Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘jännittäminen’

Monta monituista vuotta sitten, kun olimme ystäväni kanssa eteisessä lähdössä ties minne, totesi hän aivan vakavissaan, kuinka mahtavaa on olla aikuinen, kun voi itse pukea päälleen: lapsena sitä vain passiivisesti ojenteli raajojaan, kun joku muu kiskoi toppahaalaria ylle.

Lapsena piti vain mennä sille soitonopettajallekin, jonka tunneille paikka osoitettiin, tuli mitä tuli. Olen jälkeenpäin joskus miettinyt, olisinko ottanut soittoharrastuksen todella omakseni jo nuorena, jos minulla olisi ollut toisenlaisia opettajia. Jos joku olisi osannut vetää oikeasta narusta. Jos olisin tullut jonkun opettajan kanssa hyvin toimeen.

Voisi tietysti väittää, ettei opettajan kanssa tarvitse tulla sen kummemmin toimeen, koska ammattilainen pystyy kyllä opettamaan kaikenlaisia persoonallisuuksia. Mutta ihan vain oman kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että instrumenttiopetus on vähän erikseen. Soitonopettajan kanssa päätyy viettämään paljon kahdenkeskistä aikaa ja häneltä saa melko herkeämätöntä huomiota: viuluopettajani seisoo vieressäni kuusikymmentä minuuttia kerrallaan ja vahtii hyvinkin tarkkaan, mitä oikea ja vasen käteni milloinkin tekevät. Vaikka suhtaudun oppimiseen mielestäni järkevästi, olisi tuollainen kokemus ”vääränlaisen” ihmisen seurassa minulle kokolailla kiusallinen, etenkin kun vielä lisätään, että viuluni ääni on alkanut tuntua samalla tavalla omalta kuin puheääneni. Ei sen puutteita viitsisi ihan kenen tahansa edessä repostella. On myös hyvin pienistä asioista kiinni, pääseekö esiintymiskammo kimppuuni soittotunneilla vai tunnenko oloni kotoisaksi.

Ennen syksyistä maastamuuttorevohkaa taisin eniten harmitella sitä, että jouduin luopumaan soitonopettajastani. Olin mielestäni päässyt juuri hyvään vauhtiin, menin tunneille aina mielelläni ja lähdin loistotuulella. Sain sopivia haasteita ja neuvoja, jotka ymmärsin, enkä koskaan kuullut kritiikkiä, joten varmaankin olin löytänyt opettajan, joka kommunikoi samalla taajuudella kuin minäkin. Laskeskelin, että jos asiat ovat hyvällä tolalla, muutos vie todennäköisesti huonompaan suuntaan. Mutta olin onnekas.

Pari viikkoa sitten napitin takkiani uuden viuluopettajani eteisessä ja tein pikaisen tilannekatsauksen. Tulin ajatelleeksi, että tässä minä nyt ensinnäkin puen ihan itse: aivan on omassa hallinnassani, mihin hihaan mikäkin raaja menee. Toisekseen, olen itse valinnut uudenkin opettajani ja olen juuri lähdössä ensimmäiseltä tunnilta, jolla a) soitto jatkui saumattomasti samasta Händelin kappaleesta, johon syksyllä jäin, b) jännitin ällistyttävän vähän ja c) unohdin katsoa kelloa, joten hyvä tästä tulee. Mahtavaa olla aikuinen.

Read Full Post »

Nämä kaksi räpylää ovat käyneet läpyttelemässä Tampere-talon suuren salin lavalla seuranaan 35 yhtä paljasta jalkaparia.

KuororäpylätKuorokenkien valitseminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Keikkakengissä täytyy jaksaa seistä koko konsertin ajan, niissä täytyy pystyä kävelemään pitkin konserttitalojen käytäviä ja kirkkojen sorapihoja kopistelematta ja kompastelematta, eivätkä ne tietenkään saa hiertää tai haitata lauluasentoa mutta samalla niiden tulisi olla mustat ja suunnilleen samaa tyyliä kuoropuvun kanssa. Edelliset kuorokenkäni loivat nahkansa ja olivat jo niin surkeassa kuosissa, että Tampereen Sävelen kuorokatselmusta silmällä pitäen ostin uudet käytyäni ensin tarkkaan harkiten kaupungin kaupat läpi.

Ei olisi tarvinnut. Linja-automatkalla Tampesteriin saimme kuoronjohtajalta viestin, että esiinnymmekin katselmuksessa avojaloin. Tampere-talossa oli kuulemma hikiset oltavat ja lavakin kumisi ikävästi, kun siinä trampattiin kannat edellä edestakaisin.

Aluksi ajatus avojaloin laulamisesta tuntui vähän nololta. Sininen kuoropukumme on kohtalaisen juhlava, ja varsinkin, kun Tampereen Sävel oli meille Tapaus, olin minäkin varustautunut uusin korvakoruin ja vaihtanut puvun sulkevan hakaneulan tilalle hopeisen soljen. Tästä täydestä tällingistä kenkien pois jättäminen tuntui räikeältä tyylirikolta etenkin tuomariston edessä ja etenkin, kun olin ostanut uudet ihan varta vasten. Mutta sitten arvelin, että siitä voisi kyllä tulla hauska olo, jos kaikilla kuorolaisilla olisi ikään kuin sisäpiirin läppänä paljaat jalat piilossa helmojen alla. Ja jännittämistäkin se voisi helpottaa, jos ei oltaisi niin viimeisen päälle huoliteltuina paikalla.

Avojaloin laulaminen oli tosiaan miellyttävän vilpoista. Puinen lattia tuntui mukavalta jalkojen alla, kävellessä oli kevyt ja liitelevä olo, eikä se varttitunnin katselmuspläjäys kumma kyllä jännittänytkään kuin nimeksi. Kakkossopraanokaverikin sanoi, että oli kiva laulaa, kun oli hyvä tuntuma lattiaan.

Epäilen, että tässä lattiahommassa on joku niksi. Sopraano Emili Losier nimittäin sanoi meille kevään kuoroleirillä, että vahvat ja aktiiviset jalat auttavat äänenmuodostuksessa. Ja aikuisbaletissa sanottiin, että liike lähtee hyvästä tuntumasta lattiaan. Joten voisiko olla niin, että röörit pysyvät koko matkalta paremmin auki ja on helpompi muistaa, minkä päälle sitä ääntään oikein rakentaa, kun jaloilla on suora lattiakosketus?

Hmm, sanoi komerofilosofi, veti mietintämyssyn päähäsä ja sukat pois jaloistaan.

Read Full Post »

Kaksi on kirottua asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka luvattoman paljon jakelussa alkaa pätkiä heti, kun vähänkin jännittää, ja toinen on se, kuinka käsittämättömän määrän eriskummallisia kämmejä sitä ehtiikään ripotella kolmeen orkesterikappaleeseen vain sen takia, että jakelussa vähän pätkii.

Orkesterin kevätkausi kului niin suruttomasti soitellessa, että lukuvuoden lopun lähestyessä meillä ei ollut mitään suunnitelmaa konsertista eikä valmista ohjelmistoakaan. Totaalisen lässähdyksen välttämiseksi tarjouduimme soittamaan jokusen biisin orkesterin emopuljuna toimivan kansalaisopiston kevätjuhlassa.

Kansalaisopiston kevätjuhla on katsaus vuoden aikana toimineiden opintopiirien touhuun, joten meno on yleensä melko kaikenkirjavaa ja epämuodollista. Kyse ei todellakaan ole pelottavista peijaisista mutta jäytävään esiintymisjännitykseen sillä ei tietenkään ole mitään vaikutusta.

Vasemmassa kädessä soittimia roikottaen raahasimme omalla vuorollamme tuolit ja nuottitelineet salin etuosaan ja sitten pitikin ruveta esiintymään, tuosta vain ihan kylmiltään. Ensimmäinen kappaleemme oli Rauno Lehtisen siirappia valuva On hetki. Siinä kakkosviululla on parissa kohdassa kaksi nopeaa asemanvaihtoa peräkkäin. Olin nähnyt vaivaa saadakseni vaihdot kuulostamaan kutakuinkin sujuvilta ja tiesin, että osaan ne kyllä. Tiesin myös yhtä varmasti, että esiintymistilanteessa sössin ne joka tapauksessa. Mutta en siltikään olisi uskonut, että ihan niin päin prinkkalaa pystyn ne pätö luritukset soittamaan!

Ensimmäinen biisi sitä paitsi kärsii aina ensimmäisen biisin kauhusta. Takapultin viulisteilla ensimmäisen biisin kauhu näämmä ilmenee epävarmasti tutisevana jousikätenä.

Toiseen kappaleeseen mennessä jousikäsi oli jo ehtinyt rauhoittua sen verran, että Scott Joplinin Original Rags alkoi ihan lupaavasti. Mutta mikähän siinäkin on, että yleisön edessä on aivan pakko tehdä idioottimaisia virheitä, joita ei koskaan muuten tee? Osasin Original Ragsin suurin piirtein ulkoa, joten hairahduin ensimmäisellä sivulla ajattelemaan jotakin muuta samalla, kun tuijotin hajamielisesti nuotteja. Ja mitäs siitä sitten seurasikaan: soitin kaksi tai kolme nuottia pizzicatona ennen kuin huomasin, että pizzicatohan alkaa vasta seuraavalla rivillä. Anna mun kaikki kestää!

Heräsin horroksestani ja soitin olosuhteet huomioiden melko tyytyväisenä seuraavan sivun, kunnes loppupuolella biisiä alkoi tuntua, että eihän tämä näin hyvin voi mitenkään mennä; kohta teen aivan taatusti jonkun kamalan typeryyden! Ja juuri, kun pulssi oli ehtinyt mukavasti asettua, aloin sydän kylmänä odottaa seuraavaa katastrofia.

Viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut Mozartin Exsultate, jubilate. Sitä ei ehditty ihmeemmin harjoitella, mutta koska Mozart on turvallisen tuntuista peruskauraa, mikään ennusmerkki ei kumminkaan vihjannut, kuinka täydellisesti Exsultate vielä ryöstäytyisi käsistä. Heti alkutahdeista biisi rynnisti eteenpäin kuin pillastunut tavarajuna, ja me soittajat roikuimme kyydissä miten parhaiten taisimme kollektiivisesti äimistellen, että kuka täällä oikein paahtaa tällaisessa tempossa. Siinä tuhannen kiireessä hujautin sekaan vielä yhden väärän jousituksenkin. Ja minulla kun ei juuri koskaan ole jousi väärään suuntaan menossa! Kirottua.

Esiintymäänhän oppii vain esiintymällä mutta näin orkesteriharrastuksen alkumetreillä vaikuttaa siltä, että edessä on vielä pahuksen pitkä kärsimysnäytelmien jono ennen kuin tulee se keikka, jolla minun ei varsinaisesti tarvitse hävetä.

Read Full Post »

Kauko Röyhkästäkään en muutoin mitään tiedä mutta tähän aikaan vuodesta tulee usein mieleen häneltä sellainen lainaus kuin

”Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne…”

Tosin laulun sanoista poiketen se paniikin tunne meillä musiikin harrastajilla tuppaa tulemaan tässä joulun allakin eikä vain ”joka kevät”. Vaikuttaa näet siltä, että kuorojen ja orkestereiden syyskaudet vain hupenevat johonkin mystiseen mustaan aukkoon, kunnes sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla itse kukin havahtuu ällistelemään, kuinka hataralta oma osaaminen vielä tuntuu monenkin konserttikappaleen kohdalla.

Yksityiskohtien paljous tuntuu kuorolaisesta hätäännyttävältä. Pitää muistaa eläytyä musiikkiin, vaikka oma stemma on hiljaa. Nenää ei saa kaivaa sillä välin, kun solisti laulaa. Pitää muistaa ulkoa ranskankielisiä lauluja, vaikka ei osaa puhua ranskaa. Pitää muistaa katsoa johtajaa. Ei saa katsoa harpistia, kun hän virittää. On hengitettävä ääneti. On käänettävä sivua rapistelematta, jos ei vielä osaa koko ohjelmistoa ulkoa. On muistettava vokaalien oikea sävy, on laulettava tietyn laulun tietyt säkeet Ti-Ti Nalle -tädin ilme naamallaan ja toisen laulun toiset säkeet ”blondisti”. On muistettava, missä järjestyksessä biisit lauletaan, että osaa vaihtaa paikkaa ykkösaltosta kakkossopraanoon ja takaisin oikeissa kohdissa. Täytyy hymyillä. Konsonanttiin loppuvat sanat lopetetaan erityisen tarkasti yhtä aikaa. Korkeisiin nuotteihin tullaan ylhäältä päin ja hyvällä tuella. Mahtaako pukupussissakaan enää olla ehjiä sukkahousuja?

Orkesterin takarivissä taas joku nimeltä mainistematon ensikertalainen kakkosviulisti kauhistuu ensimmäistä harjoitustaan kirkkoakustiikassa: siellä kaikki kuuluu niin hyvin, että aivan takuulla kaikki kuulijatkin huomaavat, jos ja kun on vähänkin epävireessä! Mihin sitä on itsensä sotkenut?

Virheiden pelko ottaa helposti vallan ja paniikin tunne saattaa pilata nekin asiat, jotka oikeasti osaa ihan hyvin. Ja paniikin tunne, jos sille antaa periksi, vie aivan varmasti sen onnistumisen ja vuorovaikutuksen tunteen, jonka pitäisi tehdä konserteista musiikin harrastamisen antoisimpia hetkiä.

Toisaalta, itse kyllä pidänkin viimeisten konsertteja kohti rullaavien viikkojen hellittämättömästä paahtamisesta, koska toisinaan vallan ottaa aivan muu kuin paniikin tunne. Se muu tunne on vähän kuin juoksisi niin kovaa, että lopulta jalat nousevat irti maasta.

Tässä taannoin kului kokonainen viikonvaihde laulaessa ja soittaessa. Kuoro piti leiriä lauantai- ja sunnuntaipäivän, ja sitten sunnuntai-illaksi rahnustin vielä niihin orkesterin ensimmäisiin kirkkoharjoituksiin. Kun lakkasin säikkymästä akustiikkaa, minulle tuli metka tunne ja ajatus, että tässä on jotakin todella oikein. Tällaista musiikin on tarkoitus olla. Luntakin oli satanut reippaasti – jouluohjelmistoon sopivasti. Heti seuraavana maanantai-iltana olin taas kirkkoakustiikassa harjoittelemassa mutta kuoron kanssa.

Kun viimein lysähdin kotona tuolille, en yllättäen ollutkaan uuvuksissa. Minulla oli se toinen tunne. Se tunne, että musiikki on asettunut luihin ja verenkiertoon ja syviin lihaksiin, ja yhtäkkiä on vain helpompi olla. On helppo hengittää, ja tuntuu kuin itsensä kannatteleminen olisi kevyempää. Vähän kuin olisi harjoitellut niin paljon, että lopulta on noussut musiikin mukana irti maasta.

Read Full Post »

Tokihan nyt koiraa voi viulupedagogiikassa hyödyntää. Ettekö muka tienneet?

Soitonopettajallani on iso, ystävällinen koira, joka tulee aina ovelle vastaan ja hakee sitten sohvan takaa luun parkkeeratakseen sen kanssa nuottitelineen juureen tai johonkin lähietäisyydelle seuraamaan opetusta.

Nythän on nimittäin niin, että opin pienessä pahassa pentuuessani inhoamaan esiintymistä jopa siinä määrin, että minua vieläkin häiritsee, jos tiedän ihan kenen tahansa kuuntelevan soittoani. Yleisölle soittamisen kammo istuu niin lujassa, että vaikka olisin omassa kodissani ja oman pianoni ääressä, saatan saada epämukavan adrenaliinishokin jo siitä, että joku oma tuttavani istuu selän takana keinutuolissa kuuntelemassa. Jos se ei olisi niin joutavanpäiväistä, olisi esiintymiskauhuni kaikessa järjenvastaisuudessaan todella huvittavaa.

Alkuun huomasin sen vaivaavan minua viulutunneillakin, vaikka rationaalinen osa aivoistani kyllä tiesi, ettei tässä nyt missään parrasvalojen paahteessa olla vaan soittotunnilla, jossa kuuluukin soittaa surutta päin prinkkalaa. Jostain vanhasta muistista se kylmä hulvahdus vain levisi käsivarsiin joskus, kun nostin soittimen leukani alle, ja pikkuruinen piru toisella olalla supatti korvaan, että nyt se tuo opettaja kuulee, kun sinä soitat! Juokse karkuun!

Mutta tässä vaiheessa peliin puuttuikin Hänen Koiruutensa, joka esimerkiksi erityisen epävireisen asteikon kuullessaan lausui epätoivoa äänessään, että ”wuouuuuuuurh!” Kukapa enää muistaisi jännittää soittoläksyjen vinguttelua, kun koiran mielipiteet alkavat väkisinkin naurattaa. Piruille kyytiä, sano. Koiran valvomat soittotunnit ovat vielä entistäkin epämuodollisempia ja suorastaan rentouttavia.

Koira kommentoi useinkin soittoani ja tuntuu toisinaan myös laulavan mukana jonkinlaista kontrapunktia. Viime tunnilla Koiruus oli sillä kannalla, että C-duuri on aika turha asteikko ja Sibelius on yliarvostettua. Minä taas olin Sibeliuksesta huomattavan tohkeissani mutta se onkin jo toinen juttu.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: