Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘harjoittelu’

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Read Full Post »

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Read Full Post »

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Read Full Post »

Edellisestä viulutunnistani on ehtinyt kulua suunnilleen puoli vuotta. Syksyn saapuessa sattui yhtä sun toista, ja opettajanikin lähti lukukaudeksi ulkomaille, joten viulu on viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa kotelossaan. Olen harjoitellut itsekseni milloin olen pystynyt ja kyennyt mutta harjoitusluokkavuorojen ja soittotuntien täplittämä viikkorutiini on ehtinyt murentua ja levitä tomuna maailman tuuliin.

Kun tajusin, että soittoharrastus meni koko syyskaudeksi jäihin, tunsin nykivää levottomuutta: nyt jäädään tavoitteesta! Pilalle menee! Kiire olisi ollut! Jouduin hengittmään muutaman kerran syvään ja miettimään, että mihin tässä oikein on kiire. En aio eläessäni suorittaa viulunsoitossa yhtään ainokaista tutkintoa, eikä mikään ulkopuolinen taho ole muutenkaan määräilemässä tekemisiäni. Koska aloitin kolmenkymmenen ikävuoden kypsemmällä puolella, oli jo alusta saakka selvää, että musertavan suvereenia pelimannia minusta ei koskaan tule. Mutta olen silti ahne oppimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pian, koska tavoitteita minulla kumminkin on. Ja mitä pikemmin saavutan ne, sitä kauemmin minulla on tervettä ikää nauttia opituista taidoista.

Mutta kaipa aikuisen harrastajan täytyy hyväksyä sekin, että shit happens. Tulin myös siihen tulokseen, että kiireen tunne on hyväksikin, koska se pitää huolen siitä, että pitkien taukojen jälkeen kuitenkin kaivan soittimen uudestaan esille, eikä muu elämiseksi luokiteltava säheltäminen pääse sysäämään harrastusta kokonaan sivuun.

Tänään hiippailin lounastunnilla lempiharjoitusluokkaani ja aloin rapsutella ruostetta pois Vivaldin a-mollikonsertosta (Op. 3 No. 6). Pohjakerroksen luokka on suosikkini, koska sen kiviseinien kaiussa kaikki säälittävä raapiminen kuulostaa komealta soitolta. Arvelin, että ruosteenpoistossa voisin kaivata vähän akustista tukea. Mutta tyytyväisenä huomasin, että biisi oli vielä ihan pelikunnossa, ja sellaisetkin nuotit, joita en tiennyt syksyn hajanaisen harjoittelun jälkeen osaavani, tipahtelivat paikalleen. Ehkä viulunsoitto onkin sellainen laji, jossa pitkä tauko on pikemminkin kuin fermaatti: sillä kohtaa pidellään edellisestä nuotista kiinni, kunnes homma etenee.

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa. Mutta kylläpäs tuo peukalo näyttääkin pahalta.

Read Full Post »

Muinaisina opiskeluaikoina minusta oli yhtä aikaa rauhoittavaa ja innostavaa kuunnella yliopiston kirjaston lukusalin ääniä. Kuvittelin kuulevani reppujen vetoketjujen narahdusten ja sivunkääntöjen suhahdusten taustalla tiedon karttumisen jylinää. Kirjaston hiljaisuudessa oli uurastuksen sointi.

Muistelen uurastuksen sointia toisinaan, kun kävelen musiikkikeskuksen harjoitusluokkien ohi omalle soittovuorolleni. Hidastelen mielelläni ovien takana ja kuuntelen rakennuksen eri kerroksista kantautuvien kappaleiden törmäilyä kaikuvilla käytävillä.

Yhdestä huoneesta kuuluu musertavan suvereenia pianonsoittoa. Konserttisalin esiintymislavan alapuolella laulaa kirkas sopraano, joka pysähtyy välillä neuvottelemaan säestäjänsä kanssa. Yläkerrassa taitava basisti hinkkaa lyhyitä juoksutuksia uudestaan ja uudestaan.

Eniten pidän kuitenkin haparoivista soittajista, joiden kompastelevat yritykset pysähtyvät aina samaan tahtiin. Heidän soitostaan kuulee opettelun ja työnteon äänen: kuinka käsi pakotetaan seuraamaan sormitusta, kuinka virettä tarkistetaan nuotti kerrallaan, ja kuinka vaikeista paikoista jyrätään kuprut sileiksi toistamalla niitä hitaasti uudestaan ja uudestaan.

Musiikkikeskuksen soittajat eivät ole erityislahjakkaita lapsia, ammattilaisia eivätkä edes musiikin opiskelijoita. He ovat nuoria aikuisia, jotka ihan vapaaehtoisesti käyttävät aikaansa huteraan pimputukseen ja vingutukseen, koska he haluavat tulla paremmiksi. Ja heitä on niin paljon, että harjoitusluokkien varauskalenteri on tupaten täynnä. Sitä on mahtavaa kuunnella, ihan vain oven takaa ja huomaamatta: pyrkimyksen ääntä ja vimmaa.

Read Full Post »

Kauko Röyhkästäkään en muutoin mitään tiedä mutta tähän aikaan vuodesta tulee usein mieleen häneltä sellainen lainaus kuin

”Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne…”

Tosin laulun sanoista poiketen se paniikin tunne meillä musiikin harrastajilla tuppaa tulemaan tässä joulun allakin eikä vain ”joka kevät”. Vaikuttaa näet siltä, että kuorojen ja orkestereiden syyskaudet vain hupenevat johonkin mystiseen mustaan aukkoon, kunnes sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla itse kukin havahtuu ällistelemään, kuinka hataralta oma osaaminen vielä tuntuu monenkin konserttikappaleen kohdalla.

Yksityiskohtien paljous tuntuu kuorolaisesta hätäännyttävältä. Pitää muistaa eläytyä musiikkiin, vaikka oma stemma on hiljaa. Nenää ei saa kaivaa sillä välin, kun solisti laulaa. Pitää muistaa ulkoa ranskankielisiä lauluja, vaikka ei osaa puhua ranskaa. Pitää muistaa katsoa johtajaa. Ei saa katsoa harpistia, kun hän virittää. On hengitettävä ääneti. On käänettävä sivua rapistelematta, jos ei vielä osaa koko ohjelmistoa ulkoa. On muistettava vokaalien oikea sävy, on laulettava tietyn laulun tietyt säkeet Ti-Ti Nalle -tädin ilme naamallaan ja toisen laulun toiset säkeet ”blondisti”. On muistettava, missä järjestyksessä biisit lauletaan, että osaa vaihtaa paikkaa ykkösaltosta kakkossopraanoon ja takaisin oikeissa kohdissa. Täytyy hymyillä. Konsonanttiin loppuvat sanat lopetetaan erityisen tarkasti yhtä aikaa. Korkeisiin nuotteihin tullaan ylhäältä päin ja hyvällä tuella. Mahtaako pukupussissakaan enää olla ehjiä sukkahousuja?

Orkesterin takarivissä taas joku nimeltä mainistematon ensikertalainen kakkosviulisti kauhistuu ensimmäistä harjoitustaan kirkkoakustiikassa: siellä kaikki kuuluu niin hyvin, että aivan takuulla kaikki kuulijatkin huomaavat, jos ja kun on vähänkin epävireessä! Mihin sitä on itsensä sotkenut?

Virheiden pelko ottaa helposti vallan ja paniikin tunne saattaa pilata nekin asiat, jotka oikeasti osaa ihan hyvin. Ja paniikin tunne, jos sille antaa periksi, vie aivan varmasti sen onnistumisen ja vuorovaikutuksen tunteen, jonka pitäisi tehdä konserteista musiikin harrastamisen antoisimpia hetkiä.

Toisaalta, itse kyllä pidänkin viimeisten konsertteja kohti rullaavien viikkojen hellittämättömästä paahtamisesta, koska toisinaan vallan ottaa aivan muu kuin paniikin tunne. Se muu tunne on vähän kuin juoksisi niin kovaa, että lopulta jalat nousevat irti maasta.

Tässä taannoin kului kokonainen viikonvaihde laulaessa ja soittaessa. Kuoro piti leiriä lauantai- ja sunnuntaipäivän, ja sitten sunnuntai-illaksi rahnustin vielä niihin orkesterin ensimmäisiin kirkkoharjoituksiin. Kun lakkasin säikkymästä akustiikkaa, minulle tuli metka tunne ja ajatus, että tässä on jotakin todella oikein. Tällaista musiikin on tarkoitus olla. Luntakin oli satanut reippaasti – jouluohjelmistoon sopivasti. Heti seuraavana maanantai-iltana olin taas kirkkoakustiikassa harjoittelemassa mutta kuoron kanssa.

Kun viimein lysähdin kotona tuolille, en yllättäen ollutkaan uuvuksissa. Minulla oli se toinen tunne. Se tunne, että musiikki on asettunut luihin ja verenkiertoon ja syviin lihaksiin, ja yhtäkkiä on vain helpompi olla. On helppo hengittää, ja tuntuu kuin itsensä kannatteleminen olisi kevyempää. Vähän kuin olisi harjoitellut niin paljon, että lopulta on noussut musiikin mukana irti maasta.

Read Full Post »

Toisinaan mikään ei vain suju. Ei sitten millään. Tällä viikolla olen päässyt kokeilemaan sitäkin, millaista on, kun oma osaamattomuus alkaa ärsyttää.

Ryhdyin ensi kerran tekemään tuttavuutta kolmosaseman kanssa raastamalla C-duuriasteikkoa ja etydejä. Viulun kaula tuntuukin yks kaks yllättäen ihan erilaiselta kädessä, ja hermostossa ja lihaksistossa vallitsee kertakaikkinen hämmennys. Sävellaji huojuu ylös ja alas kuin olisi tuhannen päissään. No sellaistahan on sattunut ennenkin, ja sinnikkäästi toistamalla huteratkin asteikot ovat pikku hiljaa oienneet soimaan. Mutta nytpä on aivotkin nyrjähtämäisillään, kun ihan tutun näköiset nuotit soitetaankin eri kieleltä ja eri sormilla kuin ennen. Siitäkin vielä selviäisin, mutta tämän harjoituksen kohdalla pitkä kaari tulee ja lakoaa minut kuin viikateella leikattuna:

NauhaetydiVoi elämä, mikä risti ja riesa on ihmiselle annettu! Ei luulisi, että peräkkäisten sävelten lurittelu on sitä vaikeakulkuisinta nuottiryteikköä mutta niin vaan näämmä näitten kaarien alla mahtuu menemään pieleen ihan kaikki, mikä nyt vain pieleen voi mennä. Jousen suuntakin vaihtuu sujuvasti kuin höyryjunan konsanaan, ja väärät kielet soivat ihan kummallisissa paikoissa. Sanoinko ”soivat”? Tarkoitin, että kirskahtelevat ja vingahtelevat.

Kun viimeksi valitin kuulostavani viulustilta suoraan helvetistä, opettajani sanoi aurinkoisesti, että se kuuluu välillä asiaan. Joten ei kai tässä mitään. Pikkuisen vain ärsyttää. Niskakin on ollut päiväkausia niin kipeä, että jumitus on valunut jo alaselkään saakka. Ja leikkasin vielä keittiöveitsellä etusormeenkin.

Mutta periksi ei anneta: paikkasin haavan pikaliimalla. Eihän laastari sormessa voi soittaa! Kyllä lähtee.

Read Full Post »

Kohosin hiljattain viulunsoittaja-asteikolla kahden portaikon verran, kun ylensin itseni kellariviulistista kerrostalokiduttajaksi. Työpaikan alakerran pukuhuone, jossa ennen harjoittelin iltaisin, ei ole enää käytössäni, joten siirryin raastamaan viuluani kotosalle toiseen kerrokseen. Vaikka muutin kaikuvasta kaakeliakustiikasta olohuoneeseen, tuntui viulun ääni kotona paljon kovemmalta, eikä harjoittelusta meinannut siksi tulla yhtikäs mitään.

Musiikilta ja myös musiikintapaiselta harjoittelulta on vaikeaa sulkea korvansa kokonaan. Siihen kiinnittää huomiota, vaikka ei haluaisikaan. Koska olen itsekin joskus kuunnellut soitonharjoittelua seinän takaa, tiedän sen olevan yksitoikkoisuudessaan rasittavaa. Epäilisin, että etenkin niille, joilla on itselläkin sävelkorvaa, aloittelevan jousisoittajan haparointi on vielä pykälää kamalampaa kuultavaa, koska sävelpuhtauden kanssa on vähän niin ja näin. Epävireisyys saa aivot ahdistumaan.

Vaikka säälinkin naapureitani, tunne siitä, että joku saattaa kuulla a-molliasteikolla kiipeilyni, haittasi varmaan eniten itseäni: en keskittynyt kunnolla ja huomaamattani jätin väliin sen sinnikkäimmän hinkkaamisen, jonka arvelin olevan kaikkein ikävintä sivustakuulijoiden korville. Sitä paitsi, luulisin soittoni kärsineen siitäkin, että en vain saanut itseäni päästelemään ronskia fortea kunnon otteella, kun olen muuten tottunut hipsuttelemaan kotona melko hissuksiin.

Päädyin omakotitaloon muuttoa huomattavasti edullisempaan ratkaisuun, jota kutsun nimellä kerrostalokiduttajan sordiino, ja joka on tämän näköinen kauhistus:

Kerrostalokiduttajan sordiino

Perintöviulu, josta normaalisti lähtee veljeni sanoin ”juhlava mökä”,  päästää sordiinolla kahlittuna huomattavasti vaimeampaa tirinää. Omituiseltahan se vähän kuulostaa mutta toisaalta en enää harjoittele niska kyyryssä ja korvat luimussa kuin olisin pahanteossa. Olen ruvennut nauttimaan ylennykseni eduista: kun en kerran ole enää pimeässä kellarikopissa, olen siirtänyt nuottitelineeni reippaasti ikkunan eteen ja vahdin siinä soittaessani samalla ihmisten ja autojen menemisiä ja tulemisia parkkipaikalla ja kadulla. Kerrostalokiduttaja ja kerrostalokyttääjä samassa paketissa!

Read Full Post »

A-duuriviikot

A-duuri on ilmeisesti sävellaji, jonka tehtävä tässä maailmassa on tuoda armotta esille aloittelevien kellariviulistien taitamattomuus. Soitin tässä sydäntalven taittuessa viikkotolkulla pelkässä A-duurissa. Vastahankainen sävellaji ei meinannut millään asettua sormiin. Asteikko meni kohdilleen hehtaaripyssyn tarkkuudella, nelossormen sävelet olivat huteria ja sameita, peukalo alkoi puristaa kouristuksenomaisesti viulun kaulaa, muut sormet karkasivat liian kauas kielistä, jousi valui kohti otelautaa, viulukäden kyynärpää jäi jumiin ja jousikäsi toimi rautakangen notkeudella olkapäästä etusormeen saakka. Ulkomaan kielellä voisi sanoa, että minulla oli ’A major problem’.

Seisoin tuntikausia pukuhuoneen peilin edessä ja sahasin Iloisesta viuluniekasta henkeviä harjoituksia tähän tapaan:

Pätkä A-duuriharjoitusta Iloisesta viuluniekasta

Hitaasti. Nopeammin. Yksi nuotti kerrallaan. Legatona. Silmät kiinni. Korvakäytävät naarmuilla. Ja sitten vaihtelun vuoksi vähän Mozartia: edelleen A-duurissa

Pätkä Mozart-duetosta

ja edelleen hitaasti, nopeammin, yksi nuotti kerrallaan, legatona, silmät kiinni, korvakäytävät naarmuilla ja loppuillasta myöskin selkänikamat tuhannen vinossa ja sormenpäät mustina.

Tunsin jonkinlaista raivopäistä riemua raastaessani samoja tahteja uudestaan ja uudestaan. Oli nimittäin sangen tyydyttävää huomata, että kuulen itsekin, kun teen jotakin väärin, ja että minulla on myös malttia pysähtyä solmujen kohdalla ja selvitellä niitä vaikka sävel kerrallaan. En nimittäin olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että voisin ihan aidosti pitää soitonharjoittelusta. Mutta niin siinä on nyt kuulkaa käynyt.

Ja kyllähän niistä duuriduetoista sitten lopulta ihan kelvollisia tuli. Kolmisoinnut kuuden sävelen legatona ovat kieltämättä edelleen vähän… sanokaamme vapaamuotoisia. Mutta ei kerrota sitä kenellekään, koska talvi on jo taittumassa kevääksi, ankarat A-duuriviikot ovat ohitse ja minulla on edessäni kaksi sivua viheriäsiä G-duuriniittyjä. G-duuriniityillä on hyvin tilaa kompastella kömpelöihin kvintteihin. Hitaasti. Nopeammin. Yksi nuotti kerrallaan…

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: