia kakkosviulua

(Once in royal David’s etc etc…)

Kautta tyynen vienon yön, kuusi tahtia kakkosviulua

(Kautta tyynen vienon… hmm-hm-hmm-hm… suuret, pienet, herättää!) Minä olen jo hereillä, kiitos vaan.

Ei taida näyttää ihan siltä, mitä peruskoulussa laulettiin? Sitten tulee enkeli taivaan siinä kolmen kieppeissä ja lausuukin totutusta poiketen näin:

Enkeli taivaan, kolme tahtia kakkosviulua

Äkkinäinen voisi luulla, että tuossa taukojen kohdalla laskeutuu pääkoppaan siunattu hiljaisuus. Ei. Niiden aikana enkeli laskee ääneen, että yks ja kaks kol nel. Ja sitten biisi jatkuu.

Liimasävelten tieteellinen tutkimus näyttäisi päältä vilkaisten olevan vaiheessa, jossa ilmiötä vasta kartoitetaan. Sekä kotimainen, että ulkomainen tutkimus selvittää, kuinka yleistä päässä soiva musiikki on, minkä tyyppisiä korvamadot yleensä ovat, vaikuttaako musiikin kuunteleminen tai harrastus niiden ilmaantumiseen ja korreloiko korvamatoisuus persoonallisuuden piirteiden kanssa.

Sinä päivänä, kun joku pystyy osoittamaan minulle, että liimasävelistä on jotakin hyötyä, ja että ne ovat merkki vaikkapa muistin terveestä toiminnasta tai tehokkaasta oppimisesta, saatan ehkä olla salaa tyytyväinen omien aivojeni yliherkkyyteen. Sitä odotellessa tekisi niin mieleni ottaa pää välillä irti, pistää pianon päälle ja huutaa sille, että nyt hilijaa!

Read Full Post »

Minun lapsuudessani vielä näki lehmiäkin kesälaitumilla märehtimässä leuat keikkuen. Nykyään voi ajella kotimaata ristiin rastiin satoja kilometrejä näkemättä yhtään lypsykarjaa ulkosalla. Ovat vissiin pihattonavetoissaan ruokinta-automaattien ja lypsyrobottien huolehdittavina. Pelaavat varmaan korttia silloin, kun isäntäväki ei nää. Ja voipi niillä olla kantturoilla äänentoistolaitteetkin siellä. Aikaansa seuraavat isännät ja emännät nimittäin soittavat Mansikille ja Mustikille rauhoittavaa musiikkia siinä toivossa, että maidontuotanto kasvaisi neljä prosenttia. Jopa Vanhan Valamon luostarissa Laatokalla kaikuu navetassa joskus Mozart, ja laitumella paimen soittaa huilua.

Tieteelliseen käyttöön kelpaavaa tietoa musiikin vaikutuksesta maidontuotantoon on kuitenkin niukasti. Ylen musiikkitoimitus ottaantui aiheeseen: viulua soittava kesätoimittaja kävi konsertoimassa lehmille navetassa ja laitumella kertoakseen, että citylehmät Viikissä osallistuvat nyt uuteen muu-siikkitutkimukseen.

Ja nythän ollaankin asioiden ytimessä! Jutussa yhdistyy lehmäkuvionen maaseutukesäromantiikka, kiinnostava tutkimusaihe ja ehta kreisimeininki, jota maailmassa ei suinkaan ole vielä liikaa. Pitäähän nyt lehmille viulua soittaa!

Tuotantotavoitteet mielessä aiheesta saa jo paljon irti. Pitääkö lehmille soittaa rauhoittavaa musiikkia koko päivä, jotta sillä olisi vaikutusta, vai riittäisikö leppoisa iltapäiväkonsertti? Kelpaako mikä tahansa verkkaisessa tempossa kulkeva soitto vai onko sointivärillä merkitystä? Onko väliä sillä, esitetäänkö ammujille elävää musiikkia vai äänitteitä? Riittäisikö rauhallinen runonlausunta, Shakespearen näytelmä tai pelkkä ihmisen jatkuva läsnäolo, vai onko musiikissa jotakin erityistä, joka saa lehmät lypsämään paremmin?

Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi kuitenkin tietää, mikä fysiologinen mekanismi saa musiikkia kuuntelevat lehmät lypsämään enemmän. Jos musiikki vähentää lehmien stressiä, kuten on arveltu, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu? Tuottavatko rennot lehmät enemmän maitoa vain siksi, että ne syövätkin enemmän? Ja mitä lehmien aivoissa oikein tapahtuu, kun niille soitetaan Bachia? Vaikka ylimielisesti oletettaisiinkin, etteivät lehmät ole raskaan sarjan ajattelijoita, täytyy joidenkin kuulokepiuhojen olla ihmisten ja nautojen aivoissa samalla tavoin kytkettyinä, jos musiikki vaikuttaa meihin samansuuntaisesti. Ja se taas voi kertoa jotain siitäkin, miten musiikki on syntynyt.

Voisinpa vaikka lähteä kuljeksimaan pellon laitaa heinänkorsi suussa näissä akateemisissa mietteissä ja suunnitella samalla paimenlaulujen uutta tulemista. Tai ehkäpä voisin ottaa välitavoitteekseni kehittyä kerrostalokiduttajasta laidunviulustiksi. Lahmaisin kesät pitkät laitumilla soittelemassa mielivaltaisia menuetteja ja syksyllä kuittaisin osuuteni maitotilistä. Mutta missä niitä laiduntavia lypsykarjoja nykyään oikein on? Satoja kilometreja saa ajella näkemättä ainuttakaan…

Read Full Post »

Juuri kun pääsin sanomasta, etten ole tuolle uudelle musiikille juuri korvaani kallistanut, olenkin jossain selittämättömän hurjuuden puuskassa käynyt tämän vuoden puolella jo kahdesti ihan tieten tahtoen kuuntelemassa tuoreenpuoleisia teoksia. Tammikuussa matkasin isolle kirkolle ihmettelemään, kuinka RSO rymisteli läpi Magnus Lindbergin Al largon, ja eilen illalla istuin Jyväskylä Sinfonian yleisössä kuuntelemassa Paavo Korpijaakon sellokonserton kantaesitystä. Tiivistäen voisin molemmista todeta, että

”Hm”, sanoi kreivi korostaen jokaista tavua.

Ystäväni kysyi kerran, mikä on mielestäni ihanteellinen musiikkikokemus, ja mitä oikein ajattelen, kun kuuntelen klassista konsertissa. Pidän kaikkein eniten siitä, kun musiikista tulee niin voimakas mielikuva, että tuntuu, kuin näkisin, mikä soi. Pidän myös siitä tunteesta, että olen musiikin kyydissä menossa jonnekin.

Al largoa kuunnellessani lähinnä ällistelin, että kappas juukelia, kun en tajua tästä tuon taivaallista. En pystynyt edes arvaamaan, missä tahtilajissa milloinkin mentiin, joten päädyin kuluttamaan aikaani laskemalla iskuja Sakari Oramon (joka siis on, kuten todettua, päällikkö) tahtipuikosta: neljään mennään. Viiteen! Neljään. Mutta ei se Al largo mitään suoranaista kärsimystäkään ollut. Saman myönnytyksen olen valmis tekemään Korpijaakon sellokonsertonkin kohdalla. Sasha Mäkilän lyönnit olivat tosin minun tuoliltani katsottuna sen verran piilossa, että keksin itselleni muuta tekemistä. Konserton alkupuoliskolla huomioni varasti lyömäsoittaja June Binnie, joka kaikessa rauhassa vaelteli soittimen luota toisen luo ja kumautti mitä milloinkin tarve vaati.

Harhauduin miettimään, miksi juuri tällainen musiikki ei pysty vangitsemaan mielenkiintoani muulla kuin ehkä jollain akateemisella tasolla. Pidän siitä, että ymmärrän, miksi asiat seuraavat toisiaan ja mihin ollaan menossa. Musiikin kyydissä menossa jonnekin. Nykymusiikista minulle tulee usein mieleen lainaus Elbert Hubbardilta:

”Life is just one damned thing after another.”

Sellaista se minun korvissani on. Nuottia nuotin perään. Äänimaisema yksinään ei jaksa kiinnostaa minua, jos en tiedä, mihin seuraavaksi mennään ja entäs sitten. Musiikin johdonmukaisuus on tietysti subjektiivista ja riippuu kokemuksesta, joka itse kullakin alkaa siitä päivästä, jona aivojen kuuloalue oli toimintavalmiudessa. Tutkijankammioista tiedetään kertoa, että ihmisaivot yrittävät tahtomattammekin aina ennustaa, mitä musiikissa tapahtuu seuraavaksi, joten (rumasti yleistäen) pidämme musiikista, joka on tarpeeksi tuttua mutta tarpeeksi yllättävää niin, että uutterien neuronikavereiden laskutoimitukset ennustavat oikein mutta eivät joka kerta.

Sellokonserton loppupuolella June Binnie istui patarumpujen takana, joten minulle jäi aikaa fundeerata, että sehän se vasta kiintoisa pulma onkin, jotta missä se välimallin musiikki sitten on, jota kuuntelemalla minunkin aivoni kuroisivat ajan mittaan umpeen sen ammottavan vierauden ja epäonnistuvien ennusteiden kanjonin sibeliusten ja lindbergien välillä. Nyt kyllä joku viisaampi saa opastaa!

Sitä odotellessa, sitkeä pirulainen kun olen, jatkan seuraavaksi Lahteen kokeilemaan, mitä se kreivi sanoo Jaakko Kuusiston viulukonserton kantaesityksestä. One damned premiere after another. Jii-haa.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: