Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kerrostalomusiikki’

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Read Full Post »

Kohosin hiljattain viulunsoittaja-asteikolla kahden portaikon verran, kun ylensin itseni kellariviulistista kerrostalokiduttajaksi. Työpaikan alakerran pukuhuone, jossa ennen harjoittelin iltaisin, ei ole enää käytössäni, joten siirryin raastamaan viuluani kotosalle toiseen kerrokseen. Vaikka muutin kaikuvasta kaakeliakustiikasta olohuoneeseen, tuntui viulun ääni kotona paljon kovemmalta, eikä harjoittelusta meinannut siksi tulla yhtikäs mitään.

Musiikilta ja myös musiikintapaiselta harjoittelulta on vaikeaa sulkea korvansa kokonaan. Siihen kiinnittää huomiota, vaikka ei haluaisikaan. Koska olen itsekin joskus kuunnellut soitonharjoittelua seinän takaa, tiedän sen olevan yksitoikkoisuudessaan rasittavaa. Epäilisin, että etenkin niille, joilla on itselläkin sävelkorvaa, aloittelevan jousisoittajan haparointi on vielä pykälää kamalampaa kuultavaa, koska sävelpuhtauden kanssa on vähän niin ja näin. Epävireisyys saa aivot ahdistumaan.

Vaikka säälinkin naapureitani, tunne siitä, että joku saattaa kuulla a-molliasteikolla kiipeilyni, haittasi varmaan eniten itseäni: en keskittynyt kunnolla ja huomaamattani jätin väliin sen sinnikkäimmän hinkkaamisen, jonka arvelin olevan kaikkein ikävintä sivustakuulijoiden korville. Sitä paitsi, luulisin soittoni kärsineen siitäkin, että en vain saanut itseäni päästelemään ronskia fortea kunnon otteella, kun olen muuten tottunut hipsuttelemaan kotona melko hissuksiin.

Päädyin omakotitaloon muuttoa huomattavasti edullisempaan ratkaisuun, jota kutsun nimellä kerrostalokiduttajan sordiino, ja joka on tämän näköinen kauhistus:

Kerrostalokiduttajan sordiino

Perintöviulu, josta normaalisti lähtee veljeni sanoin ”juhlava mökä”,  päästää sordiinolla kahlittuna huomattavasti vaimeampaa tirinää. Omituiseltahan se vähän kuulostaa mutta toisaalta en enää harjoittele niska kyyryssä ja korvat luimussa kuin olisin pahanteossa. Olen ruvennut nauttimaan ylennykseni eduista: kun en kerran ole enää pimeässä kellarikopissa, olen siirtänyt nuottitelineeni reippaasti ikkunan eteen ja vahdin siinä soittaessani samalla ihmisten ja autojen menemisiä ja tulemisia parkkipaikalla ja kadulla. Kerrostalokiduttaja ja kerrostalokyttääjä samassa paketissa!

Read Full Post »

Harrastajaorkesterissa soittava työtoverini on toiminut eräänlaisena mesenaattina minulle siitä saakka, kun aloitin viulunsoiton: hän nimittäin löysi kirpputoritiedusteluretkellään ensimmäset Iloiset viuluniekkani (vihot 2 ja 3), jotka annettujen pöytäkoordinaattien mukaan kävin kiiruusti ostamassa. Hän on myös lainannut minulle omista lapsuudenarkistoistaan tähän mennessä kahdeksan viulunsoiton perusvihkoa, ja niitä kuulemma riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen edistymiseni mukaan.

On mukavaa, kun voi purkaa ylipursuavaa intoaan ja porista viritystapeista, mustuvista sormenpäistä ja muista amatöörisoittajien nörttiaiheista jonkun kanssa. Mutta vieläkin hienompaa on pitää pienimuotoisia soitannollisia seuroja ihan omassa kodissaan vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta saati kunnianhimoa.

Viime sunnuntaipäivän ratoksi järjestäydyimme – mesenaattini ja minä – olohuoneen matolle strategiseen asemaan, jossa ikkunasta tuleva valo osui nuottitelineeseen mutta työntöjouset eivät tökkineet matalalla roikkuvan kattolampun riisipaperivarjostinta. Sitten soittelimme duettovihoista läpi kaikenlaista, mikä oli minulle jo viulutunneilta tuttua tai tarpeeksi helppoa suoraan nuoteista luettavaksi. Siinä meni sileäksi yksi jos toinenkin Telemannin, Bachin ja Kriegerin menuetti; joku gavotti, Mozart-luritus ja skottilainen kansanlaulukin sai kyytiä samassa vauhdissa. Ilokseni voin raportoida, että toisinaan pysyimme aivan samassa sävellajissakin! Seinä-, lattia- ja kattonaapureidenkin pelihuumori taisi kestää, koska pattereiden paukutusta ei kuulunut.

Tämä tällainen on minulle melko uutta. Että musisoidaan yhdessä ihan muuten vaan, soitetaan mitä mieli tekee ja soitetaan, vaikka soitettaisiin huonostikin. Ei sillä, kyllä musiikin harrastuksessa tavoitteitakin tarvitaan mutta noin laajemmasta vinkkelistä katsottuna olen ehdottomasti sillä kantilla, että kyllä elämässä pitää olla menuetteja ihan muuten vaan.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: