Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘joulu’

Istuin joulunalusviikot mikroskoopin ääressä ja kuuntelin siinä samalla Norjan yleisradion klassista kanavaa. Iltapäivisin studiovieraat toivat mukanaan mielimusiikkiaan ja puhuivat innostuneesti joko sävellyksestä itsestään, miksi tietty tulkinta on heidän suosikkinsa tai mitä muistoja se tuo mieleen. Mikroskooppihuoneen eristyneisyydessä studiovieraista oli minullekin seuraa, ja leppoisa jutustelu musiikista oli yllättävän mukavaa. Ajattelin, että jaettu musiikki on kaksinkertainen musiikki, tai jotain. Joululaulut olivat tietysti kuvioissa mukana, ja aloin miettiä, mitkä mahtaisivat olla omia suosikkejani, ja mitä niistä sanoisin, jos olisi pakko valita vaikka kaksi.

Kahta lempijoululauluani yhdistää lumi ja pakkanen. Täällä Skotlannin rannikolla lumeton ja tuulinen joulu kuuluu asiaan, enkä enää osaa ihmetellä sinnikkäästi kukkivia perennoja tai vesisadetta jouluaattona. Mutta jos Suomessa on samaan aikaan lumeton joulu, se surettaa minua joka vuosi. Talvien katoaminen on todellinen menetys, ja on ikävää ajatella, että olen viimeistä sukupolvea, jolle ”hanget korkeat, nietokset” ei ole pelkkää satua.

On hanget korkeat nietokset on suosikkini, koska sitä ei lauleta muualla maailmassa, ja koska pidän erityisesti Sibeliuksen leijailevasta sävelmästä. Kokonaisen säkeistön voi soittaa melkein kuin yhtenä fraasina, joka muistuttaa maata kohti keikkuvaa lumihiutaletta. Viimeinen tahti puolestaan on helppo kynnys takaisin alkuun; tuntuu, kuin hankia ja nietoksia voisi laulaa loputtomiin.

Pidän joulumusiikista enemmän ilman sanoja mutta Valter Juvan suomennos Viktor Rydbergin runosta Tonttu on poikkeus. Tontun yölliset puuhastelut kestävät yksitoista säkeistöä; tarina etenee verkalleen mutta jokaisessa säkeistössä on selkeä, voimakas kuva. Vaikka en ole koskaan asunutkaan 1800-luvun maatilan pihapiirissä, Tontun aitat ja puodit ovat niin tuttuja, että ne voisivat olla geeniperimään koodattua kuvastoa. Sitä paitsi, kun minä olin lapsi, joulu oli keskellä ihan oikeaa talvea.

”Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta. […] Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa; koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa…”

Tiedän aivan tarkalleen, miltä tuollainen yö tuntuu, miltä se näyttää, ja miltä lumi kuulostaa kengän alla. Eikä unettomuuskaan totta puhuakseni ole ihan vierasta…

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

Ote Mauri Kunnaksen kirjasta The Book of Finnish Elves

On metreittäin muutakin joulumusiikkia, jota kuuntelen mielelläni, mutta nuo kaksi laulua poimisin levylautaselle, jos Norjan yleisradio tulisi minulta kysymään. Mistä tulikin mieleen, että nyt on aatonaatto, ja tuuli ryöpyttää vettä ikkunaan. Otollinen aika kuunnella radiota.

Read Full Post »

Pohdiskelin kerran (koska tällaisia pulmiahan pitää ihmisen aina mietiskellä), että jos saisin valita vain yhden asian, jolla juhlistaa joulua, olisiko se joulukuusi, suklaa, piparit vaiko ehkä joululaulut. Valitsin piparkakut, koska niissä riittää puuhaa pariksi päiväksi (ja sitten saa syödä) ja ne kattavat kolme aistia kerralla: piparit ovat koristeellisia katsella, ne tuoksuvat hyvältä ja maistuvatkin jouluisilta. Mutta täytyy todeta, että nyt, kun myrskytuulen riepotteleman ruusupensaan kukat ovat ainoa valkeus, mitä ikkunasta näkyy, tuntuu koko joulukuvio melko omituiselta. Olisikohan sittenkin pitänyt valita lumi? Täällä Pohjanmeren rannalla lumeton joulu on tietysti ihan odotusten mukainen, joten oikeastaan tunsinkin pettymystä vasta sitten, kun kuulin, kuinka sama ympäriinsä ryntäilevä, lämmin säärintama oli huuhdellut lumipeitteen pois Keski-Suomestakin. Siihen saakka sentään pystyin kuvittelemaan mielessäni pakkasyön lumisen hiljaisuuden, valkean peiton kuusten oksilla ja narskeen kenkien alla. Oli mukava tietää, että sentään jossain on oikea talvi. Mutta entäs nyt?

Nyt täytyy tietysti turvautua mielikuvamatkailuun musiikin avulla. Eräs lumisimpia koskaan kuulemiani lauluja on tanskalainen Der er ingenting i verden så stille som sne (joka tahtoo sanoa: ”maailmassa ei ole mitään niin hiljaista kuin lumi”). Kuulin tämän Sisselin laulaman version ensi kertaa keskellä Australian heinäkuuta ja yllätyin sitä täydellistä ajan ja paikan hämärtymistä, joka humautti minut keskelle pohjoismaista hankea, jossa ilmassa leijuu ”joutsenuntuvaa taivaan suurista siivistä”. Ja sittenhän on tietysti Järnefeltin Adagio, joka tuo minulle lumisen jouluillan kuin tilauksesta.

Viime viikolla istuin yleisössä kuuntelemassa, kuinka paikallinen sekakuoro kailotti torvet suorina otteita Bejamin Brittenin teoksesta Ceremony of Carols. Palasin puhisten ja puhkuen kotiin vakaasti siinä uskossa, että ei sitä noin lauleta! Kaivoin lipaston uumenista entisen kuoroni levytyksen samasta teoksesta ja laitoin sen soimaan ajatellen, että näin se lauletaan! This little babe esimerkiksi kuulostaa paljon paremmalta naiskuoroversiona. Ihan varmasti! Levy soi loppuun saakka, koska unohduin muistelemaan menneitä kuoroaikoja, ja koska huomasin, että varsinkin samalla levyllä oleva John Rutterin Dancing Day saa lumen satamaan pääni sisällä, koska olen itsekin laulanut Dancing Daytä pakkasen paukkuessa Taulumäen kirkon nurkissa. Omien muistojeni lisäksi kuoroa säestävässä harpussa vain on jotakin todella pakkaslumimaista: keveää, viileää ja leijuvaa.

Ulkona roikaa vettä ja nurkat rytkyy tuulessa, mutta kuten tanskaksi sanotaan:

”Hvide tanker tyst i dans sig svinger […]

Å så fin en klang, sølveklokke sang
inderst inde i dit hjerte ringer.”

Read Full Post »

Vaikka olen harrastanut kuorolaulua kaikkiaan yhdeksän vuotta, tulee mieleeni oikeastaan vain kolme tai neljä sellaista omaa konserttia, joista on jäänyt hyvä muisto. Aina sitä kuitenkin odottaa, varsinkin joulukonserttien lähestyessä, että tulisikohan tästä sellainen ilta. Sellainen ilta, jona laulaminen vain on helppoa, kuoro on vireessä, sävellajit puhtaita ja yleisö innolla mukana aivan kuin ilmassa olisi jotakin erityistä.

Tänä vuonna ei tullut sellaista iltaa. Ensimmäisessä joulukonsertissamme Taulumäen kirkossa oma ääneni tuntui tukkoiselta, en oikein kuullut muita laulajia enkä yhtään osannut päätellä, miltä esiintymisemme mahtoi kuulostaa. En myöskään osannut arvata, pitikö yleisö kuulemastaan ensinkään. Lauloin ja kiitin ja kumarsin ja läksin pois.

Kolme päivää myöhemmin hoilottelimme saman konsertin Kangasniemi-salissa, jossa olin vieläkin enemmän pihalla tapahtumista. Olin väsynyt, ja laulaminen tuntui väkinäiseltä urakoinnilta. Jos joku kappale meni hyvinkin, oma nurja mieleni huomioi vain kaikki epävarmat lähdöt ja omituiset luiskahdukset nuotin vieritse. Käänsin kaksi kertaa väärän sivunkin ja lauloin sitten mitä muistista mieleen juolahti.

Mutta sen verran ammattilaisen vikaa pitää harrastajassakin olla, että naamasta ei näy, jos homma käy rasittavaksi. Hymyilin vain, vaikka kitalaki oli kuiva ja kurkusta kuului kummaa kähinää pienen äffän ja yksiviivaisen een sijasta; vaikka niska meni jumiin ja kuoropuvun hentoinen hiha tarttui naapurin kansion kulmaan niin, että kudelanka katkesi. Hymyilin siksikin, että koskaan ei voi tietää, kenelle siellä kirkonpenkissä tai auditorion piippuhyllyllä omasta mielestäni ihan joutava laulutuokio onkin se erityinen juhlamielen tuoja. Kuoro kuulostaa katsomosta käsin aina erilaiselta kuin ykkösalton takarivistä, ja sittenkin se vielä kuulostaa jokaisen katsomossa istujan korviin erilaiselta. Ja summittaiset sivunkäännötkään eivät riso ketään muuta kuin itseäni.

Täällä kotikulmilla olemme jo useampana vuonna maksaneet konserttikirkon vuokran lehmänkauppaperinteiden mukaisesti avustamalla jumalanpalveluksissa. Vuokranmaksukeikat tahtovat taipua sinne pitkästyttävän pakkopullan puolelle. Koko kuoro raahautuu paikalle muutaman aamenen tähden, lauletaan altolle ihan liian korkealle sovitettuja virsiä seurakunnan tukena ja sitten ehtoollisen aikana luikautetaan pari omaa biisiä, joista kukaan ei oikein pidä mutta minkäs teet, kun ei muutakaan tuomiosunnuntaihin sopivaa ohjelmistoa ollut saatavilla. Jumiskeikalle mennessä sitä aina odottaa, että olisi jo pian ohi.

Mutta tänä vuonna meidät oli varattu tuttuun Taulumäkeen Kauneimmat joululaulut -messuun, jossa liturgisiin jollotuksiinkin oli vaihdettu joululauluista tuttuja melodioita. Survouduimme urkuparvelle trumpetistin, viulistin ja hyväntuulisena hääräävän kanttorin seuraksi. Pari ensimmäistä kappaletta kähistyäni omakin äänitorveni viimein aukesi ja laulua tuli kuin itsestään. Kuuntelin juhlavaa trumpetinsoittoa, tähystelin alhaalla istuvia ihmisiä ja oivalsin, että onpas täällä mukavaa, vaikka kukaan ei meille taputakaan. Mukavaa olla hyödyksi vain laulamalla ja mukavaa laulaa yhdessä ilman sen kummempia daideellisia päämääriä. Ajattelin, että kappas kehveliä. Koskaan ei voi tietää, mistä tuikitavallisesta sunnuntaisessiosta se juhlamieli itselle tulee.

Kun vispasin kotia kohti pitkin pakkasta nirskuvia pyöräteitä, ajattelin vielä, että jos joskus alan opiskella kolmatta soitinta, se on kyllä trumpetti.

Read Full Post »

Kauko Röyhkästäkään en muutoin mitään tiedä mutta tähän aikaan vuodesta tulee usein mieleen häneltä sellainen lainaus kuin

”Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne…”

Tosin laulun sanoista poiketen se paniikin tunne meillä musiikin harrastajilla tuppaa tulemaan tässä joulun allakin eikä vain ”joka kevät”. Vaikuttaa näet siltä, että kuorojen ja orkestereiden syyskaudet vain hupenevat johonkin mystiseen mustaan aukkoon, kunnes sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla itse kukin havahtuu ällistelemään, kuinka hataralta oma osaaminen vielä tuntuu monenkin konserttikappaleen kohdalla.

Yksityiskohtien paljous tuntuu kuorolaisesta hätäännyttävältä. Pitää muistaa eläytyä musiikkiin, vaikka oma stemma on hiljaa. Nenää ei saa kaivaa sillä välin, kun solisti laulaa. Pitää muistaa ulkoa ranskankielisiä lauluja, vaikka ei osaa puhua ranskaa. Pitää muistaa katsoa johtajaa. Ei saa katsoa harpistia, kun hän virittää. On hengitettävä ääneti. On käänettävä sivua rapistelematta, jos ei vielä osaa koko ohjelmistoa ulkoa. On muistettava vokaalien oikea sävy, on laulettava tietyn laulun tietyt säkeet Ti-Ti Nalle -tädin ilme naamallaan ja toisen laulun toiset säkeet ”blondisti”. On muistettava, missä järjestyksessä biisit lauletaan, että osaa vaihtaa paikkaa ykkösaltosta kakkossopraanoon ja takaisin oikeissa kohdissa. Täytyy hymyillä. Konsonanttiin loppuvat sanat lopetetaan erityisen tarkasti yhtä aikaa. Korkeisiin nuotteihin tullaan ylhäältä päin ja hyvällä tuella. Mahtaako pukupussissakaan enää olla ehjiä sukkahousuja?

Orkesterin takarivissä taas joku nimeltä mainistematon ensikertalainen kakkosviulisti kauhistuu ensimmäistä harjoitustaan kirkkoakustiikassa: siellä kaikki kuuluu niin hyvin, että aivan takuulla kaikki kuulijatkin huomaavat, jos ja kun on vähänkin epävireessä! Mihin sitä on itsensä sotkenut?

Virheiden pelko ottaa helposti vallan ja paniikin tunne saattaa pilata nekin asiat, jotka oikeasti osaa ihan hyvin. Ja paniikin tunne, jos sille antaa periksi, vie aivan varmasti sen onnistumisen ja vuorovaikutuksen tunteen, jonka pitäisi tehdä konserteista musiikin harrastamisen antoisimpia hetkiä.

Toisaalta, itse kyllä pidänkin viimeisten konsertteja kohti rullaavien viikkojen hellittämättömästä paahtamisesta, koska toisinaan vallan ottaa aivan muu kuin paniikin tunne. Se muu tunne on vähän kuin juoksisi niin kovaa, että lopulta jalat nousevat irti maasta.

Tässä taannoin kului kokonainen viikonvaihde laulaessa ja soittaessa. Kuoro piti leiriä lauantai- ja sunnuntaipäivän, ja sitten sunnuntai-illaksi rahnustin vielä niihin orkesterin ensimmäisiin kirkkoharjoituksiin. Kun lakkasin säikkymästä akustiikkaa, minulle tuli metka tunne ja ajatus, että tässä on jotakin todella oikein. Tällaista musiikin on tarkoitus olla. Luntakin oli satanut reippaasti – jouluohjelmistoon sopivasti. Heti seuraavana maanantai-iltana olin taas kirkkoakustiikassa harjoittelemassa mutta kuoron kanssa.

Kun viimein lysähdin kotona tuolille, en yllättäen ollutkaan uuvuksissa. Minulla oli se toinen tunne. Se tunne, että musiikki on asettunut luihin ja verenkiertoon ja syviin lihaksiin, ja yhtäkkiä on vain helpompi olla. On helppo hengittää, ja tuntuu kuin itsensä kannatteleminen olisi kevyempää. Vähän kuin olisi harjoitellut niin paljon, että lopulta on noussut musiikin mukana irti maasta.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: