Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘komerofilosofia’

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Read Full Post »

Toissaviikolla kollega kerrosta ylempää lähetti kesken päivän sähköpostin: ”I’m listening to the Four Last Songs now. So far I’m OK!”

Richard Straussin laulusarja Vier letzte Lieder on nimittäin kasvattanut kaksi mittavaa rönsyä sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten iltamyöhäbussia odotellessani kuuntelin ensimmäistä kertaa sen viimeistä kappaletta Im Abendrot.

Ensimmäinen rönsy on tuon saman laulun asema virallisena stressitason mittarinani. Oikein hankalina ja uuvuttavina päivinä pistän sen soimaan kuulokkeistani ja pysähdyn tarkkailemaan tilannetta. Jos Im Abendrot saa minut itkemään, olen liian väsynyt ja rasittunut, ja on parasta hellittää vähän. Jos kuuntelen pärstä peruslukemilla, kaaos on vielä hallinnassa ja voin jatkaa normaalisti. Olin edellisiltana pizzalautasen yli opastanut työtoveriani Abendrot-menetelmän käytössä ja merkitsin tyytyväisenä muistiin, että yläkerrassa oltiin siis selkeästikin täysin toimintakykyisiä.

Toinen rönsy ulottuu täältä kotoa Skotlannin Alamailta Thames-joen rannalle ja mutkittelee pitkin Westminster Abbeyn kappeleita. Keskitalvella sama ystäväni, joka alun perin tutustutti minut Vier letzte Lieder -sarjaan, huomasi sen lontoolaisen Royal Festival Hallin ohjelmistossa, ja osti meille molemmille liput. Ja mitä sitten seurasi, onkin malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurin sarat tukevat toisiaan ja kuinka ja taiteiden vaikutus leviää kaikkialle kansantalouteen:

Ostin lentoliput ja junaliput, otin pari päivää vapaata ja matkustin etelään. Samalla vaivalla tein viikonlopun aikana päiväretkiä pitkin Cambridgeshiren pikkukaupunkeja ripotellen ruokarahoja ja vapaaehtoisia pääsymaksuja sinne tänne. Lontoossakin oli ennen konserttia koko päivä aikaa, joten sillä välin, kun ystäväni ahersi työtapaamisessaan, pulitin Westminster Abbeyn pääsymaksun ja ajelehdin siellä tuntikausia sivistämässä itseäni. Kävin tervehtimässä Maria Stuartia. Kävelin British Museumiin ja ällistelin siellä Sutton Hoon hautalöytö. (Saatoin olla siinä vaiheessa päivää liian väsynt sivistymään mutta ällistelemään kyllä kykenin.) Ostin museosta kirjan. Kävelin kulman taakse kirjakauppaan ja ostin toisen kirjan. (Molemmat hyvin sivistäviä: keskiajan historiaa ja rakennustaidetta.) Sitten ystäväni työpäivä viimein päättyi, laskimme lisää ruokarahaa talouden rattaisiin ja vasta sen jälkeen istuimme tyytyväisinä kuuntelemaan konserttia.

Eikä mitään hätää. Molempien stressitaso oli varsin alhaalla ja naamataulu onnellisessa virneessä. Koska juttu on näin: moni ei ehkä näe mitään mieltä siinä, että ryhdytään satojen mailien matkailurevohkaan yhden laulun takia mutta toisinaan elämästä vain saa eniten irti, kun ottaa pienen, itselleen merkityksellisen asian ja tekee siitä ison numeron.

Read Full Post »

Tänään jouduin oikein tosissani miettimään pönötyksen syvintä olemusta. Olen itsekin jopa aivan äskettäin kuvaillut jäykähköä kulttuuritapahtumaa pönötykseksi, vaikka puolustuksekseni sanoisin, että tavallisimmin viljelen pönötystä vain ironian pellossa osoittaakseni, kuinka patsastelumielikuva ei ollenkaan vastaa todellista kokemusta yleisönä olemisesta.

Törmään tämän tästä pohdintoihin, joissa varsinkin klassisen musiikin konserttien (kenties kuviteltua) yleisökatoa koetetaan selittää nykyisen konserttikulttuurin ”jäykkyydellä” eli hiljaa kuuntelemisella ja kenties jopa – Herra paratkoon – vähän tavallista paremmalla pukeutumisella. Kun vielä esiintyjilläkin saattaa olla frakit päällä ja taputtamisessakin on joku metafyysinen kuvio, että vasta teoksen päätyttyä… Eihän sellaista voi tavallinen ihminen mitenkään kestää! Kulttuurijournalismin mestarikurssin Aino Frilander kirjoittaa (värikylläisyyden vuoksi liioitellen tosin), että

”Klassisen musiikin konserteista tuli pyhiä, kapellimestareista puolijumalia, ohjelmistosta ennalta-arvattavaa. […] Konserteista on tullut sietämätöntä jäykistelyä.”

No minä sitä miettimään kesken ihan muiden endokrinologisten kysymysten, että milloin hiljaa ja keskittyen istumisesta on tullut pönötystä? Miksi arkirynttyitä astetta paremmissa vaatteissa istuminen olisi pönötystä? Omasta mielestäni en ole koskaan pönöttänyt klasarikonserteissa, vaikka istunkin niissä hipihiljaa ja hievahtamatta, yleensä mustissa housuissa ja paidassa (tai peräti hameessa), jotka entiset työkaverinikin jo oppivat tunnistamaan ”konserttivaatteiksi.” Minusta hiljaa istuminen on rentouttavaa. Jäykkyys valuu pois mielestä ja hartioista, kun istuu vain ja hengittää, kuuntelee ja ajattelee ja katsoo soittajia, kunnes unohtuu kaikki muu endokrinologiaa myöten. Hymyilemisellekään ei ole mitään estettä. Ja kun elämä nyt enimmäkseen on arkista, on pelkästään virkistävää vaihtaa välillä vähän fiksumpiin vetimiin ja kammata tukkakin. Ja virkistäytyminenkin rentouttaa, ei suinkaan jäykistä.

Taitaa olla niin, että tilanteesta toiseen pönötysten yhteinen nimittäjä on sosiaalinen epävarmuus. Oma niskani jäykistyy ja leukani kiristyy, kun olen vieraassa tilanteessa, jossa en tiedä, miten päin olisin ja mitä pitäisi tehdä. Ehkä sitkeä pönötyslegenda on lähtenyt kiertämään klassisen musiikin konserttien ympärillä ihan vain ensikertalaisten säikähdyksestä tai harvaan vierailevien harjoituksen puutteesta, koska hiljaa istuminen ja kauluspaidat ovat nykyään niin harvinaisia. (Ovatko ne?) Mutta siksipä olenkin samaa mieltä niiden kanssa, joiden mukaan konserttikulttuuria pitäisi pikemminkin puolustaa omalaatuisena rikkautena sen sijaan, että sitä yritettäisiin muuttaa mukamas kynnyksen madaltamiseksi. Rötvehtiä kun voi muuallakin, kukin omissa kalsongeissaan omat luurit korvillaan.

Ei sillä, ettenkö soisi kaavaa välillä rikottavan. Kaikin mokomin, siitä vaan jengi lakoon lattialle pötkölleen, älypuhelimet käteen ja vaihtoehtoinen konsertti käyntiin kyldyyrin nimissä. Totta hitossa! Mutta joku syyhän siihen kumminkin on, että konserttikäytäntö on kehittynyt sellaiseksi kuin on; ettei oopperassakaan enää seurustella eikä ryypiskellä, mitä nyt väliajalla kalkatetaan kuin missä tahansa maalaistorilla. Kenties klassisen perusformaatin ja sen hämärän konserttisalin hiiskumattoman rauhan voima on siinä yllättävän sähköisessä energiassa, joka yleisössä joskus syntyy elävää musiikkia kuunnellessa, vaikka kukaan ei ota kontaktia keneenkään. Jos sisäistä epävarmuuspönötystään joutuisikin sulattelemaan muutamalla sinnikkäällä harjoituskierroksella konserttisaleissa niin a) on se sen arvoista ja b) eihän se mitään haittaa. Kukaan muu ei nimittäin huomaa! Käsinojatkin kun on välissä.

Read Full Post »

Pysähdyin tänä aamuna fillarillani liikennevaloihin. Olin ajokaistalla tila-auton takana, ja huomasin auton takaikkunassa lapun, jossa luki ”Like most musicians, you are now following the bass player.”

Fundeerasin siinä punaisen ja keltaisen valon ajan, että se on kyllä ihan oikein kolmellakin tavalla. Olettaen, että auton ratissa oikeasti oli basisti, minä todellakin seurasin häntä, joskin vain risteysalueelle. Toisekseen, oman vähäisen kokemuksenikin perusteella vaikuttaa siltä, että orkesterissa ei toisinaan auta muu kuin seurata basistia, tuli mitä tuli. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että se on kyllä ihan oikein, että ihminen osaa ilmaista tervettä instrumenttiylpeyttä.

Omaan, selässä kulkevaan viulukotelooni ei varmaan rehellisyyden nimissä voisi oikein muuta kirjoittaa kuin (t-paitaa mukaellen): ”Olen ehkä alottelija mutta olen silti edelläsi.”

Read Full Post »

Harvemmin olen ollut niin mielissäni kamalasta hoilotuksesta, kun olin eilisiltana. Aivan mahdotonta mölinää se oli mutta ehdottomasti mahtavaa.

Palataksemme juonessa alkuun on meidän ensin tarkasteltava erästä talvi-iltaa fonduekattilan ääressä. Istuin ystävieni kyökissä uittamassa pitkällä haarukalla vaaleita leipäpaloja juustomönjässä. Syöminkien sääntöihin kuului, että se, jonka haarukasta leipäkuutio putoaa kattilaan, laulaa laulun. No minun haarukastanihan se käntynkehveli lopulta luiskahti, joten jouduin siitä paikasta luikauttamaan yhden säkeistön Pimpula pampula paimenpoikaa. Kun kalastelin karannutta leipäpalaa takaisin haarukkaan, ihmettelin, kuinka helposti se laulunpätkä minulta irtosi. Ei tuntunut missään.

En suurin surminkaan suostuisi solistiksi kuoron konserttiin. Pilaisin koko homman jännittämällä, enkä muutenkaan kehtaisi, kun en edes erityisemmin pidä omasta äänestäni. Mutta olettaisin, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joille ote kansansävelmästä fonduekattilan suuntaankin olisi liikaa. Arvelisin, että oma lauluääni tuntuu useimmista ihmisistä hyvin henkilökohtaiselta, ja jos laulaminen ei ole arkipäivää, tuntuu se ehkä yksityiseltäkin. Vaikka itsekin olen harrastanut kuoroa pitkään ja hartaasti, en haluaisi ihan kenelle tahansa ihan missä tahansa tilanteessa paljastaa, miltä minun lauluni kuulostaa.

Mutta eilisiltanapa juhlittiin nuoremman kollegan tohtorinkaronkkaa, johon tutkimusryhmän jäsenet entiseltä työmaaltani olivat juonineet omatekoisen spektaakkelin illallisvieraiden viihdykkeeksi. Minutkin kutsuttiin mukaan esittämään Ismo Alangon Pakko tehdä duunii, jonka sanoitusta oli hieman muokattu akateemiseen aherrukseen sopivaksi.

Rytmiryhmä kolisutteli petrimaljojen kansia ja heilutteli perhoshaaveja. Huomattava osa kööristä ei oikeastaan osannut suomea ollenkaan. Sävellaji oli niin eriskummallinen, ettei se tainnut sopia kenellekään; täytyi joko möristä tai kiekua miten parhaaksi näki. Melodiakaan ei ollut ihan kaikilla vimpan päälle hallussa, ja jos tarkkoja ollaan, niin kitaristitkaan eivät jaksaneet ihan jokaisen oikean soinnun tähden vaivautua. Jos mitä laulun lahjoja jollain olikin, ne karisivat kyllä ennen esiintymistä kuumaan kahviin ja kovaääniseen kailottamiseen yleisen juhlahumun ylitse. Myönnän laulaneeni itsekin väärin ainakin yhden sanan verran.

Mutta komerofilosofi minussa oli niin mielissään, että oli melkein valmis julistamaan koko tolkuttoman toilauksen yhdeksi vuoden parhaista musiikkielämyksistä. Muistaen juustossa uiskennellutta leipäpalaa mietin miten hienoa on, että kukaan ei hangoitellut vastaan. Laulaminen ei ole meillä työkavereiden kesken ollut tapana ensinkään, ja silti tähän omaleimaiseen populaarimusiikkimurjaisuun kaikki liittyivät muitta mutkitta, ihan sillä omalla äänellään. Tajuton meininki. Kvinttikomerossa sellaisesta saa pisteitä. Useampia!

Read Full Post »

Stafylokokkibakteeri on ilahduttanut minua näinä vuoden ensimmäisinä viikkoina. Naiskuorojen ohjelmistothan ovat Suomessa sikäli mukavalla tolalla, että naiskuoroille kirjoitetaan koko ajan uutta musiikkia. Sinä aikana, kun itse olen ollut mukana laulamassa, eivät laulut ole koskaan loppuneet kesken ja uusia teoksia on tilattukin. Naiskuoro saattaa laulaa yhtäältä kunnianhimoista taide- ja kirkkomusiikkia ja toisaalta pitkät pötköt perinteistä tekstiä suoraan Kantelettaresta.

Ennen kuin päästään bakteereihin, on syytä merkitä pöytäkirjaan, että pidän Kantelettaresta, ja että ilman muuta naiskuorojen kuuluu laulaa ne tyttärien, vaimojen, äitien ja anoppien laulut, koska kuka muukaan niitä laulaisi. Mutta olipa meidän kuoromme menneisyydessä sellainenkin vuosi, jona laulujen sisältö seurasi sellaista naisen elämän kaavaa, jossa ensin haikailtiin miesten perään ja sitten ihmeteltiin, mihin ne kaikki kosijat tungetaan. Seuraavaksi valiteltiin miehen typeryyttä ja siunailtiin sen jästipään kanssa elämisen hankaluutta. Siihen väliin luikautettiin kehtolaulu ja lopuksi tilitettiin, kuinka on kahvilla ja vitamiineilla selvittävä, että jaksaa esikoisen selloläksyistäkin huolehtia. Ennen pitkää alkoi korvistani nousta vieno höyrykiehkura, ja taisin jollakin keikkabussimatkalla ääneenkin purnata, että eikö tämän naiskuoron olisi jo aika päästä yli siitä asiasta, että olemme naisia. Riveissämme seisoo lääketieteen, biotieteiden, kielten, kasvatuksen, tekniikan ja kaikenkarvaisen insinööräyksen asiantuntijoita. Eikö meillä todellakaan ole maailmasta muuta sanottavaa kuin ”Voi, jos mie tok’ miehen saisin”?

Kurnutukseni ei kaikunut kuuroille korville, koska seuraavana syksynä nuotistoon saapui Seija Kiiverin laulu Suomi tänään, jossa lauletaan säätiedotuksia. On mahdollista, että tunsin helpotusta.

Tänä vuonna joulusesongin mentyä kuoro alkoi harjoitella kahta hyvin erilaista kappaletta. Ensimmäinen on Soila Sariolan Tanssit taivaan alla, jonka teksti on sanoisinko pikkuisen bimbomainen rallatus kylän pojista, nuoruudesta, sinisistä silmistä ja sen sellaisesta. Kylän pojissa, nuoruudessa, sinisissä silmissä ja sen sellaisessa ei toki ole mitään vikaa mutta en tunne sinänsä ihan venkulaa lallatusta ollenkaan omakseni, koska siitä melko kauan, kun olen ollut nuori, ja on kyseenalaista, olenko koskaan ollut pellavapäinen heitukka, joka tanssii ja rallattaa kedon kukkasista.

Mutta bakteerit, pelastavat bakteerit! Bakteereja minä ymmärrän. Toinen uutuutemme on Juhani Komulaisen Gli stafilococchi, jossa tyylitietoisesti lauletaan italiaksi sellaisia elämän totuuksia, kuten että stafylokokit ovat

”…pallon muotoisia bakteereja, jotka ovat liittyneet toisiinsa epäsäännöllisiksi rykelmiksi…”

Mahtavaa. Olen sitä mieltä, että jo vaihtelunkin vuoksi mutta myös yhteiskunnallisen heijastuksen tähden naiskuoron on helpompi hengittää, kun ei aina tarvitse laulaa naiseudesta. Koska naisväki tietää ja tajuaa yhtä ja toista, voimme laulaakin aivan mistä tahansa. Kyllä. Säästä ja bakteereista.

Read Full Post »

Jos joskus menisi turistina kotikaupunkiinsa, se tuntuisi varmaan samanlaiselta, kuin minusta tuntui olla entisen kuoroni 60-vuotisjuhlakonsertissa: vinksahtaneelta. Olen ollut poissa Jyväskylän Naislaulajien riveistä vasta puolitosta vuotta, joten päähän hiipi hämmentävä häiriöitilamiete: tämähän on minun kuoroni, mitä minä täällä yleisössä teen?

Vinksahduksissa on kuitenkin puolensa. Samalla tavalla kuin maailmalla matkailu saa katsomaan kotoisia asioita eri vinkkelistä, kuukausien tauko ja muutaman metrin etäisyys katsomosta estradille saa näkemään naiskuoron uudesta kulmasta.

Vaikka osa laulajista oli jo ehtinyt vaihtua sitten viime näkemän, kuoro kuulosti entiseltään; ainoastaan joidenkin tuttujen kakkosalttojen puuttumisen huomasi. Esiintyminenkin oli tuttua ilmeitä myöten, ja ihan niin kuin ennenkin, fortessa löytyi mutta pianissimoiden kanssa ei ylen määrin hissuteltu. Silti hämmästelin, että kylläpäs tässä kuorossa onkin miellyttävä sointi. Tällainenko se on aina ollut? Sointi oli tasapainoinen, kirkas ja pakoton; siinä ei ollut mitään teennäistä eikä väkisin väännettyä. Vilkaisin vaivihkaa muiden konserttivieraiden ilmeitä ja ajattelin: kuulettekos tuota!

Jokin epämääräinen, komerofeministinen ajatuskin ehti siinä vilahtaa mielen reunamilla. Katselin kuorokorokkeille ja ajattelin, että siellä ne vaan seisoo ja laulaa ihan sellaisenaan. Naiskuorossa ei ole lasikattoja, liikakiloja, 80 sentin euroja eikä vaatimusta oikeaoppisesta koroilla kävelystä. Kestovaipat eivät ole kilpasilla kertakäyttövaippojen kanssa eikä kotiruoka valmisruuan kanssa. Odotukset ovat jotakin aivan muuta. Onpa naisillakin tilaisuus ravistautua irti muista rooleista, käyttää omaa ääntään ja olla olemassa daideellisia päämääriä varten.

Pyörittelin myös käsiohjelmaa ja ällistelin, että voi hyvä tavaton! Sillä välin, kun itse olen vetelehtinyt pitkin maailmaa ja opetellut muutaman asteikon, Naislaulajat ovat päättäneet sävellyskilpailun, tehdä pläjäyttäneet joululevyn aivan uudella ohjelmistolla, käynnistäneet juhlavuoden, konsertoineet ympäriinsä ja leireilleet niin, että heikompia hirvittäsi. Ja vielä käsiohjelmatkin väreissä painetaan! Taivas varjele, mitä turboemäntiä. Sellasiako ne ovat aina olleet? Ei voi kuin nostaa hattua ja ihailla.

Aloin arvella, josko sitä kotikaupunkiturismiakin sitten kannattaisi kokeilla, kun omaa kuoroa kuunnellessakin jo alkaa aivot noin raksuttaa. Pitäisikö kaikkien näiden vuosien jälkeen heittäytyä radikaaliksi ja mennä vaikka maakuntamuseoon?

Sitä mietiskellessä: aplodit 60-vuotiaalle!

Jyväskylän Naislaulajat 60-vuotiskonsertin vihreällä puoliskolla

Read Full Post »

Toisinaan käy kovasti tympimään se, kuinka yksitoikkoisesti populaatikulttuuri kuvaa tieteentekijöitä. Jos tutkijat eivät ole suuruudenhulluja Dr. Evil -tyyppejä, ovat he joko sosiaalisissa tilanteissa avuttomia ja normaaliin kommunikointiin kykenemättömiä reppanoita tai muissa maailmoissa ajalehtivia, hajamielisiä professoreita, jotka askartelevat täysin triviaalien ja elämälle vieraiden kysymysten parissa. Tutkijoille on helppo tuhahdella tai nauraa. He ovat valkotakkisia miehiä. Muistan Britanniasta otoksen, jossa lapsia pyydettiin piirtämään ’scientiest’. Piirroksiiin ilmaantui lähes poikkeuksetta mies.

Siksi hurrasin hiljaa mielessäni, kun Jyväskylän kaupunginteatterissa tänä keväänä esitettävässä näytelmässä 33 variaatiota lavalle asteli musiikkitieteilijä Cathrine Brandt, joka oli aivan tavallinen nainen, jolla oli työ, tytär ja sairaus. Hän oli itsepäinen, itsenäinen, hankala, ystävällinen, pelokas ja inhimillinen.

Näytelmässä kerrotaan kahta tarinaa. Vuonna 1819 wieniläinen musiikkikustantaja Antonio Diabelli raapustaa lyhyen valssin, jonka hän lähettää lukuisille säveltäjille pyytäen heitä säveltämään siitä yhden variaation. Beethoven kieltäytyy mutta säveltääkin sitten peräti 33 variaatiota. Nykyajassa Cathrine Brandt kaivautuu arkistoihin ja yrittää selvittää, miksi Beethoven teki niin. Hänen on saatava tietää, mistä Diabelli-muunnelmat oikein tulivat.

Vaikka näytelmä kertoo elämää ravistelevista perusasioista kuten vanhemmuudesta ja yhteydestä toisiin ihmisiin, itseäni kiinnosti tarinan asettuminen tieteen ja taiteen herkulliseen leikkauskohtaan. Kirjansa This Is Your Brain On Music johdannossa Daniel Levitin sanoo:

”What artists and scientists have in common is the ability to live in an open-ended state of interpretation and reinterpretation of the products of our work. The work of artists and scientists is ultimately the pursuit of truth, but members of both camps understand that the nature of truth is that it is contextual and changeable, dependent on point of view, and that today’s truths become tomorrow’s disproven hypotheses or forgotten objects d’art.”

Totuuden etsiminen tuntuu ensi lukemalta niin mahtipontiselta, että se on jo suorastaan noloa. Ei kai tässä millään totuudella kehtaa ruveta rehentelemään, vaikka tieteen parissa päivätyökseen räveltääkin… Mutta kun ympäri käydään, minua kyllä viehättää tieteessä juurikin tuo pyrkimys nähdä asiat sellaisina, kuin ne todella ovat. Ja silloin, kun villakoirien varsinaisiin ytimiin ei päästä kurkistamaan, eli suurin piirtein koko ajan, yritetään ainakin päästä perille siitä, miltä villakoirat näyttävät mahdollisimman monesta näkövinkkelistä katsottuna. Ja sekin on minusta rauhoittavaa, että tieteen ytimessä on aina tietoisuus tiedon rajallisuudesta ja väliaikaisuudesta: tiede ei ole viisauden hakkaamista kiveen vaan pikemminkin suoran lähetyksen selostamista. Maailmankaikkeudessa tänään!

Näytelmän Beethoven ei osannut lopettaa variaatioidensa säveltämistä. Niitä tuli ja tuli vain: alkuperäisellä valssilla oli aina uutta sanottavaa. Mietiskelin teatterin viidennellätoista penkkirivillä, että onhan se tuokin eräänlaista muuttuvan totuuden etsintää. Mitä kaikkea tämä valssi todella sisältää? Mitä kaikkea tästä vielä saa irti? Mistä kulmasta en vielä ole tätä katsonut? Tänään kuulen tässä tahdissa eri asioita kuin eilen. Kaksisataa vuotta myöhemmin pianistit soittavat samoja muunnelmia ja miettivät, että miltähän Beethoven alun perin halusi tämän kuulostavan? Mitä jos soittaisinkin tänään eri tavalla kuin eilen, ja hiiteen Beethoven?

Totuudesta ja taiteesta horiseminen lipsahtaa helposti heti ensi tavuista sinne abstraktin pönötyksen piiriin, joten oma komerofilosofinen totuuskomissionikin luovutti pian koko aiheen jättämättä loppulausuntoa. Mietin kuitenkin, että ehkäpä taide useammin asettuu sinne todellisuuden tavoittelun kuin suoranaisen harhautuksen, valehtelun ja vääristelyn tontille ihan luonnostaan, koska voisin kuvitella, että taiteella yleensäkin halutaan tarjota jokin näkökulma tai nostaa esille jokin havainto maailmasta. Miksi kukaan käyttäisi aikaansa ja taitoansa sellaiseen luovaan työhön, joka ei kerro mistään itselle tärkeästä?

Aplodien jälkeen ajattelin vielä, että tieteilijä jäi tällä kertaa kyllä voitolle, koska variaatioiden Beethoven itse oli hyvin stereotyyppinen taiteilija: omalaatuinen, impulsiivinen ja hieman holtiton. Ja tukka pystyssä. Ehkä hän sitten todella oli sellainen. Ainakin 33 päivänä vuodesta.

Read Full Post »

Olen kamalan laiska käymään ’ulkona’ ja kotikaupungin kevyen musiikin kenttäkin on minulle aivan vieras, vaikka olen asunut täällä toistakymmentä vuotta. Muistan sentään, missä Poppari on, vaikka arvelisin viimeksi käyneeni siellä pyöreät kymmenen vuotta sitten. Tällä viikolla poikkesin uudestaan ihan syystä, koska altto entisestä kuorostani kapusi siellä lavalle suorittaakseen pop/jazz -laulun D-tutkintonsa.

Minua ei saisi kirveelläkään laulamaan yksin mikrofoniin ja vielä ihan ihmisten edessä. Kuorossa laulaminen oli asia erikseen; kuorossa voi maastoutua muiden joukkoon, eikä omaa ääntään juuri tarvitse kuunnella, vahvistettuna varsinkaan. Mutta toisilta se homma vaan käy!

Nökötin baarijakkaralla muiden yleisön joukkoon ilmaantuneiden kuorokavereiden ympärömänä ja mietiskelin, että nyt olisi varmaan oiva tilaisuus ottaa ja kadehtia. Illan tähti istui suvereenisti pianon takana ja soitti ja lauloi eikä ollut moksiskaan. Bändin kanssa esiintyessään hän hymyili silmät loistaen ja näytti viihtyvän varsin hyvin. Ei jälkeäkään kirveen kanssa pakottamisesta. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että eihän tässä ehdi kateellinen olemaan, koska juurikin tällaista meininkiä Kvinttikomerossa tuetaan kaikilla pönkillä, mitä käsiin saadaan.

En osaa sanoa miksi mutta minusta on noin yleisestikin aina kiinnostavaa ja ilahduttavaa, kun työkseen jotain aivan muuta tekevästä ihmisestä paljastuu omistautunut amatööri. Se on kuin näkisi ennen kaksiulotteisen hahmon kolmiulotteisena, mustavalkoisen värillisenä tai kollegan ihan oikeana persoonana. Eritoten minulta saavat tyylipisteitä ne asianharrastajat, joilla on pyrkimys oppia lisää ja tulla paremmaksi. Siinä on jotakin luottamusta herättävää, kun ihminen ei ole mielestään valmis eikä myöskään liian vanha kivi vierimään niin että sammal pöllyää, vaikka nyt sitten opiskelemalla laulua.

Mutta jos komerofilosofiset höpinät hylätään niin kyllä täällä kannatetaan jo sitäkin, että aivan tavallisena arki-iltana joku kutsuu koolle tuttavat ja kylänmiehet ja mäjäyttää tiskiin sellaista musiikkia, että kuulija on lähtiessään paremmalla tuulella kuin tullessaan.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: