Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kyldyyrielämä’

Toissaviikolla kollega kerrosta ylempää lähetti kesken päivän sähköpostin: ”I’m listening to the Four Last Songs now. So far I’m OK!”

Richard Straussin laulusarja Vier letzte Lieder on nimittäin kasvattanut kaksi mittavaa rönsyä sen jälkeen, kun lähes vuosi sitten iltamyöhäbussia odotellessani kuuntelin ensimmäistä kertaa sen viimeistä kappaletta Im Abendrot.

Ensimmäinen rönsy on tuon saman laulun asema virallisena stressitason mittarinani. Oikein hankalina ja uuvuttavina päivinä pistän sen soimaan kuulokkeistani ja pysähdyn tarkkailemaan tilannetta. Jos Im Abendrot saa minut itkemään, olen liian väsynyt ja rasittunut, ja on parasta hellittää vähän. Jos kuuntelen pärstä peruslukemilla, kaaos on vielä hallinnassa ja voin jatkaa normaalisti. Olin edellisiltana pizzalautasen yli opastanut työtoveriani Abendrot-menetelmän käytössä ja merkitsin tyytyväisenä muistiin, että yläkerrassa oltiin siis selkeästikin täysin toimintakykyisiä.

Toinen rönsy ulottuu täältä kotoa Skotlannin Alamailta Thames-joen rannalle ja mutkittelee pitkin Westminster Abbeyn kappeleita. Keskitalvella sama ystäväni, joka alun perin tutustutti minut Vier letzte Lieder -sarjaan, huomasi sen lontoolaisen Royal Festival Hallin ohjelmistossa, ja osti meille molemmille liput. Ja mitä sitten seurasi, onkin malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurin sarat tukevat toisiaan ja kuinka ja taiteiden vaikutus leviää kaikkialle kansantalouteen:

Ostin lentoliput ja junaliput, otin pari päivää vapaata ja matkustin etelään. Samalla vaivalla tein viikonlopun aikana päiväretkiä pitkin Cambridgeshiren pikkukaupunkeja ripotellen ruokarahoja ja vapaaehtoisia pääsymaksuja sinne tänne. Lontoossakin oli ennen konserttia koko päivä aikaa, joten sillä välin, kun ystäväni ahersi työtapaamisessaan, pulitin Westminster Abbeyn pääsymaksun ja ajelehdin siellä tuntikausia sivistämässä itseäni. Kävin tervehtimässä Maria Stuartia. Kävelin British Museumiin ja ällistelin siellä Sutton Hoon hautalöytö. (Saatoin olla siinä vaiheessa päivää liian väsynt sivistymään mutta ällistelemään kyllä kykenin.) Ostin museosta kirjan. Kävelin kulman taakse kirjakauppaan ja ostin toisen kirjan. (Molemmat hyvin sivistäviä: keskiajan historiaa ja rakennustaidetta.) Sitten ystäväni työpäivä viimein päättyi, laskimme lisää ruokarahaa talouden rattaisiin ja vasta sen jälkeen istuimme tyytyväisinä kuuntelemaan konserttia.

Eikä mitään hätää. Molempien stressitaso oli varsin alhaalla ja naamataulu onnellisessa virneessä. Koska juttu on näin: moni ei ehkä näe mitään mieltä siinä, että ryhdytään satojen mailien matkailurevohkaan yhden laulun takia mutta toisinaan elämästä vain saa eniten irti, kun ottaa pienen, itselleen merkityksellisen asian ja tekee siitä ison numeron.

Read Full Post »

Mahtaisiko olla niin, että ’eliitti’ on ruma sana? Seuraavan kerran, kun tulee aihetta noitua, kokeilen täräyttää ”voi eliitin eliitti” tai ”eliitti soikoon”. Sitten vain tarkkailen, onko eliitillä sama vaikutus kuin perinteisemmillä sadatuksilla.

Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että

”Valiojoukkoa, parhaimmistoa tai hienostoa merkitsevä eliitti on lainaa ruotsin sanasta elit, joka puolestaan juontuu ranskan sanasta élite. Tämä on alkuaan substantivoitu partisiippimuoto verbistä élire ’valita’. Sananmukaisesti eliitti merkitsee siis valittuja.”

Kyldyyrin kaistalla tavallinen tallaajakin kompastuu tuohon eliittiin ja elitistisyyteen yhtä usein kuin pönötykseen varsinkin, jos on oopperan tai klassisen musiikin kulmilla menossa. Siksipä olinkin yhtäältä mielissäni ja toisaalta näreissäni, kun lueskelin Suomen kulttuurirahaston marraskuun puolivälissä julkaisemaa tutkimusta suomalaisten kulttuuriharrastuksista ja -asenteista.

Tutkimusaineisto osoitti kyllä, kuinka esimerkiksi elokuvissa käydään useammin kuin oopperassa, ja eihän siinä mitään. Kulttuurin tarjonnassakin kun on eroja. Erilaisten kulttuuritapahtumien yleisöissäkin on ryhmätasolla eroja: elokuvissa istujat ovat keskimäärin nuorempia kuin klasarikonserteissa istujat, ja teatteri houkuttelee etenkin akateemisia. Mutta aineiston perusteella kulttuurin harrastaminen ei ole juuri nimeksikään sidoksissa tuloihin, ja aktiivisia kuluttajia on kaikissa ikäryhmissä, tuloluokissa ja ammateissa joka puolella maata. Kulttuurirahaston tiedotteessa yliasiamies Antti Arjava sanoikin, että

”Kulttuuria ei voi millään mittarilla väittää eliitin harrastukseksi. Huvittavaa kyllä, tämän tutkimuksen perusteella ”elitistisin” taiteen laji olisi kansanmusiikki.”

Se, että kulttuuri on kansalaisia yhdistävä tekijä, on tietysti ilahduttava uutinen, joten jouduin pitkään miettimään, mikä tässä koko tutkimuksessa ja sen uutisoinnissa minua oikein risoi. Tulin siihen tulokseen, että se on tuo sitkeästi taustalla kummitteleva eliitin ajatus. Sitten jouduin pohtimaan, miksi se närästää minua, vaikka tukimuksen julkaisijat nimenomaan yrittivät sanoa, että kulttuuriharrastus ei mitenkään ole elitististä.

Kyselytutkimuksessa oli kohta, jossa vastaajia pyydettiin ruksaamaan, missä määrin he ovat samaa mieltä väittämästä ”Eliitin tulisi itse maksaa taide, josta se pitää”. Olin hivenen pöyristynyt. Arkikäytössä eliitillä on ikavä kaiku, vaikkei sitä kiroiluun käytettäisikään. Koska valikoitunut parhaimmisto mistä hyvänsä on väkisinkin pieni joukko, suurin osa ihmisistä ei miellä olevansa eliittiä ja saattaa suhtautua siihen penseästi. Eliitti. No nehän on niitä, jotka luulee olevansa jotain, katsovat pitkin nokkaansa mutta eivät tiedä tosielämästä mitään. Joten kysymys oli vähintäänkin vinoutunut. Toisekseen, mikä hemmetin eliitti? Mistä silloin puhutaan, kun puhutaan eliitistä? Tarkoittiko kysymys, että ”rikkaiden tulisi maksaa oma kulttuuriharrastuksensa”, että ”koulutettujen tulisi maksaa oma harrastuksensa” vaiko ehkä ”niiden harvojen, jotka pitävät vähemmän suositusta kulttuurista, tulisi maksaa oma harrastuksensa”? Kaikkein ikävin vaihtoehto olisi se, että jopa tutkimuksen laatijat itse olettivat, että näillä asioilla on ilman muuta yhteys: ”harvalukuiset, varakkaat ihmiset pitävät taiteesta, josta muut eivät välitä (joten tulisiko heidän maksaa se itse?).”

Olisikohan tuosta etua, jos edes kulttuuriväki itse lopettaisi elitistisyydestä jauhamisen ja hylkäisi koko konseptin? Kuten Helena Hiilivirta palkitussa Musiikkitalo – alkusoitto -dokumentissa kommentoi, taidetta tuetaan Suomessa julkisin varoin, ja julkisin varoin kustannetussa taiteessa on juurikin se hyvä puoli, että se kuuluu kaikille. Silloinhan vasta joku kulttuurin muoto olisi ”elitistinen” (siinä määrin, kun elitismillä tarkoitetaan ylemmyydentuntoista käyttäytymistä eikä yhteiskunnallista näkemystä), jos jokin suljettu, varakkaiden kuppikunta tilaisi sitä pelkästään itselleen. Jos taide on avointa kaikille, siitä ei tule elitististä vain siksi, että harvat ihmiset pitävät siitä, tai että tietyntyyppiset ihmiset pitävät siitä enemmän kuin muut. Sitä paitsi, kyökkipsykologiassahan uskotaan, että jos asia toistuvasti ja oikein ponnekkaasti kiistetään, siinä täytyy olla perää. Paras lähestymistapa ei siis ehkä ole hokea, kuinka esimerkiksi ”ooppera ei ole ollenkaan elitististä.”

Yhtäältä koko eliittiajatuksessa minua siis tympäisi sen epämääräisyys ja hyödyttömyys. Toisaalta voi olla, että otan vain henkilökohtaisena loukkauksena sen, että joku kehtaisi epäillä minua elitistiseksi, vaikka olenkin käynyt viimeisen puolen vuoden aikana oopperassa ja baletissa kerran, kansanmusiikkitapahtumissa kaksi kertaa ja klassisissa konsertissa suunnilleen kymmenen kertaa mutta elokuvissa en kertaakaan. Tiistai-iltanakin istuin harvojen ja valittujen, akateemisten valiokollegoitteni kanssa pubissa kuuntelemassa – hui sentään – paikallisia pelimanneja! Voi kauhia. Eliitti soikoon, mitä hienostelua! Enkä hävyttömänä ryökäleenä edes maksanut limonaatiani itse!

Read Full Post »

Vaikka juuri pääsin väittämästä, etten ole koskaan pönöttänyt klassisen musiikin konserteissa, riittää minulla silti ymmärrystä niille, jotka ovat. Koska minäpä se olen pönöttänyt alusta loppuun sen yhden ainoan illan, jona olen käynyt monille jyväskyläläisille varsin tutulla ’Lutakon keikalla’.

Itselleni tuo kevyemmän livemusiikin sarka on jäänyt vieraaksi, mutta koska yritän elää kuten saarnaan ja kokeilla kaikenlaista, läksin reipashenkisesti kaverini mukaan silloisen Lauri Tähkä & Elonkerjuun keikalle. En muista, olinko tulossa jostain muualta, menossa jonnekin jälkeenpäin vai olinko vain pukeutunut pimeässä ajatellen jotakin aivan muuta mutta joka tapauksessa kävi niin, että paikan päällä erotuin muusta yleisöstä kuin majakka merestä.

Katselin mustien farkkujen, t-paitojen ja niitti- ja helavöiden ylivoimaa kuin ällistynyt antropologi, ja ajattelin, että niinpä tietysti. Ellen väärin muista, oli itselläni farkkuhame, oranssi neulehuppari, oranssin ja violetinkirjavat, raidalliset sukat sekä vielä joku laukkukin olalla. (Ehkä tosiaan olin menossa jonnekin.) Tunsin olevani melkoinen aasi. Vielä, kun keikalla joutui seisomaan, en tiennyt mihin olisin käteni pistänyt ja kummalle jalalle painoni laskenut. Olin niin tottunut istumaan hiljaa, etten osannut huojua muitten mukana. Joten pönötin kiusaantuneena ja sosiaalisesti epävarmana.

Päätin tukeutua pönöyksenvastaiseen perussääntöön, jonka kirjailija Helen Fielding romaanissaan Olivia Joules and the Overactive Imagination tiivistää:

”No-one is thinking about you. They’re thinking about themselves, just like you.”

Pimeässähän siellä kumminkin seistiin ja kaikki katsoivat bändiä, eivät minua.

En millään muotoa kadu tuota Lutakon ekskursiotani, koska se oli raitasukista huolimatta ihan mukava ja kiintoisa poikkeama normaalista, ja onpahan ainakin jäänyt lähtemättömästi mieleen. Sitä paitsi lasken edukseni, että voin nyt sanoa syvällä rintaäänellä kaikille klasaripönöttäjille: tiedän, miltä teistä tuntuu; ei hätää, kyllä se siitä!

Read Full Post »

Tänään jouduin oikein tosissani miettimään pönötyksen syvintä olemusta. Olen itsekin jopa aivan äskettäin kuvaillut jäykähköä kulttuuritapahtumaa pönötykseksi, vaikka puolustuksekseni sanoisin, että tavallisimmin viljelen pönötystä vain ironian pellossa osoittaakseni, kuinka patsastelumielikuva ei ollenkaan vastaa todellista kokemusta yleisönä olemisesta.

Törmään tämän tästä pohdintoihin, joissa varsinkin klassisen musiikin konserttien (kenties kuviteltua) yleisökatoa koetetaan selittää nykyisen konserttikulttuurin ”jäykkyydellä” eli hiljaa kuuntelemisella ja kenties jopa – Herra paratkoon – vähän tavallista paremmalla pukeutumisella. Kun vielä esiintyjilläkin saattaa olla frakit päällä ja taputtamisessakin on joku metafyysinen kuvio, että vasta teoksen päätyttyä… Eihän sellaista voi tavallinen ihminen mitenkään kestää! Kulttuurijournalismin mestarikurssin Aino Frilander kirjoittaa (värikylläisyyden vuoksi liioitellen tosin), että

”Klassisen musiikin konserteista tuli pyhiä, kapellimestareista puolijumalia, ohjelmistosta ennalta-arvattavaa. […] Konserteista on tullut sietämätöntä jäykistelyä.”

No minä sitä miettimään kesken ihan muiden endokrinologisten kysymysten, että milloin hiljaa ja keskittyen istumisesta on tullut pönötystä? Miksi arkirynttyitä astetta paremmissa vaatteissa istuminen olisi pönötystä? Omasta mielestäni en ole koskaan pönöttänyt klasarikonserteissa, vaikka istunkin niissä hipihiljaa ja hievahtamatta, yleensä mustissa housuissa ja paidassa (tai peräti hameessa), jotka entiset työkaverinikin jo oppivat tunnistamaan ”konserttivaatteiksi.” Minusta hiljaa istuminen on rentouttavaa. Jäykkyys valuu pois mielestä ja hartioista, kun istuu vain ja hengittää, kuuntelee ja ajattelee ja katsoo soittajia, kunnes unohtuu kaikki muu endokrinologiaa myöten. Hymyilemisellekään ei ole mitään estettä. Ja kun elämä nyt enimmäkseen on arkista, on pelkästään virkistävää vaihtaa välillä vähän fiksumpiin vetimiin ja kammata tukkakin. Ja virkistäytyminenkin rentouttaa, ei suinkaan jäykistä.

Taitaa olla niin, että tilanteesta toiseen pönötysten yhteinen nimittäjä on sosiaalinen epävarmuus. Oma niskani jäykistyy ja leukani kiristyy, kun olen vieraassa tilanteessa, jossa en tiedä, miten päin olisin ja mitä pitäisi tehdä. Ehkä sitkeä pönötyslegenda on lähtenyt kiertämään klassisen musiikin konserttien ympärillä ihan vain ensikertalaisten säikähdyksestä tai harvaan vierailevien harjoituksen puutteesta, koska hiljaa istuminen ja kauluspaidat ovat nykyään niin harvinaisia. (Ovatko ne?) Mutta siksipä olenkin samaa mieltä niiden kanssa, joiden mukaan konserttikulttuuria pitäisi pikemminkin puolustaa omalaatuisena rikkautena sen sijaan, että sitä yritettäisiin muuttaa mukamas kynnyksen madaltamiseksi. Rötvehtiä kun voi muuallakin, kukin omissa kalsongeissaan omat luurit korvillaan.

Ei sillä, ettenkö soisi kaavaa välillä rikottavan. Kaikin mokomin, siitä vaan jengi lakoon lattialle pötkölleen, älypuhelimet käteen ja vaihtoehtoinen konsertti käyntiin kyldyyrin nimissä. Totta hitossa! Mutta joku syyhän siihen kumminkin on, että konserttikäytäntö on kehittynyt sellaiseksi kuin on; ettei oopperassakaan enää seurustella eikä ryypiskellä, mitä nyt väliajalla kalkatetaan kuin missä tahansa maalaistorilla. Kenties klassisen perusformaatin ja sen hämärän konserttisalin hiiskumattoman rauhan voima on siinä yllättävän sähköisessä energiassa, joka yleisössä joskus syntyy elävää musiikkia kuunnellessa, vaikka kukaan ei ota kontaktia keneenkään. Jos sisäistä epävarmuuspönötystään joutuisikin sulattelemaan muutamalla sinnikkäällä harjoituskierroksella konserttisaleissa niin a) on se sen arvoista ja b) eihän se mitään haittaa. Kukaan muu ei nimittäin huomaa! Käsinojatkin kun on välissä.

Read Full Post »

Komerodespootin yksinoikeudella annan seuraavan määräyksen: menkää katsomaan Kansallisbaletin Seitsemän veljestä.

Olen tainnut käydä baletissa vain kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, kuinka ne reissut ovat niin vähiin jääneet, vaikka olen aina epäillyt, että pitäisin baletista siitä huolimatta, etten tunne tanssin maailmaa yhtään vähää. Perjantaiehtoona sitten viimein pääsin paikkaamaan kesän kyldyyrivajetta ihan isolle kirkolle ja Kansallisbaletin parvelle asti.

Voisi luulla, että tanssia tuntemattomalle parin tunnin mittainen baletti olisi yhtä tyhjän kanssa kuin vieraskielisen kirjan selailu. Mutta seitsemää balettiveljestä on helppo lukea: se on käyttäjäystävällinen tanssiteos niillekin, jotka arvelevat, etteivät pystyisi vakavalla naamalla katsomaan prinssin krumeluureihin ja kimalteleviiin tyllihameisiin puettuja tanssijoita, jotka pyörähtelevät ylväinä kuin soittorasian koristeet. Veljesten kanssa iltaa viettäessä ei tarvitse pelätä pönötystä eikä noloa trikoissa patsastelua. Arkailen elvistellä sellaisilla sanoilla kuin ‘liikekieli’, mutta olkoon nyt tämän kerran: veljesbaletin liikekieli on kuin elävää nykysuomea. Lisäksi katsojaa autetaan juoneen mukaan hurmaavan arkipäiväisin keinoin, kuten näyttämällä peukkua ja lyömällä kirjalla päähän. Sellaisia eleitä ei voi tulkita vikaan sellainenkaan, jolle ”tendu” on silkkaa sanskriittia. Mutta sikäli kun minä ymmärrän, on Seitsemän veljestä kumminkin täyttä tavaraa eikä mitään tyhmennettyä taidetta.

Koska olen katsonut tanssia niin vähän, en pysty erottamaan, kuka esiintyjistä on edes omasta mielestäni erityisen loistokas tai kenen työssä olisi toivomisen varaa. Mutta asiantuntemuksen puute tekee katsomisesta oikeastaan mukavampaa, kun pään sisään asennettu kriitikko pysyy hiljaa. Sain kaikessa rauhassa seurata tarinaa, josta pysyin ilman käsiohjelmaakin melko hyvin kärryillä, koska olin pikaisesti selaamalla kerrannut Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä. Teerien pelmahtaessa puiden lomasta jouduin vähän miettimään, että peijooninko lerppahihat siinä liihottavat pitkin näyttämöä, mutta sekin pulma ratkesi esiintyjäluetteloa vilkaisemalla.

Itse resupekat veljekset minulta taisivat muuten mennä vähän sekaisin mutta Eerosta ei voinut erehtyä: hännänhuippu, liukas luikku muita keveämpänä singahtelijana palveli katsojan reittinä remuamiseen ja tappeluun taipuvaisten pellavapaitanujakoitsijoiden maailmaan. Kiinnostavaa kyllä, tuota harjastukkaista horisonttia vasten naisroolit nousivat selkeästi esiin: naishahmot olivat lystikkäitä, mojovia ja selväpiirteisiä, kuten pikkuvanha ja ehkä hieman nokkavakin lukkarin tytär, luotijunan päättäväisyydellä etenevä Männistön muori, omanarvontuntoinen Venla ja ihastuttavasti luikahteleva Naaraskettu.

Sitä paitsi säveltäjä Eero Ojasta sietäisi jonkun komerossa huutelijaa arvovaltaisemmankin tahon kehua vähän. Musiikki oli ilmeikästä ja lähestyttävää olematta kulahtaneen kuuloista. Etenkin Impivaaran metsät soivat niin kutsuvasti, että etsiskelin käteeni sitä universaalikaukosäädintä, jolla esitystä olisi voinut kelata vähän taaksepäin ihan vain, jotta olisin voinut kuunnella pelkän musiikin uudestaan.

Onnistunut baletti-ilta oli myös malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurinalat tukevat toisiaan ruohonjuuritasolla. Kun kortteerissani potkin kenkiä jaloistani, huomasin nimittäin miettiväni, että taitaisi viimein olla aika lukea se aivan alkuperäinen Aleksis Kiven taidonnäyte alusta loppuun… Balettiversionkin menisin katsomaan (ja kuuntelemaan) uudestaan, jos voisin. Mutta kun minä en nyt voi niin menkää te muut!

Read Full Post »

Minäpäs kerron, missä kaikissa kesän musiikkitapahtumissa en tänäkään vuonna käynyt.

Kaustisilla kävi folkfestaroimassa kuulemma 34500 vierasta mutta minä en ole mukana tilastossa. Monta monituista vuotta sitten kävin edellisen sekakuoroni kanssa Kaustisten kinkereillä lauleskelemassa, ja silloin ajattelin kyllä, että jonakin kesänä tulen paremmalla ajalla ja tankkaan itseeni koko tulevan talven tarpeiksi yltiöpäistä etnomenoa. Mutta enpä ole vieläkään saanut aikaiseksi.

Jyväskylän Kesä olisi ollut tässä ihan omilla kulmilla. Olin korvamerkinnyt itselleni Igudesman & Joon spektaakkelin mutta liput jäivät lopulta hankkimatta, kun ensin näytti siltä, että olisin pahimmoilleen työkomennuksella muilla mailla. Siinä vaiheessa, kun kalenteriin tuli tilaa kaupunkifestivaalin ajaksi, olin jo unohtanut koko asian.

Savonlinnan Oopperajuhlat on ollut mahdottomien missioiden listallani kauemmin kuin välitän muistaa. Tiedän monta tuttavaa, jotka tekevät oopperalinnareissuja tuon tuosta, joten en oikeastaan ymmärrä, kuinka lähtemisen käytännön toteutus jää itseltäni aina puolitiehen. Saattaa olla, että jonakin kesänä, kun olin vielä opiskelija, en saanut poikki Suomen kulkevia bussivuoroja, majoitusta ja festivaalilippuja mitenkään mahtumaan aikatauluuni ja niukkaan talouteeni, joten elän edelleen siinä uskossa, että Savonlinnassa käynti on jotenkin poikkeuksellisen työläs revohka. Niinpä sitten tänäkin vuonna lueskelin käsi poskella Illuusioiden Kirsi-Marian raporttia paikan päältä ja kadehdin myöskin serkkuni ytimekästä tiedotetta, jonka mukaan Naamiohuveissa saatiin taas tenorit hengiltä.

Tätä kesän kyldyyrivajeen kuivakkoa tarkastellessani alan ymmärtää kulttuuriluotsitoiminnan nerokkuutta. Itse menen oikein mielelläni katsomaan vieraampiakin kulttuuripläjäyksiä yksin, joten en osaa arvostaa luotsin osaa henkisenä tukena. Mutta jos tarkastelen asiaa siitä näkövinkkelistä, kuinka paljon napakammin kaikki hommat hoituvat, kun niistä on sovittu jonkun kanssa, alan nyökytellä hyväksyvästi. Huusholli tulee siivottua, jos kutsuu ensin vieraita. Askareita ei kehtaa jättää hoitamatta, jos ensin mainitsee niistä ääneen jollekulle. Samaan tapaan kulttuuriluotsi lienee juurikin se tarvittava työntövoima, joka normaalioloissa ylittää aikaansaamattomuuden kitkan ja puskee mukaan kyldyyrielämään. Olettaen tietysti, että ensin saa aikaiseksi tilata sen luotsipalvelun.

Mutta minunlaiselleni hajamieliselle pösilölle festivaaleille lähtemisen kitka onkin normaalia suurempi, joten minulla voisi olla enemmän käyttöä sellaiselle pitkän matkan musiikkimuiluttajalle, joka sumplisi kaikki käytännön asiat valmiiksi ja tulisi sitten vain liput kourassa kotoa hakemaan. Ehkäpä ensi kesäksi värvään itselleni sellaisen.

Read Full Post »

Käväisin keskiviikon keskipäivässä kaupunginkirkossa kuuntelemassa varttitunnin verran lounasmusiikkia. Lounasmusiikkeja on soiteltu jo reilun vuosikymmenen verran, ja olen aina miettinyt, kuka niissä oikein käy, kun itse olen viettänyt tämän vuosituhannen lounasajat enimmäkseen kampuksella kaukana keskustasta. Suosittuja kyldyyripläjäyksiä tuntuvat kuitenkin olevan; tälläkin kerralla tähtikaton alla istui varmaankin satakunta kuulijaa.

Kiemurtelin sivupenkillä periluterilaisen epämukavasti selkä mutkalla ja mietin, miksi oikein olin tullut paikalle. Blogiversumin toisella laidalla oli nimittäin hiljan käyty keskustelua siitä, millaisin odotuksin kuulijat ja katsojat tulevat tilaisuuksiin, joita on kenties markkinoitu ylisanoin mutta jotka kuitenkin useimmiten ovat kulttuurinkuluttajille peruskauraa. Rouskuttelemmeko me peruskaurat ihan tyytyväisinä muuta pyytämättä vai raahaudummeko paikalle aina uudestaan jonkun tuolilta tipauttavan ultraelämyksen toivossa?

En ole koskaan huomannut, että lounasmusiikkia olisi sen ihmeemmin markkinoitu tai mainostettu. Filosofiana tuntuu olevan, että ”tulkaapa huviksenne, täällä joku soittaa ja ovi on auki”. Minua ehkä houkuttikin tuo satunnaisuuden illuusio, vaikka menin paikalle ihan tarkoituksella. Matkustellessakin parhaat elämykset tulevat usein sellaisista paikoista, joita oppaissa ei mainita. Sitä tuntee olevansa kuin poikkeuksellisen onnekas löytöretkeilijä, kun ihan itse osuu hurmaavaan kauppaan tai ravintolaan, josta muut eivät tunnu tietävän. Lounasmusiikissakaan ei ollut lippuvarauksia, istumapaikkoja eikä isoja julisteita, joten tuntui aivan kuin olisin vahingossa ohi mennessäni osunut apajille. Mitään tajunnanlaajentumaa en siis ainakaan odottanut. Toisaalta, en taida odottaa sitä silloinkaan, kun ison julisteen nähtyäni varaan lippuni ennakkoon, puen parempaa päälle, saavun ajoissa paikalle, jätän takin narikkaheebolle ja menen numeroidulle istuimelle nököttämään koko illaksi.

Urkuparvelta keikkui keveää harmonikalla, pianolla ja huilulla soitettua polskaa. Niiden keskelle jysähti uruilla säestetty, miesäänen laulama Suomalainen rukous kuin hiekkasäkki, mutta huoleton kansanomaisuus sai minut kuitenkin vähäksi aikaa ajattelemaan heinänkorsia, niittyjä ja aitovieriä keskellä ihan muita arkipäiväisiä ryntäilyjä. Harakankellon kuvat silmissäni yritin miettiä, olinko kenties toivonut juuri tällaista lievää kesäromantiikan kokemusta, mutta mistäpä olisin arvannut sitä odottaa, kun en tiennyt ohjelmasta ennakoon mitään.

Kerätessäni kimpsujani kirkonpenkistä tulin siihen tulokseen, että haluan kumminkin tulla aina harhautetuksi muihin maailmoihin edes hetkeksi, menin sitten mihin kyldyyrituokioon tahansa. Niin kauan, kun se saa mieleni tekemään pienenkin mutkan, lähden aina uudestaan ja suuntaan sinne, mistä peruskauran rouskutus kuuluu. Koska ajatella minä haluan. Ajatteleminen on mukavaa.

Read Full Post »

Päältä päin katsottuna Jyväskylä ei ole kovin kaksinen paikka. Täällä ei ole oikeastaan mitään nähtävää. Kaupungin historian löytää vain, jos tietää, mistä etsiä: ei ole puutalokujia eikä keskiaikaista harmaakivikirkkoa. Olenkin pitkään ollut sitä mieltä, että Jyväskylän ydin on siinä, miten täällä ollaan ja eletään. Kesäiltana voi kerrostalostakin lampsia kylpytakin suojissa suoraan järveen herättämättä pahennusta, ja metsään pääsee kotiovelta mutta ravintolaan pitää mennä bussilla. Siitä huolimatta tässä pitäjässä voi harrastaa lähestulkoon mitä hyvänsä. Jos yhtään on viitseliästä ja innostuvaa sorttia, ei tekeminen lopu kesken.

Yläkaupungin Yö -festivaali on kuin näyteikkuna täkäläiseen elämänmenoon. Kaikenkarvaiset yhdistykset ja joukkiot kotikutoisista kokoonpanoista ammattiorkesteriin kaivautuvat koloistaan ja kansoittavat Seminaarinmäen kampuksen ja sieltä kivenheiton päässä olevat kuppilat, kadunkulmat ja kirjastot. Puuhakkaita harrastusporukoita ihan pursuaa.

Täss’ on soitot seinämillä,
kanteleet kamanan päällä,
harput, huilut kammarissa,
ilopillit ikkunoilla,
porokellot portin päällä,
rämppäkellot räystähillä;
Tanner täynnä tanssijoita,
keskipiha keikkujoita

…kuten Kantelettaressa sanotaan. Sinfoniaorkesteri riisuu frakkinsa, kuorot vaihtavat kevyempiin kamppeisiin, museot avaavat ovensa, ja mikään ei maksa mitään. Talkooväki ahertaa. Toukokuinen festivaali ei yritäkään houkutella matkailijoita eikä rahdata paikalle suuren luokan houkutuslintuja, vaan yläkaupungilla pidetään epämuodolliset kekkerit ihan oman väen kesken.

Monena vuonna olen käynyt Yössä vain esiintymässä kuoron kanssa ja luikkinut sitten kotiin. Mutta tänä vuonna, kun en itse ollut laulajien riveissä ja sääkin oli lämmin ja lehti puussa, kävin jalan syten kuuntelemassa elävää musiikkia. Tallustelin kädet taskussa kampusta ylös ja alas ja mietiskelin, että nytpä taidan olla ma aivan jyväskyläläisyyden ytimessä tai ainakin tälle akateemiselle kaupungille hyvin tyypillisten piirteiden leikkauskohdassa: ensinnäkin tämä Seminaarinmäki on oikeastaan ihan mukava paikka etenkin kesäisin mutta tänne pitää osata itse tulla. Toisekseen, kyldyyri ei meillä korista julkisivuja mutta kylän väen tarpeiksi riittää.

Seminaarinmäen Mieslaulajien viihdyttäessä yleisöä metkuillaan lensi vielä tyylitajuinen joutsenpari yliopiston päärakennuksen eteen parkkeeratun esiintymislavan ylitse. Väkijoukosta heltisi ilahtuneet aplodit. Minä virnistin itsekseni ja ajattelin, että jopas oli. Jyväskylä pähkinänkuoressa.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: