Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kuoro’

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi laulanut oikein kunnolla, koska Jyväskaupungista lähdettyäni en ole löytänyt itselleni mieleistä uutta kuoroa. Muistan vielä, miltä kuorossa laulaminen parhaimmillaan tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin olisi vireessä. Samassa vireessä maailman kanssa. Ja hereillä, joka solu toimintakunnossa ja kaikki röörit karstattomina. Ryhti on hyvä, henki kulkee, ja tuntuu kuin ei tarvitsisi ollenkaan yrittää pitää itseään pystyssä, koska ääni kannattelee.

Elämä on niin tupaten täynnä tekemistä ja murehtimista, etten yleensä huomaa kaipailla kuoroharrastusta. Mutta toisinaan se muistuu mieleen, ja pysähdyn pohdiskelemaan, että kuinkahan paljon vanha ruhoni nyt kärsiikään, kun en hyödy kaikista kuorolaulun terveysvaikutuksista. Voisin tietysti syyttää vaikka työmatkapyöräilyn vaihtumista bussilla jyryyttelyyn mutta toisinaan mietin, voisiko lievä karstaisuuden ja lysähtäneisyyden tunne johtua siitäkin, että viikottainen viritysilta kuoron takarivissä on vaihtunut näppäimistön rapisteluun. Arvelen, että ajoittaiseen eristyneisyyden tunteeseen on ainakin syynä se, etten enää näe kuorokavereita säännöllisesti. Kun yhtälöstä vähennetään kolmisenkymmentä äänekästä naista, voidaan todeta, että elämänpiirini on sosiaalisilta osin kutistunut, ja vietän enimmäkseen aikaa kollegoiden kanssa.

Nyt olen myöskin muodostanut käsityksen siitä, miltä kuorottomuus pahimmillaan tuntuu. Tässä kaavassa yhtäläsyysmerkit vedetään seuraavasti: pahimmillaan = kun kuulee muiden laulavan mutta ei voi liittyä mukaan. Törmäsin sattumalta melkoisen suosittuun juubivideoon, jossa harrastajakuoro hoilottaa spontaanisti menemään hotellin uima-altaalla. Esitys ei ehkä ole hienostunein mahdollinen, mutta kun se osui korviini aamulla ennen askareiden aloittamista, istuin hetken aikaa kuin sähköiskun saaneena ja katsoin pätkän monta kertaa uudelleen. Reagoin nykyään aina samalla tavalla, kun kuulen kuorolaulua, ja ryhdyin tuota ilmiötä sitten oikein fundeerailemaan yltiökomerofilosofiseen tyyliin.

Lähimmäksi oikeaa pääsen ehkä sanomalla, että se tuntuu vähän siltä, kuin olisi kirkonkello, josta on kieli irrotettu. Kun muut kellot ympärillä moikaavat niin että tapuli rytkyy, itse tärisee reunoja myöten mutta ääntä ei vaan kuulu.

 

Read Full Post »

Elämässä on yleensä niin vähän rehentelemisen aihetta, että täytyy tarttua tilaisuuteen ja rehennellä, jos vähänkin on syytä.

Yliopistoni henkilökunnan hengityselinten terveyttä seurataan säännöllisin testein. Portaissa ramppaamisen ja ympäriinsä säheltämisen ohella kävin tänään omassa puolivuotistarkastuksessani hönkimässä pahvitötteröön ja sain kuulla, että kuten edelliselläkin kerralla, minulla on ”excellent lung function and good control of diaphragm” eli erinomaisesti toimivat keuhkot ja hyvä pallean hallinta. Työterveyshoitaja tiedusteli, olenko kenties urheillut tai laulanut paljon. Urheilullisuudesta minua ei ainakaan voi syyttää. Voi tietysti olla, että olen vain geeniperimältäni armoitettu keuhkoaja mutta laittaisin mielelläni roimasti rajojen yli menneet hengittelytulokseni kuoroharrastuksen terveysvaikutusten piikkiin. Olisi mukavaa ajatella, että nyt, kun edellinen kuoroni on jäänyt sinne mantereelle ja uutta en ole löytänyt, laulu ei silti ole lähtenyt keuhkoistani mihinkään ja palleakin on vielä täynnä pitkiä nuotteja.

Read Full Post »

Vertaistuki

Kuorossa laulamisen terveysvaikutuksista on viime aikoina puhuttu niin paljon, että naiskuoroharrastuksesta on vaikea sanoa mitään luisumatta latteuksiksi lässähtäneiden toteamusten hetteikköön. Etenkin, jos avaa varomattomasti suunsa kuoroelämän sosiaalisesta puolesta, päätyy hetkessä juurikin sinne ”henkireikien”, ”elämäntapojen” ja ”yhteisöjen” jättömaalle. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että näinä kesän viimeisinä viikkoina, kun lomakauden jälkeen taas näkee kuorokaverit harjoituksissa, loistaa se kuorolaulun sosiaalinen puoli poikkeuksellisen kirkkaana. On vain niin mukavaa nähdä taas: pälpätyksestä ei tahdo tulla loppua millään, kun ei olla koko kesänä vaihdettu kuulumisia.

Kun viime keväänä kävimme vastaväitelleen sopraanomme karonkassa laulamassa osan katselmusohjelmistostamme, toi tohtori itse meidät estradille  sanoen vierailleen: ”Haluaisin esitellä tämän minun naisverkostoni…” Syksyn ensimmäisen äänenavauksen seasta kuuluvaa puheensorinaa kuunnellessani ajattelin, että juurikin niin. Naisverkosto. Tajusin hyvin selkeästi, että nämä mimmit täällä ovat minun väkeäni. On tosin sanottava, että saatoin olla ensimmäisenä kuoromaanantaina jo valmiiksi nostalgisella päällä, koska tiesin, että muun ympäriinsä huseeraamisen vuoksi oma kuorokauteni jäisi tänä vuonna todella lyhyeksi.

Kun minulta kysytään, miksi laulan kuorossa, laitan aina etusijalle musiikin tekemisen ja amatööriasteisen daideellisen kunnianhimon. Mutta en silti mitenkään väheksy joukkoon kuulumisen tärkeyttä. Viime kuorovuodesta ei nimittäin tule päällimmäsenä mieleen daideelliset saavutukset; ei joulukonsertit, eikä edes Tampereen Sävelen kuorokatselmus. Ei. Viime kuorovuoden pisin kaiku on eräällä talvisella sunnuntaiaamulla.

Olimme jo toista päivää pitämässä harjoitusleiriä päiväkodin salissa kaupungin laitamilla. Johtaja pyysi meitä ykkösalttoja laulamaan pätkän omaa stemmamme työn alla olleesta joululaulusta. Olin vielä puoliunessa, nuokuin jakkarallani ja korvatkin olivat omituisesti lukossa niin, etten oikein edes kuullut, mitä itse lauloin. Kun pääsimme katkelman loppuun, muu kuoro puhkesi spontaaneihin aplodeihin, ja sopraanojen joukosta kuului ilahtunut ääni: ”Ihan kuin vain yksi ihminen olisi laulanut!” Aamu-usva päässäni hälveni ja päivä kirkastui. Koska kyllä juttu on nähkääs niin, että ei ole vertaistuen voittanutta.

Read Full Post »

Nämä kaksi räpylää ovat käyneet läpyttelemässä Tampere-talon suuren salin lavalla seuranaan 35 yhtä paljasta jalkaparia.

KuororäpylätKuorokenkien valitseminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Keikkakengissä täytyy jaksaa seistä koko konsertin ajan, niissä täytyy pystyä kävelemään pitkin konserttitalojen käytäviä ja kirkkojen sorapihoja kopistelematta ja kompastelematta, eivätkä ne tietenkään saa hiertää tai haitata lauluasentoa mutta samalla niiden tulisi olla mustat ja suunnilleen samaa tyyliä kuoropuvun kanssa. Edelliset kuorokenkäni loivat nahkansa ja olivat jo niin surkeassa kuosissa, että Tampereen Sävelen kuorokatselmusta silmällä pitäen ostin uudet käytyäni ensin tarkkaan harkiten kaupungin kaupat läpi.

Ei olisi tarvinnut. Linja-automatkalla Tampesteriin saimme kuoronjohtajalta viestin, että esiinnymmekin katselmuksessa avojaloin. Tampere-talossa oli kuulemma hikiset oltavat ja lavakin kumisi ikävästi, kun siinä trampattiin kannat edellä edestakaisin.

Aluksi ajatus avojaloin laulamisesta tuntui vähän nololta. Sininen kuoropukumme on kohtalaisen juhlava, ja varsinkin, kun Tampereen Sävel oli meille Tapaus, olin minäkin varustautunut uusin korvakoruin ja vaihtanut puvun sulkevan hakaneulan tilalle hopeisen soljen. Tästä täydestä tällingistä kenkien pois jättäminen tuntui räikeältä tyylirikolta etenkin tuomariston edessä ja etenkin, kun olin ostanut uudet ihan varta vasten. Mutta sitten arvelin, että siitä voisi kyllä tulla hauska olo, jos kaikilla kuorolaisilla olisi ikään kuin sisäpiirin läppänä paljaat jalat piilossa helmojen alla. Ja jännittämistäkin se voisi helpottaa, jos ei oltaisi niin viimeisen päälle huoliteltuina paikalla.

Avojaloin laulaminen oli tosiaan miellyttävän vilpoista. Puinen lattia tuntui mukavalta jalkojen alla, kävellessä oli kevyt ja liitelevä olo, eikä se varttitunnin katselmuspläjäys kumma kyllä jännittänytkään kuin nimeksi. Kakkossopraanokaverikin sanoi, että oli kiva laulaa, kun oli hyvä tuntuma lattiaan.

Epäilen, että tässä lattiahommassa on joku niksi. Sopraano Emili Losier nimittäin sanoi meille kevään kuoroleirillä, että vahvat ja aktiiviset jalat auttavat äänenmuodostuksessa. Ja aikuisbaletissa sanottiin, että liike lähtee hyvästä tuntumasta lattiaan. Joten voisiko olla niin, että röörit pysyvät koko matkalta paremmin auki ja on helpompi muistaa, minkä päälle sitä ääntään oikein rakentaa, kun jaloilla on suora lattiakosketus?

Hmm, sanoi komerofilosofi, veti mietintämyssyn päähäsä ja sukat pois jaloistaan.

Read Full Post »

Stafylokokkibakteeri on ilahduttanut minua näinä vuoden ensimmäisinä viikkoina. Naiskuorojen ohjelmistothan ovat Suomessa sikäli mukavalla tolalla, että naiskuoroille kirjoitetaan koko ajan uutta musiikkia. Sinä aikana, kun itse olen ollut mukana laulamassa, eivät laulut ole koskaan loppuneet kesken ja uusia teoksia on tilattukin. Naiskuoro saattaa laulaa yhtäältä kunnianhimoista taide- ja kirkkomusiikkia ja toisaalta pitkät pötköt perinteistä tekstiä suoraan Kantelettaresta.

Ennen kuin päästään bakteereihin, on syytä merkitä pöytäkirjaan, että pidän Kantelettaresta, ja että ilman muuta naiskuorojen kuuluu laulaa ne tyttärien, vaimojen, äitien ja anoppien laulut, koska kuka muukaan niitä laulaisi. Mutta olipa meidän kuoromme menneisyydessä sellainenkin vuosi, jona laulujen sisältö seurasi sellaista naisen elämän kaavaa, jossa ensin haikailtiin miesten perään ja sitten ihmeteltiin, mihin ne kaikki kosijat tungetaan. Seuraavaksi valiteltiin miehen typeryyttä ja siunailtiin sen jästipään kanssa elämisen hankaluutta. Siihen väliin luikautettiin kehtolaulu ja lopuksi tilitettiin, kuinka on kahvilla ja vitamiineilla selvittävä, että jaksaa esikoisen selloläksyistäkin huolehtia. Ennen pitkää alkoi korvistani nousta vieno höyrykiehkura, ja taisin jollakin keikkabussimatkalla ääneenkin purnata, että eikö tämän naiskuoron olisi jo aika päästä yli siitä asiasta, että olemme naisia. Riveissämme seisoo lääketieteen, biotieteiden, kielten, kasvatuksen, tekniikan ja kaikenkarvaisen insinööräyksen asiantuntijoita. Eikö meillä todellakaan ole maailmasta muuta sanottavaa kuin ”Voi, jos mie tok’ miehen saisin”?

Kurnutukseni ei kaikunut kuuroille korville, koska seuraavana syksynä nuotistoon saapui Seija Kiiverin laulu Suomi tänään, jossa lauletaan säätiedotuksia. On mahdollista, että tunsin helpotusta.

Tänä vuonna joulusesongin mentyä kuoro alkoi harjoitella kahta hyvin erilaista kappaletta. Ensimmäinen on Soila Sariolan Tanssit taivaan alla, jonka teksti on sanoisinko pikkuisen bimbomainen rallatus kylän pojista, nuoruudesta, sinisistä silmistä ja sen sellaisesta. Kylän pojissa, nuoruudessa, sinisissä silmissä ja sen sellaisessa ei toki ole mitään vikaa mutta en tunne sinänsä ihan venkulaa lallatusta ollenkaan omakseni, koska siitä melko kauan, kun olen ollut nuori, ja on kyseenalaista, olenko koskaan ollut pellavapäinen heitukka, joka tanssii ja rallattaa kedon kukkasista.

Mutta bakteerit, pelastavat bakteerit! Bakteereja minä ymmärrän. Toinen uutuutemme on Juhani Komulaisen Gli stafilococchi, jossa tyylitietoisesti lauletaan italiaksi sellaisia elämän totuuksia, kuten että stafylokokit ovat

”…pallon muotoisia bakteereja, jotka ovat liittyneet toisiinsa epäsäännöllisiksi rykelmiksi…”

Mahtavaa. Olen sitä mieltä, että jo vaihtelunkin vuoksi mutta myös yhteiskunnallisen heijastuksen tähden naiskuoron on helpompi hengittää, kun ei aina tarvitse laulaa naiseudesta. Koska naisväki tietää ja tajuaa yhtä ja toista, voimme laulaakin aivan mistä tahansa. Kyllä. Säästä ja bakteereista.

Read Full Post »

Vaikka olen harrastanut kuorolaulua kaikkiaan yhdeksän vuotta, tulee mieleeni oikeastaan vain kolme tai neljä sellaista omaa konserttia, joista on jäänyt hyvä muisto. Aina sitä kuitenkin odottaa, varsinkin joulukonserttien lähestyessä, että tulisikohan tästä sellainen ilta. Sellainen ilta, jona laulaminen vain on helppoa, kuoro on vireessä, sävellajit puhtaita ja yleisö innolla mukana aivan kuin ilmassa olisi jotakin erityistä.

Tänä vuonna ei tullut sellaista iltaa. Ensimmäisessä joulukonsertissamme Taulumäen kirkossa oma ääneni tuntui tukkoiselta, en oikein kuullut muita laulajia enkä yhtään osannut päätellä, miltä esiintymisemme mahtoi kuulostaa. En myöskään osannut arvata, pitikö yleisö kuulemastaan ensinkään. Lauloin ja kiitin ja kumarsin ja läksin pois.

Kolme päivää myöhemmin hoilottelimme saman konsertin Kangasniemi-salissa, jossa olin vieläkin enemmän pihalla tapahtumista. Olin väsynyt, ja laulaminen tuntui väkinäiseltä urakoinnilta. Jos joku kappale meni hyvinkin, oma nurja mieleni huomioi vain kaikki epävarmat lähdöt ja omituiset luiskahdukset nuotin vieritse. Käänsin kaksi kertaa väärän sivunkin ja lauloin sitten mitä muistista mieleen juolahti.

Mutta sen verran ammattilaisen vikaa pitää harrastajassakin olla, että naamasta ei näy, jos homma käy rasittavaksi. Hymyilin vain, vaikka kitalaki oli kuiva ja kurkusta kuului kummaa kähinää pienen äffän ja yksiviivaisen een sijasta; vaikka niska meni jumiin ja kuoropuvun hentoinen hiha tarttui naapurin kansion kulmaan niin, että kudelanka katkesi. Hymyilin siksikin, että koskaan ei voi tietää, kenelle siellä kirkonpenkissä tai auditorion piippuhyllyllä omasta mielestäni ihan joutava laulutuokio onkin se erityinen juhlamielen tuoja. Kuoro kuulostaa katsomosta käsin aina erilaiselta kuin ykkösalton takarivistä, ja sittenkin se vielä kuulostaa jokaisen katsomossa istujan korviin erilaiselta. Ja summittaiset sivunkäännötkään eivät riso ketään muuta kuin itseäni.

Täällä kotikulmilla olemme jo useampana vuonna maksaneet konserttikirkon vuokran lehmänkauppaperinteiden mukaisesti avustamalla jumalanpalveluksissa. Vuokranmaksukeikat tahtovat taipua sinne pitkästyttävän pakkopullan puolelle. Koko kuoro raahautuu paikalle muutaman aamenen tähden, lauletaan altolle ihan liian korkealle sovitettuja virsiä seurakunnan tukena ja sitten ehtoollisen aikana luikautetaan pari omaa biisiä, joista kukaan ei oikein pidä mutta minkäs teet, kun ei muutakaan tuomiosunnuntaihin sopivaa ohjelmistoa ollut saatavilla. Jumiskeikalle mennessä sitä aina odottaa, että olisi jo pian ohi.

Mutta tänä vuonna meidät oli varattu tuttuun Taulumäkeen Kauneimmat joululaulut -messuun, jossa liturgisiin jollotuksiinkin oli vaihdettu joululauluista tuttuja melodioita. Survouduimme urkuparvelle trumpetistin, viulistin ja hyväntuulisena hääräävän kanttorin seuraksi. Pari ensimmäistä kappaletta kähistyäni omakin äänitorveni viimein aukesi ja laulua tuli kuin itsestään. Kuuntelin juhlavaa trumpetinsoittoa, tähystelin alhaalla istuvia ihmisiä ja oivalsin, että onpas täällä mukavaa, vaikka kukaan ei meille taputakaan. Mukavaa olla hyödyksi vain laulamalla ja mukavaa laulaa yhdessä ilman sen kummempia daideellisia päämääriä. Ajattelin, että kappas kehveliä. Koskaan ei voi tietää, mistä tuikitavallisesta sunnuntaisessiosta se juhlamieli itselle tulee.

Kun vispasin kotia kohti pitkin pakkasta nirskuvia pyöräteitä, ajattelin vielä, että jos joskus alan opiskella kolmatta soitinta, se on kyllä trumpetti.

Read Full Post »

Kauko Röyhkästäkään en muutoin mitään tiedä mutta tähän aikaan vuodesta tulee usein mieleen häneltä sellainen lainaus kuin

”Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne…”

Tosin laulun sanoista poiketen se paniikin tunne meillä musiikin harrastajilla tuppaa tulemaan tässä joulun allakin eikä vain ”joka kevät”. Vaikuttaa näet siltä, että kuorojen ja orkestereiden syyskaudet vain hupenevat johonkin mystiseen mustaan aukkoon, kunnes sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla itse kukin havahtuu ällistelemään, kuinka hataralta oma osaaminen vielä tuntuu monenkin konserttikappaleen kohdalla.

Yksityiskohtien paljous tuntuu kuorolaisesta hätäännyttävältä. Pitää muistaa eläytyä musiikkiin, vaikka oma stemma on hiljaa. Nenää ei saa kaivaa sillä välin, kun solisti laulaa. Pitää muistaa ulkoa ranskankielisiä lauluja, vaikka ei osaa puhua ranskaa. Pitää muistaa katsoa johtajaa. Ei saa katsoa harpistia, kun hän virittää. On hengitettävä ääneti. On käänettävä sivua rapistelematta, jos ei vielä osaa koko ohjelmistoa ulkoa. On muistettava vokaalien oikea sävy, on laulettava tietyn laulun tietyt säkeet Ti-Ti Nalle -tädin ilme naamallaan ja toisen laulun toiset säkeet ”blondisti”. On muistettava, missä järjestyksessä biisit lauletaan, että osaa vaihtaa paikkaa ykkösaltosta kakkossopraanoon ja takaisin oikeissa kohdissa. Täytyy hymyillä. Konsonanttiin loppuvat sanat lopetetaan erityisen tarkasti yhtä aikaa. Korkeisiin nuotteihin tullaan ylhäältä päin ja hyvällä tuella. Mahtaako pukupussissakaan enää olla ehjiä sukkahousuja?

Orkesterin takarivissä taas joku nimeltä mainistematon ensikertalainen kakkosviulisti kauhistuu ensimmäistä harjoitustaan kirkkoakustiikassa: siellä kaikki kuuluu niin hyvin, että aivan takuulla kaikki kuulijatkin huomaavat, jos ja kun on vähänkin epävireessä! Mihin sitä on itsensä sotkenut?

Virheiden pelko ottaa helposti vallan ja paniikin tunne saattaa pilata nekin asiat, jotka oikeasti osaa ihan hyvin. Ja paniikin tunne, jos sille antaa periksi, vie aivan varmasti sen onnistumisen ja vuorovaikutuksen tunteen, jonka pitäisi tehdä konserteista musiikin harrastamisen antoisimpia hetkiä.

Toisaalta, itse kyllä pidänkin viimeisten konsertteja kohti rullaavien viikkojen hellittämättömästä paahtamisesta, koska toisinaan vallan ottaa aivan muu kuin paniikin tunne. Se muu tunne on vähän kuin juoksisi niin kovaa, että lopulta jalat nousevat irti maasta.

Tässä taannoin kului kokonainen viikonvaihde laulaessa ja soittaessa. Kuoro piti leiriä lauantai- ja sunnuntaipäivän, ja sitten sunnuntai-illaksi rahnustin vielä niihin orkesterin ensimmäisiin kirkkoharjoituksiin. Kun lakkasin säikkymästä akustiikkaa, minulle tuli metka tunne ja ajatus, että tässä on jotakin todella oikein. Tällaista musiikin on tarkoitus olla. Luntakin oli satanut reippaasti – jouluohjelmistoon sopivasti. Heti seuraavana maanantai-iltana olin taas kirkkoakustiikassa harjoittelemassa mutta kuoron kanssa.

Kun viimein lysähdin kotona tuolille, en yllättäen ollutkaan uuvuksissa. Minulla oli se toinen tunne. Se tunne, että musiikki on asettunut luihin ja verenkiertoon ja syviin lihaksiin, ja yhtäkkiä on vain helpompi olla. On helppo hengittää, ja tuntuu kuin itsensä kannatteleminen olisi kevyempää. Vähän kuin olisi harjoitellut niin paljon, että lopulta on noussut musiikin mukana irti maasta.

Read Full Post »

Kuoroelämään kuuluu kaksi kertaa vuodessa metsäleirinä tunnettu harjoitussessio, jota varten koko konklaavi kätkeytyy viikonlopuksi jonkin seurakunnan leirikeskukseen, joka poikkeuksetta on rakennettu humisevien honkien katveeseen syrjäisen ja kiemuraisen kinttupolun päähän. Lauantaipäivänä lauletaan aamusta iltaan ja sunnuntainakin pitkälle iltapäivään, kunnes on aika raahautua takaisin maalikylille perusteellisesti harjoitettuna mutta huomattavan ryytyneenä.

Keskittyneen laulutetsauksen vuoksi kuoroleirien tyyliin kuuluu muutenkin pukeutua mukavasti mutta leirikeskuksissa on perinteisesti kylmät lattiat syksyisin ja talvisin, joten metsäleireillä paljastuvat myös musiikinharrastajien pohjimmiltaan pehmeät arvot: naiskuoro seisoo tukevasti villaisilla jaloilla; raidallisilla, ruudullisilla, yksivärisillä ja kuvioneuleisilla.Villasukkien kokoontumisajoAjat muuttuvat, ohjelmistot vaihtuvat, kuorolaiset tulevat ja menevät mutta villasukka pysyy!

Read Full Post »

Jos joskus menisi turistina kotikaupunkiinsa, se tuntuisi varmaan samanlaiselta, kuin minusta tuntui olla entisen kuoroni 60-vuotisjuhlakonsertissa: vinksahtaneelta. Olen ollut poissa Jyväskylän Naislaulajien riveistä vasta puolitosta vuotta, joten päähän hiipi hämmentävä häiriöitilamiete: tämähän on minun kuoroni, mitä minä täällä yleisössä teen?

Vinksahduksissa on kuitenkin puolensa. Samalla tavalla kuin maailmalla matkailu saa katsomaan kotoisia asioita eri vinkkelistä, kuukausien tauko ja muutaman metrin etäisyys katsomosta estradille saa näkemään naiskuoron uudesta kulmasta.

Vaikka osa laulajista oli jo ehtinyt vaihtua sitten viime näkemän, kuoro kuulosti entiseltään; ainoastaan joidenkin tuttujen kakkosalttojen puuttumisen huomasi. Esiintyminenkin oli tuttua ilmeitä myöten, ja ihan niin kuin ennenkin, fortessa löytyi mutta pianissimoiden kanssa ei ylen määrin hissuteltu. Silti hämmästelin, että kylläpäs tässä kuorossa onkin miellyttävä sointi. Tällainenko se on aina ollut? Sointi oli tasapainoinen, kirkas ja pakoton; siinä ei ollut mitään teennäistä eikä väkisin väännettyä. Vilkaisin vaivihkaa muiden konserttivieraiden ilmeitä ja ajattelin: kuulettekos tuota!

Jokin epämääräinen, komerofeministinen ajatuskin ehti siinä vilahtaa mielen reunamilla. Katselin kuorokorokkeille ja ajattelin, että siellä ne vaan seisoo ja laulaa ihan sellaisenaan. Naiskuorossa ei ole lasikattoja, liikakiloja, 80 sentin euroja eikä vaatimusta oikeaoppisesta koroilla kävelystä. Kestovaipat eivät ole kilpasilla kertakäyttövaippojen kanssa eikä kotiruoka valmisruuan kanssa. Odotukset ovat jotakin aivan muuta. Onpa naisillakin tilaisuus ravistautua irti muista rooleista, käyttää omaa ääntään ja olla olemassa daideellisia päämääriä varten.

Pyörittelin myös käsiohjelmaa ja ällistelin, että voi hyvä tavaton! Sillä välin, kun itse olen vetelehtinyt pitkin maailmaa ja opetellut muutaman asteikon, Naislaulajat ovat päättäneet sävellyskilpailun, tehdä pläjäyttäneet joululevyn aivan uudella ohjelmistolla, käynnistäneet juhlavuoden, konsertoineet ympäriinsä ja leireilleet niin, että heikompia hirvittäsi. Ja vielä käsiohjelmatkin väreissä painetaan! Taivas varjele, mitä turboemäntiä. Sellasiako ne ovat aina olleet? Ei voi kuin nostaa hattua ja ihailla.

Aloin arvella, josko sitä kotikaupunkiturismiakin sitten kannattaisi kokeilla, kun omaa kuoroa kuunnellessakin jo alkaa aivot noin raksuttaa. Pitäisikö kaikkien näiden vuosien jälkeen heittäytyä radikaaliksi ja mennä vaikka maakuntamuseoon?

Sitä mietiskellessä: aplodit 60-vuotiaalle!

Jyväskylän Naislaulajat 60-vuotiskonsertin vihreällä puoliskolla

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: