Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kesä’

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Käväisin keskiviikon keskipäivässä kaupunginkirkossa kuuntelemassa varttitunnin verran lounasmusiikkia. Lounasmusiikkeja on soiteltu jo reilun vuosikymmenen verran, ja olen aina miettinyt, kuka niissä oikein käy, kun itse olen viettänyt tämän vuosituhannen lounasajat enimmäkseen kampuksella kaukana keskustasta. Suosittuja kyldyyripläjäyksiä tuntuvat kuitenkin olevan; tälläkin kerralla tähtikaton alla istui varmaankin satakunta kuulijaa.

Kiemurtelin sivupenkillä periluterilaisen epämukavasti selkä mutkalla ja mietin, miksi oikein olin tullut paikalle. Blogiversumin toisella laidalla oli nimittäin hiljan käyty keskustelua siitä, millaisin odotuksin kuulijat ja katsojat tulevat tilaisuuksiin, joita on kenties markkinoitu ylisanoin mutta jotka kuitenkin useimmiten ovat kulttuurinkuluttajille peruskauraa. Rouskuttelemmeko me peruskaurat ihan tyytyväisinä muuta pyytämättä vai raahaudummeko paikalle aina uudestaan jonkun tuolilta tipauttavan ultraelämyksen toivossa?

En ole koskaan huomannut, että lounasmusiikkia olisi sen ihmeemmin markkinoitu tai mainostettu. Filosofiana tuntuu olevan, että ”tulkaapa huviksenne, täällä joku soittaa ja ovi on auki”. Minua ehkä houkuttikin tuo satunnaisuuden illuusio, vaikka menin paikalle ihan tarkoituksella. Matkustellessakin parhaat elämykset tulevat usein sellaisista paikoista, joita oppaissa ei mainita. Sitä tuntee olevansa kuin poikkeuksellisen onnekas löytöretkeilijä, kun ihan itse osuu hurmaavaan kauppaan tai ravintolaan, josta muut eivät tunnu tietävän. Lounasmusiikissakaan ei ollut lippuvarauksia, istumapaikkoja eikä isoja julisteita, joten tuntui aivan kuin olisin vahingossa ohi mennessäni osunut apajille. Mitään tajunnanlaajentumaa en siis ainakaan odottanut. Toisaalta, en taida odottaa sitä silloinkaan, kun ison julisteen nähtyäni varaan lippuni ennakkoon, puen parempaa päälle, saavun ajoissa paikalle, jätän takin narikkaheebolle ja menen numeroidulle istuimelle nököttämään koko illaksi.

Urkuparvelta keikkui keveää harmonikalla, pianolla ja huilulla soitettua polskaa. Niiden keskelle jysähti uruilla säestetty, miesäänen laulama Suomalainen rukous kuin hiekkasäkki, mutta huoleton kansanomaisuus sai minut kuitenkin vähäksi aikaa ajattelemaan heinänkorsia, niittyjä ja aitovieriä keskellä ihan muita arkipäiväisiä ryntäilyjä. Harakankellon kuvat silmissäni yritin miettiä, olinko kenties toivonut juuri tällaista lievää kesäromantiikan kokemusta, mutta mistäpä olisin arvannut sitä odottaa, kun en tiennyt ohjelmasta ennakoon mitään.

Kerätessäni kimpsujani kirkonpenkistä tulin siihen tulokseen, että haluan kumminkin tulla aina harhautetuksi muihin maailmoihin edes hetkeksi, menin sitten mihin kyldyyrituokioon tahansa. Niin kauan, kun se saa mieleni tekemään pienenkin mutkan, lähden aina uudestaan ja suuntaan sinne, mistä peruskauran rouskutus kuuluu. Koska ajatella minä haluan. Ajatteleminen on mukavaa.

Read Full Post »

Minun lapsuudessani vielä näki lehmiäkin kesälaitumilla märehtimässä leuat keikkuen. Nykyään voi ajella kotimaata ristiin rastiin satoja kilometrejä näkemättä yhtään lypsykarjaa ulkosalla. Ovat vissiin pihattonavetoissaan ruokinta-automaattien ja lypsyrobottien huolehdittavina. Pelaavat varmaan korttia silloin, kun isäntäväki ei nää. Ja voipi niillä olla kantturoilla äänentoistolaitteetkin siellä. Aikaansa seuraavat isännät ja emännät nimittäin soittavat Mansikille ja Mustikille rauhoittavaa musiikkia siinä toivossa, että maidontuotanto kasvaisi neljä prosenttia. Jopa Vanhan Valamon luostarissa Laatokalla kaikuu navetassa joskus Mozart, ja laitumella paimen soittaa huilua.

Tieteelliseen käyttöön kelpaavaa tietoa musiikin vaikutuksesta maidontuotantoon on kuitenkin niukasti. Ylen musiikkitoimitus ottaantui aiheeseen: viulua soittava kesätoimittaja kävi konsertoimassa lehmille navetassa ja laitumella kertoakseen, että citylehmät Viikissä osallistuvat nyt uuteen muu-siikkitutkimukseen.

Ja nythän ollaankin asioiden ytimessä! Jutussa yhdistyy lehmäkuvionen maaseutukesäromantiikka, kiinnostava tutkimusaihe ja ehta kreisimeininki, jota maailmassa ei suinkaan ole vielä liikaa. Pitäähän nyt lehmille viulua soittaa!

Tuotantotavoitteet mielessä aiheesta saa jo paljon irti. Pitääkö lehmille soittaa rauhoittavaa musiikkia koko päivä, jotta sillä olisi vaikutusta, vai riittäisikö leppoisa iltapäiväkonsertti? Kelpaako mikä tahansa verkkaisessa tempossa kulkeva soitto vai onko sointivärillä merkitystä? Onko väliä sillä, esitetäänkö ammujille elävää musiikkia vai äänitteitä? Riittäisikö rauhallinen runonlausunta, Shakespearen näytelmä tai pelkkä ihmisen jatkuva läsnäolo, vai onko musiikissa jotakin erityistä, joka saa lehmät lypsämään paremmin?

Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi kuitenkin tietää, mikä fysiologinen mekanismi saa musiikkia kuuntelevat lehmät lypsämään enemmän. Jos musiikki vähentää lehmien stressiä, kuten on arveltu, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu? Tuottavatko rennot lehmät enemmän maitoa vain siksi, että ne syövätkin enemmän? Ja mitä lehmien aivoissa oikein tapahtuu, kun niille soitetaan Bachia? Vaikka ylimielisesti oletettaisiinkin, etteivät lehmät ole raskaan sarjan ajattelijoita, täytyy joidenkin kuulokepiuhojen olla ihmisten ja nautojen aivoissa samalla tavoin kytkettyinä, jos musiikki vaikuttaa meihin samansuuntaisesti. Ja se taas voi kertoa jotain siitäkin, miten musiikki on syntynyt.

Voisinpa vaikka lähteä kuljeksimaan pellon laitaa heinänkorsi suussa näissä akateemisissa mietteissä ja suunnitella samalla paimenlaulujen uutta tulemista. Tai ehkäpä voisin ottaa välitavoitteekseni kehittyä kerrostalokiduttajasta laidunviulustiksi. Lahmaisin kesät pitkät laitumilla soittelemassa mielivaltaisia menuetteja ja syksyllä kuittaisin osuuteni maitotilistä. Mutta missä niitä laiduntavia lypsykarjoja nykyään oikein on? Satoja kilometreja saa ajella näkemättä ainuttakaan…

Read Full Post »

Perinteinen harmonikkamusiikki, siis se sellainen, joka menee suunnilleen, että hump-pap-paa hump-pap-paa, on varmaankin kuin valkosipuli: pelkiltään nautittuna tuntuu kuin koko pää mätänisi siihen paikkaan mutta sopivassa määrin ja oikeassa sapuskassa se on peräti pikantti lisä.

Istuskelin juhannusehtoota parvekkeellani. Koska juhannukseen ilman muuta kuuluu kaikenlaiset kansallisromanttiset hupsutukset, päättelin, että pitäisi minunkin varmaan kuunnella haitarinsoittoa. Kaivelin tietoverkkojen perukoilta muutaman tavanomaisen valssin, joita vaatimaton mutta ihan ammattimainen komppiryhmä säesti. Katinkontit. En pitänyt niistä ollenkaan; kuulostivat korvissani kulahtaneilta, latteilta ja kertakaikkisen tympeiltä. Tuumasin, että se kesäyöromanttiikasta sitten: pistin kuulokkeet syrjään ja ryhdyin lukemaan kirjaa.

Keskiyön tienoolla läksin kuitenkin kuljeskelemaan pöpelikköön järven rannalle ja satuin näköetäisyydelle, kun seurue läheisessä saaressa sytytteli kokkoaan. Saaresta kantautui myös perinteistä harmonikkamusiikkia. Joku siellä rannalla istui ja soitti jotenkin siihen malliin, että hump-pap-paa hump-pap-paa. Jäin niille jalansijoilleni piiloon pihlajan ja leppäpuskan taakse ja kuuntelin veden yli miellyttävän hiljaisena kuuluvaa musiikkia.

Järvi oli tyyni, ja vaalea yötaivas pilvetön. Muutama tyhmänrohkea hyttynen inisi korvieni kieppeillä. Kokko roihusi korkeana kolmen valssin ja yhden tangon verran; sitten käännyin kannoillani ja jatkoin polkua pitkin miettien, että niinpä vain meni tuollainen perushaitarointi minunkin korvistani sisään, kun osattiin oikein tarjoilla.

Juhannuskokko

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: