Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘laulu’

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi laulanut oikein kunnolla, koska Jyväskaupungista lähdettyäni en ole löytänyt itselleni mieleistä uutta kuoroa. Muistan vielä, miltä kuorossa laulaminen parhaimmillaan tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin olisi vireessä. Samassa vireessä maailman kanssa. Ja hereillä, joka solu toimintakunnossa ja kaikki röörit karstattomina. Ryhti on hyvä, henki kulkee, ja tuntuu kuin ei tarvitsisi ollenkaan yrittää pitää itseään pystyssä, koska ääni kannattelee.

Elämä on niin tupaten täynnä tekemistä ja murehtimista, etten yleensä huomaa kaipailla kuoroharrastusta. Mutta toisinaan se muistuu mieleen, ja pysähdyn pohdiskelemaan, että kuinkahan paljon vanha ruhoni nyt kärsiikään, kun en hyödy kaikista kuorolaulun terveysvaikutuksista. Voisin tietysti syyttää vaikka työmatkapyöräilyn vaihtumista bussilla jyryyttelyyn mutta toisinaan mietin, voisiko lievä karstaisuuden ja lysähtäneisyyden tunne johtua siitäkin, että viikottainen viritysilta kuoron takarivissä on vaihtunut näppäimistön rapisteluun. Arvelen, että ajoittaiseen eristyneisyyden tunteeseen on ainakin syynä se, etten enää näe kuorokavereita säännöllisesti. Kun yhtälöstä vähennetään kolmisenkymmentä äänekästä naista, voidaan todeta, että elämänpiirini on sosiaalisilta osin kutistunut, ja vietän enimmäkseen aikaa kollegoiden kanssa.

Nyt olen myöskin muodostanut käsityksen siitä, miltä kuorottomuus pahimmillaan tuntuu. Tässä kaavassa yhtäläsyysmerkit vedetään seuraavasti: pahimmillaan = kun kuulee muiden laulavan mutta ei voi liittyä mukaan. Törmäsin sattumalta melkoisen suosittuun juubivideoon, jossa harrastajakuoro hoilottaa spontaanisti menemään hotellin uima-altaalla. Esitys ei ehkä ole hienostunein mahdollinen, mutta kun se osui korviini aamulla ennen askareiden aloittamista, istuin hetken aikaa kuin sähköiskun saaneena ja katsoin pätkän monta kertaa uudelleen. Reagoin nykyään aina samalla tavalla, kun kuulen kuorolaulua, ja ryhdyin tuota ilmiötä sitten oikein fundeerailemaan yltiökomerofilosofiseen tyyliin.

Lähimmäksi oikeaa pääsen ehkä sanomalla, että se tuntuu vähän siltä, kuin olisi kirkonkello, josta on kieli irrotettu. Kun muut kellot ympärillä moikaavat niin että tapuli rytkyy, itse tärisee reunoja myöten mutta ääntä ei vaan kuulu.

 

Read Full Post »

Elämässä on yleensä niin vähän rehentelemisen aihetta, että täytyy tarttua tilaisuuteen ja rehennellä, jos vähänkin on syytä.

Yliopistoni henkilökunnan hengityselinten terveyttä seurataan säännöllisin testein. Portaissa ramppaamisen ja ympäriinsä säheltämisen ohella kävin tänään omassa puolivuotistarkastuksessani hönkimässä pahvitötteröön ja sain kuulla, että kuten edelliselläkin kerralla, minulla on ”excellent lung function and good control of diaphragm” eli erinomaisesti toimivat keuhkot ja hyvä pallean hallinta. Työterveyshoitaja tiedusteli, olenko kenties urheillut tai laulanut paljon. Urheilullisuudesta minua ei ainakaan voi syyttää. Voi tietysti olla, että olen vain geeniperimältäni armoitettu keuhkoaja mutta laittaisin mielelläni roimasti rajojen yli menneet hengittelytulokseni kuoroharrastuksen terveysvaikutusten piikkiin. Olisi mukavaa ajatella, että nyt, kun edellinen kuoroni on jäänyt sinne mantereelle ja uutta en ole löytänyt, laulu ei silti ole lähtenyt keuhkoistani mihinkään ja palleakin on vielä täynnä pitkiä nuotteja.

Read Full Post »

Nämä kaksi räpylää ovat käyneet läpyttelemässä Tampere-talon suuren salin lavalla seuranaan 35 yhtä paljasta jalkaparia.

KuororäpylätKuorokenkien valitseminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Keikkakengissä täytyy jaksaa seistä koko konsertin ajan, niissä täytyy pystyä kävelemään pitkin konserttitalojen käytäviä ja kirkkojen sorapihoja kopistelematta ja kompastelematta, eivätkä ne tietenkään saa hiertää tai haitata lauluasentoa mutta samalla niiden tulisi olla mustat ja suunnilleen samaa tyyliä kuoropuvun kanssa. Edelliset kuorokenkäni loivat nahkansa ja olivat jo niin surkeassa kuosissa, että Tampereen Sävelen kuorokatselmusta silmällä pitäen ostin uudet käytyäni ensin tarkkaan harkiten kaupungin kaupat läpi.

Ei olisi tarvinnut. Linja-automatkalla Tampesteriin saimme kuoronjohtajalta viestin, että esiinnymmekin katselmuksessa avojaloin. Tampere-talossa oli kuulemma hikiset oltavat ja lavakin kumisi ikävästi, kun siinä trampattiin kannat edellä edestakaisin.

Aluksi ajatus avojaloin laulamisesta tuntui vähän nololta. Sininen kuoropukumme on kohtalaisen juhlava, ja varsinkin, kun Tampereen Sävel oli meille Tapaus, olin minäkin varustautunut uusin korvakoruin ja vaihtanut puvun sulkevan hakaneulan tilalle hopeisen soljen. Tästä täydestä tällingistä kenkien pois jättäminen tuntui räikeältä tyylirikolta etenkin tuomariston edessä ja etenkin, kun olin ostanut uudet ihan varta vasten. Mutta sitten arvelin, että siitä voisi kyllä tulla hauska olo, jos kaikilla kuorolaisilla olisi ikään kuin sisäpiirin läppänä paljaat jalat piilossa helmojen alla. Ja jännittämistäkin se voisi helpottaa, jos ei oltaisi niin viimeisen päälle huoliteltuina paikalla.

Avojaloin laulaminen oli tosiaan miellyttävän vilpoista. Puinen lattia tuntui mukavalta jalkojen alla, kävellessä oli kevyt ja liitelevä olo, eikä se varttitunnin katselmuspläjäys kumma kyllä jännittänytkään kuin nimeksi. Kakkossopraanokaverikin sanoi, että oli kiva laulaa, kun oli hyvä tuntuma lattiaan.

Epäilen, että tässä lattiahommassa on joku niksi. Sopraano Emili Losier nimittäin sanoi meille kevään kuoroleirillä, että vahvat ja aktiiviset jalat auttavat äänenmuodostuksessa. Ja aikuisbaletissa sanottiin, että liike lähtee hyvästä tuntumasta lattiaan. Joten voisiko olla niin, että röörit pysyvät koko matkalta paremmin auki ja on helpompi muistaa, minkä päälle sitä ääntään oikein rakentaa, kun jaloilla on suora lattiakosketus?

Hmm, sanoi komerofilosofi, veti mietintämyssyn päähäsä ja sukat pois jaloistaan.

Read Full Post »

Kyberavaruudessa vajehtiessa sattui silmiini, että meitä paikallisia kuoroimmeisiä kutsutaan tänä vuonna laulamaan suvivirsitempaukseen, joka on Kirkon Ulkomaanavun ja seurakuntien kampanja. Tunsin lievää houkutusta ja nostalgian kutinaa, koska en muista aloittaneeni kesää ’jo-joutumalla’ sitten lukioaikojen.

Minun nuoruudessani siellä jossain pronssikauden taitteessa suvivirsi laulettiin kouluissa joka kevät. Mutta nykyään, jos kyberavaruudessa törmää suvivirteen, ei ole koskaan kahta klikkausta kauempana siitä keskustelusta, sopiiko virren laulaminen koulujen juhliin ensinkään. Itse en suhtaudu suvivirteen mitenkään tavattoman tunteikkaasti, enkä kaivautuisi virren vastustajien enkä puolustajienkaan poteroon, mutta koska olen viime aikoina perehtynyt käännöstyön perusongelmiin ja koska pidän kovasti kaikenlaisesta sananikkarionnista, kiinnostuin suvilaulusta.

Suvilaulu on ”kaikille sopiva suvivirsi”, josta viittaukset kristinuskoon on vaihdettu uusiin sanoihin. Suvilaulun ensimmäisessä versiossa kymmenen vuoden takaa on kolme säkeistöä. Toiseen niistä on ilmestynyt aalto, joka sinänsä kuulostaa ihan mukavalta, koska virrestähän Suomen kesään niin kiinteästi kuuluva vesielementti puuttuu kokonaan. Mutta aallolla keinuva kaarnalaiva sitten seilaakin jo melko kauas omasta mukavuusalueestani. Kolmannessa säkeistössä ei ole muuta tuttua kaikua kuin ”vuosi vuoden jälkeen”. Säkeistö on kyllä ihan viehkeää vintagea isänmaallisine painotuksineen mutta näin jyväskyläläisittäin voisi sanoa, että samalla se vaikuttaa niin opettajaseminaarin aikaiselta, että tuntisin itseni vähän pöhköksi, jos luikauttaisin tuollaisen apostrofin kesäöiden maalle.

Suvilaulun tuoreemmassa versiossa on uusittu kaikkia kuutta säkeistöä, jotka puskevat Saaronin liljaa ja ties mitä vieraita ronsyjä. Vaikka Paula Vesalaa pidetään ihan aiheesta ansioituneena sanoittajana (Kiestinki-levyllä esimerkiksi on sellaisia osumia, että oksat pois), tästä hänen kynänsä kautta kulkeneesta suvilaulusta en oikein saa kiinni. Vanhan tyylisenä säilytettyyn tekstiin on ympätty hyvin nykyaikaisen tuntuiset ajatukset rauhasta ja luonnonsuojelusta, ja siitäkin tulee hieman outo olo.

Suvivirren uudistaminen vaikuttaa siis kinkkiseltä tehtävältä. Kun olin aikani mietiskellyt noita kahta suvilaulua, huomasin olevani yllytyshulluuden puuskan kourissa. Mitäs jos minäkin kokeilisin? Millainen teksti tästä syntyisi, jos vähän huvikseni askartelisin?

Päätin tyytyä kolmeen säkeistöön, joiden alut luontokuvauksineen oli helppo säilyttää sellaisenaan; loppuihin vain piti ujuttaa ihmisnäkökulmaa, jota virsikirjan tekstissäkin on. Halusin pitää kiinni myös kahden ensimmäisen säkeistön viimeisistä riveistä tuttuuden tunteen vuoksi mutta hankkiuduin ilolla eroon kulahtaneen ja kömpelön kuuloisista suopi-luopi-taapi-taapi-diibadaabariimeistä. Noilla kehyksillä sanoituspulma muistutti jääkaappimagneettirunojen tekemistä, ja loppusointujen kanssa olikin tyytyminen melko vähään mutta toisaalta, eiväthän ne siinä oikeassa virressäkään ole kovin nerokkaita.

’Luonto’ ja ’kansa’ ovat minusta samalla tavalla kliseytyneitä sanoja: luonto hoitaa ja kansa tietää. Luonnon heivasin menemään mutta kansan jouduin pitämään paikoillaan. Lopussa halusin myös palata varsinaiseen asiaan ja sanoa ihan selvällä suomella, että kesä on tullut, ja sitä tässä nyt mesotaan. Ja koska olen kuoroihmisiä, revin tietysti viimeisen säkeistön lauluteemasta irti kaiken, minkä sain.

Kuten tavallista, tämä yllytyshulluuden puuska sattui tietenkin sinne pikkutuntien tietämille, ja aamyön aurinko ehti jo nousta, kun vieläkin raapustelin käytettyyn kirjekuoreen toinen toistaan kaistapäisempiä vedoksia toisen säkeistön loppupuolikkaasta: se ei meinannut millään asettua aloilleen. Mutta sitten, kun olin nukkunut muutaman tunnin ja laittanut pyykit pyörimään, oli kotikutoinen suviviisuni jo tässä kuosissa (muutetut säkeet kursiivilla):

1. Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt kasvamaan saa kaiken
taas lämpö auringon;
se maasta tekee uuden,
sen kutsuu elohon.

2. Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se vihreyden ihme
on vanha tuttava;
on tervetullut tänne
se vuosi vuodelta.

3. Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
siis miks’ ei kaikki kansa
myös mukaan liittyisi!
Soi ihmisäänten kaiku
ja sävel ajaton,
soi kaikkialla riemu,
kun kesä tullut on.

Sopiihan sitä kysyä, että kenen luvalla kaiken maailman komerofilosofit menevät peukaloimaan ihmisten virsiä (virsi 571 ei kuulu tekijänoikeuden piiriin), mutta tokkopa tällaisesta jääkaappimagneettipuuhastelusta mitään maailmanpaloa syntyy: suvivirsi on yhä laulettavissa ihan sellaisenaan vaikkapa 26.5. klo 14 Kirkkopuistossa!

Read Full Post »

Harvemmin olen ollut niin mielissäni kamalasta hoilotuksesta, kun olin eilisiltana. Aivan mahdotonta mölinää se oli mutta ehdottomasti mahtavaa.

Palataksemme juonessa alkuun on meidän ensin tarkasteltava erästä talvi-iltaa fonduekattilan ääressä. Istuin ystävieni kyökissä uittamassa pitkällä haarukalla vaaleita leipäpaloja juustomönjässä. Syöminkien sääntöihin kuului, että se, jonka haarukasta leipäkuutio putoaa kattilaan, laulaa laulun. No minun haarukastanihan se käntynkehveli lopulta luiskahti, joten jouduin siitä paikasta luikauttamaan yhden säkeistön Pimpula pampula paimenpoikaa. Kun kalastelin karannutta leipäpalaa takaisin haarukkaan, ihmettelin, kuinka helposti se laulunpätkä minulta irtosi. Ei tuntunut missään.

En suurin surminkaan suostuisi solistiksi kuoron konserttiin. Pilaisin koko homman jännittämällä, enkä muutenkaan kehtaisi, kun en edes erityisemmin pidä omasta äänestäni. Mutta olettaisin, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joille ote kansansävelmästä fonduekattilan suuntaankin olisi liikaa. Arvelisin, että oma lauluääni tuntuu useimmista ihmisistä hyvin henkilökohtaiselta, ja jos laulaminen ei ole arkipäivää, tuntuu se ehkä yksityiseltäkin. Vaikka itsekin olen harrastanut kuoroa pitkään ja hartaasti, en haluaisi ihan kenelle tahansa ihan missä tahansa tilanteessa paljastaa, miltä minun lauluni kuulostaa.

Mutta eilisiltanapa juhlittiin nuoremman kollegan tohtorinkaronkkaa, johon tutkimusryhmän jäsenet entiseltä työmaaltani olivat juonineet omatekoisen spektaakkelin illallisvieraiden viihdykkeeksi. Minutkin kutsuttiin mukaan esittämään Ismo Alangon Pakko tehdä duunii, jonka sanoitusta oli hieman muokattu akateemiseen aherrukseen sopivaksi.

Rytmiryhmä kolisutteli petrimaljojen kansia ja heilutteli perhoshaaveja. Huomattava osa kööristä ei oikeastaan osannut suomea ollenkaan. Sävellaji oli niin eriskummallinen, ettei se tainnut sopia kenellekään; täytyi joko möristä tai kiekua miten parhaaksi näki. Melodiakaan ei ollut ihan kaikilla vimpan päälle hallussa, ja jos tarkkoja ollaan, niin kitaristitkaan eivät jaksaneet ihan jokaisen oikean soinnun tähden vaivautua. Jos mitä laulun lahjoja jollain olikin, ne karisivat kyllä ennen esiintymistä kuumaan kahviin ja kovaääniseen kailottamiseen yleisen juhlahumun ylitse. Myönnän laulaneeni itsekin väärin ainakin yhden sanan verran.

Mutta komerofilosofi minussa oli niin mielissään, että oli melkein valmis julistamaan koko tolkuttoman toilauksen yhdeksi vuoden parhaista musiikkielämyksistä. Muistaen juustossa uiskennellutta leipäpalaa mietin miten hienoa on, että kukaan ei hangoitellut vastaan. Laulaminen ei ole meillä työkavereiden kesken ollut tapana ensinkään, ja silti tähän omaleimaiseen populaarimusiikkimurjaisuun kaikki liittyivät muitta mutkitta, ihan sillä omalla äänellään. Tajuton meininki. Kvinttikomerossa sellaisesta saa pisteitä. Useampia!

Read Full Post »

Olen kamalan laiska käymään ’ulkona’ ja kotikaupungin kevyen musiikin kenttäkin on minulle aivan vieras, vaikka olen asunut täällä toistakymmentä vuotta. Muistan sentään, missä Poppari on, vaikka arvelisin viimeksi käyneeni siellä pyöreät kymmenen vuotta sitten. Tällä viikolla poikkesin uudestaan ihan syystä, koska altto entisestä kuorostani kapusi siellä lavalle suorittaakseen pop/jazz -laulun D-tutkintonsa.

Minua ei saisi kirveelläkään laulamaan yksin mikrofoniin ja vielä ihan ihmisten edessä. Kuorossa laulaminen oli asia erikseen; kuorossa voi maastoutua muiden joukkoon, eikä omaa ääntään juuri tarvitse kuunnella, vahvistettuna varsinkaan. Mutta toisilta se homma vaan käy!

Nökötin baarijakkaralla muiden yleisön joukkoon ilmaantuneiden kuorokavereiden ympärömänä ja mietiskelin, että nyt olisi varmaan oiva tilaisuus ottaa ja kadehtia. Illan tähti istui suvereenisti pianon takana ja soitti ja lauloi eikä ollut moksiskaan. Bändin kanssa esiintyessään hän hymyili silmät loistaen ja näytti viihtyvän varsin hyvin. Ei jälkeäkään kirveen kanssa pakottamisesta. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että eihän tässä ehdi kateellinen olemaan, koska juurikin tällaista meininkiä Kvinttikomerossa tuetaan kaikilla pönkillä, mitä käsiin saadaan.

En osaa sanoa miksi mutta minusta on noin yleisestikin aina kiinnostavaa ja ilahduttavaa, kun työkseen jotain aivan muuta tekevästä ihmisestä paljastuu omistautunut amatööri. Se on kuin näkisi ennen kaksiulotteisen hahmon kolmiulotteisena, mustavalkoisen värillisenä tai kollegan ihan oikeana persoonana. Eritoten minulta saavat tyylipisteitä ne asianharrastajat, joilla on pyrkimys oppia lisää ja tulla paremmaksi. Siinä on jotakin luottamusta herättävää, kun ihminen ei ole mielestään valmis eikä myöskään liian vanha kivi vierimään niin että sammal pöllyää, vaikka nyt sitten opiskelemalla laulua.

Mutta jos komerofilosofiset höpinät hylätään niin kyllä täällä kannatetaan jo sitäkin, että aivan tavallisena arki-iltana joku kutsuu koolle tuttavat ja kylänmiehet ja mäjäyttää tiskiin sellaista musiikkia, että kuulija on lähtiessään paremmalla tuulella kuin tullessaan.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: