Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘itsekeskeiset observaatiot’

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Read Full Post »

Useimmin menen konserttiin, koska haluan kuulla jonkun tietyn teoksen, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Joskus menen varta vasten kuuntelemaan artistia, josta tiedän jo ennalta pitäväni. Silloin tällöin saatan mennä konserttiin, koska haluan sivistää itseäni, ja kuunnella sellaista musiikkia, mihin en omin neuvoin tulisi tutustuneeksi. Eilen menin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, koska olin hemmetin pahalla päällä.

Scottish Chamber Orchestran soittajat käyvät säännöllisesti yliopiston konserttisalissa heittämässä lyhyitä keikkoja parin-kolmen muusikon kokoonpanoina. Puoli kuudelta alkaviin esityksiin on helppo luikahtaa työpäivän päätteeksi, eikä ehdi kauhea nälkäkään tulla, kun kotiin joutuu jo puoli seitsemän maissa. Eilen tosin olin suunnitellut tekeväni töitä vähän pidempään, koska koko viikko siihen saakka oli ollut yhtä jonninoutavaa takkuamista: aamut menivät turhaan venkslaamiseen ja iltapäivisin ei ajatus kulkenut. Keskiviikkona kello viiden tienoilla olin jo niin turhautunut ja kurkkuani myöten täynnä koko jeevanan revohkaa, että olisin voinut kirkua. Tuntui siltä, että kolmivuotinen tutkimusprojektini on ollut tyhjän laahaamista, josta ei tule koskaan valmista. Puhisin ja puhkuin ja punnitsin vaihtoehtoja. Päädyin siihen, että hitot töistä; menen sittenkin kuuntelemaan alkuillan resitaalia, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mitä ohjelmistossa on tai kuka soittaa. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla saattaisin kuulla jotain kiukunlievitykseen sopivaa.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Ohjelmassa oli ensimmäisenä Mozartin sonaatti viululle ja pianolle, ja Mozartin musiikki muutamin poikkeuksin ei ole koskaan vedonnut minuun. Istuin toisessa penkkirivissä yksikseni ja puhisin ja puhkuin. Ajattelin, että kyllä tuokin pahuksen Mozart on kirjoittanut sivukaupalla mitäänsanomatonta plörinää! Annoin ajatusteni harhailla, ja yhtäkkiä huomasin funtsailevani, että tosiaan: jopa Mozart, jota yleisesti nerona pidetään, on pakertanut tyhjänpäiväisyyksien parissa. Joten mitäs paineita tässä minulla on. Ne ihmiset, jotka odottavat minulta tieteellisiä läpimurtoja, ovat laskettavissa yhden käden sormin, joten pettymys ei ole kovin suuri, vaikkei niitä tulisikaan.

Jälkimmäinen puolituntinen Schumannin ja Piazzollan musiikkia kiinnosti minua jo enemmän mutta pakko on tällä kertaa antaa piste Mozartille. Wolfgang: kiitoksia tyhjästä; raivo on saatu sillä hallintaan.

Read Full Post »

On montakin syytä, miksi elämä ei mene niin kuin elokuvissa: autonrenkaat eivät vingu, pahoinpitelystä saa vakavia vammoja, sisukas ei ehkä voitakaan ja ääniraitakin puuttuu. Taustalla ei kuulu musiikkia, joka kertoisi, pitääkö pelätä, olla toiveikas vai laahustaa murheen laaksossa. Musiikki vaikuttaa tietysti tunteisiin sellaisenaankin mutta onnistuneesta elokuvan ääniraidasta etenkin on helppo huomata, kuinka voimakkaasti se ohjailee mieltä. Begin again -elokuvassa vuodelta 2013 Mark Ruffalon esittämä Dan kiteyttää:

”That’s what I love about music. One of the most banal scenes is suddenly invested with so much meaning, you know? All these banalities, they’re suddenly turned into these… these beautiful, effervescent pearls. From music.”

Dokumenttielokuvistakin noita poreileviksi helmiksi muutettuja latteuksia on hupaisaa etsiä. Jonninjoutavat, mutaisessa rannassa heiluvat järviruo’ot voivat vaikuttaa varsin vertauskuvallisilta, jos vain taustalla soi syvämietteinen musiikki samalla, kun kertojaääni puhuu.

Oma elämäni ei kylläkään mene edes niin kuin dokumenttielokuvissa, koska höystän arkipäiväisiä puuhastelujani taustamusiikilla hyvin harvoin; niinpä latteudet on vain otettava vastaan latteuksina vailla merkityksellistä sointia. Mutta eräänä iltana viime viikolla minulla oli sattumoisin kuulokkeet korvilla, kun köröttelin linja-autokyydillä kotiin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja bussin valot pyyhkivät kiviaitoja ja ohi vilahtelevia liikennemerkkejä. Siellä täällä maatilojen lamput loistivat peltojen keskeltä. Tuijottelin ulos, ja pimeydestä huolimatta tiesin koko ajan, missä vaiheessa matkaa olin; olinhan jyrännyt samaa reittiä edes takaisin jo satoja kertoja. Työpäivä oli mennyt lähinnä harakoille ja harjoitusvuoro viululuokassa kutakuinkin penkin alle: voisin sanoa olleeni mielentilassa, joka muistutti suurin piirtein jäähtynyttä tiskivettä.

Sitten kuulin tämän:

ja huomasin hymyileväni itsekseni kuin mikäkin perinpohjainen pöljäke.

Rachmaninovin 18. variaatio pianolle ja orkesterille sävelletystä Rapsodia Paganinin teemasta on puhdasta, liitelevää onnea. Tirskahdin ääneen, kun ajattelin, että jos olisin dokumenttielokuvassa, kertojaääni olisi juuri äsken jälkiviisauden perspektiivistä käsin pohdiskellut, kuinka ”silloin kaiken kiireen keskellä en tiennyt, että elin elämäni onnellisinta aikaa”, ja tämä olisi se arkipäiväisyyksien montaasi, jonka musiikki saa hohtamaan; ”banal scenes suddenly invested with so much meaning”.

Read Full Post »

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi laulanut oikein kunnolla, koska Jyväskaupungista lähdettyäni en ole löytänyt itselleni mieleistä uutta kuoroa. Muistan vielä, miltä kuorossa laulaminen parhaimmillaan tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin olisi vireessä. Samassa vireessä maailman kanssa. Ja hereillä, joka solu toimintakunnossa ja kaikki röörit karstattomina. Ryhti on hyvä, henki kulkee, ja tuntuu kuin ei tarvitsisi ollenkaan yrittää pitää itseään pystyssä, koska ääni kannattelee.

Elämä on niin tupaten täynnä tekemistä ja murehtimista, etten yleensä huomaa kaipailla kuoroharrastusta. Mutta toisinaan se muistuu mieleen, ja pysähdyn pohdiskelemaan, että kuinkahan paljon vanha ruhoni nyt kärsiikään, kun en hyödy kaikista kuorolaulun terveysvaikutuksista. Voisin tietysti syyttää vaikka työmatkapyöräilyn vaihtumista bussilla jyryyttelyyn mutta toisinaan mietin, voisiko lievä karstaisuuden ja lysähtäneisyyden tunne johtua siitäkin, että viikottainen viritysilta kuoron takarivissä on vaihtunut näppäimistön rapisteluun. Arvelen, että ajoittaiseen eristyneisyyden tunteeseen on ainakin syynä se, etten enää näe kuorokavereita säännöllisesti. Kun yhtälöstä vähennetään kolmisenkymmentä äänekästä naista, voidaan todeta, että elämänpiirini on sosiaalisilta osin kutistunut, ja vietän enimmäkseen aikaa kollegoiden kanssa.

Nyt olen myöskin muodostanut käsityksen siitä, miltä kuorottomuus pahimmillaan tuntuu. Tässä kaavassa yhtäläsyysmerkit vedetään seuraavasti: pahimmillaan = kun kuulee muiden laulavan mutta ei voi liittyä mukaan. Törmäsin sattumalta melkoisen suosittuun juubivideoon, jossa harrastajakuoro hoilottaa spontaanisti menemään hotellin uima-altaalla. Esitys ei ehkä ole hienostunein mahdollinen, mutta kun se osui korviini aamulla ennen askareiden aloittamista, istuin hetken aikaa kuin sähköiskun saaneena ja katsoin pätkän monta kertaa uudelleen. Reagoin nykyään aina samalla tavalla, kun kuulen kuorolaulua, ja ryhdyin tuota ilmiötä sitten oikein fundeerailemaan yltiökomerofilosofiseen tyyliin.

Lähimmäksi oikeaa pääsen ehkä sanomalla, että se tuntuu vähän siltä, kuin olisi kirkonkello, josta on kieli irrotettu. Kun muut kellot ympärillä moikaavat niin että tapuli rytkyy, itse tärisee reunoja myöten mutta ääntä ei vaan kuulu.

 

Read Full Post »

Merkillisiä nuo muistot. Siellä ne asustelevat aivojen uumenissa viemättä juurikaan tilaa. Vaikka ikää kertyy, pää ei yhtään suurene muistojen määrästä. Metkaa tuokin ikääntyminen. On hätkähdyttävää huomata, että ihan täydessä aikuisen järjessä tehdyistä jutuista saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Mutta aika ei silti ole saanut muistoja loittonemaan: ne tuntuvat olevan aina ulottuvilla vain yhden oven takana. Käden kun ojentaa ja kahvaa kääntää niin siinä ne ovat. Kaukaisimmatkin muistot tulevat mieleen aivan yhtä nopeasti kuin viime viikko; lapsuuttaankin kantaa mukanaan koko ajan, ja sinne voi piipahtaa mielessään milloin tahansa, vaikka matkaa oikeasti olisi parituhatta kilometriä ja kolmisenkymmentä vuotta.

Luikahdin eilen lounastunnilla kuuntelemaan, kun Maebh Martin ja St Andrews Chamber Orchestra soittivat Edvard Griegin pianokonserton (a-molli, Op. 16) ilmeisestikin lämmittelymielessä ennen Pohjois-Irlannin kiertuetta. Kuljen konserttisalin ovista joka viikko matkalla alakerran harjoitusluokkaan, joten tiedän, miten homma menee. Vasemmanpuoleisissa pariovissa on rumat, siniset verhot, kulahtaneen messinkiset kahvat ja vingahtelevat saranat. Käden kun ojentaa ja kahvasta vetää niin ovi aukenee saliin: suoraan edessä on toiset pariovet, suoraan yläpuolella parvi ja etuoikealla esiintymislava.

Mutta eilen, kun tömistelin niiden pariovien läpi, olinkin vinokattoisessa vinttihuoneessa Keski-Suomessa 1980-luvun loppupuoliskolla. Seinät olivat vaaleansiniset. Suoraan edessä oli ikkuna, josta näkyi soratie ja metsää. Ikkunan edessä oli kaksi koivun väristä koulupöytää, oikealla oli sänky, ja vasemmalla valkoiseksi maalatun muurinkulman takana tumma kirjahylly, jonka nurkassa oli tilaa kasettisoittimelle, ”mankalle”, jota veljen kanssa kilvan salakuljetettiin vintin päädystä toiseen sen mukaan, kumpi katsoi oikeudekseen kuunnella mieleistään musiikkia. Tämä oli nimittäin minun huoneeni, kun olin siinä kymmenen korvilla.

Ja siihen aikaan järjestyksessään toinen pianonsoiton opettajani oli antanut minulle c-kasetin, johon hän oli omista kokoelmistaan nauhoittanut tunnettuja pianosävellyksiä. Niiden joukossa oli Edvard Griegin konserton ensimmäinen osa Allegro molto moderato. Kuuntelin sitä monta kertaa. Monta, monta kertaa, ja aina omassa, sinisessä huoneessani.

Joten siellä ne nyt ovat kaikki, Griegin pianokonsertto, 80-luvun loppupuoli ja vinokattoinen vintti; muistoissa lähtemättömästi, kytköksissä, tallessa saman oven takana ja aina mukanani pääkopan kyydissä.

Read Full Post »

Setämies tässä taannoin muisteli Naamakirjassa, kuinka nuorna miesnä metsätöitten jälkeen väsymys karisi, kun reenasi työväentalolla haitarinsoittoa tanssiorkesterin kanssa. Haitaroinnilla on kuulemma edelleen samantapainen vaikutus: kun sulkeutuu saunatupaan soittamaan pariksi tunniksi, unohtuu marraskuun räntä ja pimeä, ja mieli seestyy.

Tuo soitonharjoittelun rauhoittava vaikutus on minulle melko uusi juttu. Siellä pronssi- ja rautakauden taitteessa, kun soitin pianoa musiikkikoulussa, pystyin vain pyörittelemään silmiäni, kun muuan innokkaampi piano-oppilas kuvaili, kuinka hän menee aina pianon ääreen, kun on vihainen, erityisen iloinen tai melkein mitä tahansa siltä väliltä. En kyennyt ollenkaan samaistumaan. Itse raahauduin pianojakkaralle useimmiten päivää ennen soittotuntia, koska oli vähän niin kuin pakko. Soitonharjoittelu oli läksy muitten joukossa; arkinen kiusa, johon ei ainakaan mitään vahvaa, positiivista tunnesidettä muodostunut.

Vaan tuolla viulunsoiton aloittamisella onkin ollut sellainen metka sivuvaikutus, että nykyään olen pianonikin kanssa paremmissa väleissä. Ensinnäkin minulla on taas piano kotona usean vuoden tauon jälkeen. Toiseekseen rahtasin sen silmää räpäyttämättä meren yli uuteenkin kotiini, enkä edes vakavasti harkinnut sen jättämistä Suomeen. Kolmanneksi, olen hissuksiin ryhtynyt harjoittelemaan uusia kappaleita ihan vain omaksi huvikseni. Pimeänä kautena musiikkikoulun lopettamisen jälkeen soittelin – jos ylipäätään koskaan mitään soittelin –  vain joitakin entisiä suosikkikappaleitani, jotka osasin vielä vanhasta muistista kohtalaisen hyvin. En mielestäni ollut koskaan kovin kaksinen pianisti ja prima vista sujui minulta vieläkin heikommin, joten pelkkä ajatuskin uuden kappaleen opettelemisesta tuntui aivan liian työläältä.

Mutta nyt, kun rahnustan vaivalloisesti kohti miten kuten kelvollista viulutekniikkaa, vaikeudet pianon kanssa kalpenevat siinä rinnalla. Sitä paitsi minulle on hiljalleen valjennut, että ketään ei kiinnosta, kuinka harvoin harjoittelen, kuinka huonosti soitan, miten hitaasti etenen tai tuleeko valmista koskaan. (No, yläkerran naapureita saattaa vähän ahdistaa.) Niinpä pianonsoitosta on tullut se leppoisten sunnuntaipäivien aarre: se lyhyt hetki, kun ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse puhua kenellekään, ei hoitaa yhtään juoksevaa asiaa eikä muutenkaan yrittää niin kovasti; kymmenen minuuttia jotain ihan muuta sillä välin, kun päivä paistaa selän takana etelänpuoleisista ikkunoista.

Pitkäaikaisin sunnuntaiprojektini tähän mennessä on ollut Oskar Merikannon Idylli Op. 73 No. 1. Olen kilkutellut sitä varmasti jo toista vuotta, eikä se ole valmis vieläkään (äänityksestä vastaa vaaleanpunainen, peukalon kokoinen mp3 -soitin tungettuna sohvatyynyjen väliin, joten kärsivällisyyttä senkin puolesta):

Tällä viikolla älysin, että voin tosiaan oppia melkein mitä tahansa, jos vain viitsin nuotti kerrallaan vääntää, joten voisi olla aika kokeilla taas jotakin uutta! Posti toi kynnykselleni Chopinin valssin. Ehkä se parin vuoden päästä on jo tunnistettavissa. Aikaahan minulla on, kun ei ole mitään syytä kiirehtiä.

Ja ettei jäisi mitään epäselvää siitä, miltä tuon Merikannon kappaleen pitäisi kuulostaa, annetaan vielä ääninäyte Izumi Tatenon levytyksestä vuodelta 1993:

Read Full Post »

Sirkuksen puolesta on kyllä sanottava, että jos itse harrastaisin akrobatiaa, katsoisin ammattilaisten keikkumista aivan eri silmällä, ja koko sirkuskokemus olisi erilainen, kenties jopa innostava tai tunteisiin vetoava. Olen nimittäin ollut huomaavinani, että nyt, kun soitan taas itse aktiivisesti, ovat kuuntelumieltymyksenikin muuttumassa.

Crail Festival jatkoi siitä, mihin East Neuk Festival jäi, ja retuutti Charlotte Rowanin, nuoren skottiviulistin, soittamaan resitaalia kylän toiseen kirkkoon (siihen katolista mallia noudattelevaan). Otin ennakkolippuni jääkaappimagneetin alta ja luikahdin paikalle peräkujia pitkin mietiskellen, että olen varmaankin ollut alakouluikäinen, kun viimeksi olen maksanut resitaalin kuuntelemisesta. Yliopistoni ilmaisissa lounaskonserteissa olen kyllä käynyt ahkerastikin, ja ne ovat usein sellaista resitaalikaliiperia, jossa solisti esiintyy säestäjän kanssa.

Huomasin jo lounaskonserttikaudella, että yksittäisten solistien kuunteleminen oli kiinnostavampaa kuin ennen. Vielä jokunen vuosi sitten tarvitsin vähintäänkin pienikokoisen orkesterin vaihtelevine soitinväreineen pitämään mielikuvitukseni akviitisena. Nykyään resitaalisoittajan musiikkiin on helpompi uppotua mukaan ja toisaalta, vaikka puolet huvista onkin edelleen esiintyjän taitavuuden tarkkailussa, on sekin mielekkäämpää. Kuuntelussa on kokonaan uusi kerros mukana, kun on hämärä aavistus siitä, mitä kappaleen soittaminen vaatii.

Charlotte Rowanin konsertti oli kuin pienikokoinen pyörremyrsky. Ohjelmistoon oli ehkä tarkoituksella tungettu melko tyhjentävä valikoima virtuoosimaista, teknistä taituruutta. Kun hoipuin kirkon ovesta takaisin ulkoilmaan pikkuisen pöllämystyneenä, oli pakko todeta, että olen juuri ollut todistamassa hillitöntä mättöä. Kyllä. Mättöä viululla. Mutta raivokas briljeeraus oli silti onnistunut vetoamaan tunteisiinikin, koska olin kiistatta tohkeissani. Tunsin itseni innostuneeksi ja puhkuin ylimääräistä virtaa.

Jälkeen päin tulin ajatelleeksi, että oikeastaan on aika iso juttu, että vaikka oma, surkea vingutusharrastukseni ei olekaan edennyt kovin pitkälle, on se kuitenkin jo ehtinyt raivata minulle reitin uudenlaisen musiikin kuulijaksi. Maailmassa on ikään kuin uusi kanava, josta saan intoa ja virtaa. Sellaisia ei ole koskaan liikaa.

(Juutuubissa Charlotte Rowan pieksää viulustaan Antonio Bazzinin kappaleen Dance of the Goblins, josta Crailin festareilla kuultiin vieläkin hallitumpi versio.)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: