Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘liimasävelet’

Uudessa kotikylässäni Skotlannin itärannikolla pyörii oma folk-klubi. Kun muutin viuluni ja kahden kassini kanssa tyhjänpuoleiseen asuntooni, oli eteisen lattialla edellisille vuokralaisille jaetun postin seassa paikallisuutisten lärpäke, johon klubin keikkaillat oli listattu vuoden loppuun saakka. Vakiintuneessa elämässä on se huono puoli, että aika jyrää eteenpäin omia ratojaan eikä spontaaneille aluevaltauksille jää juurikaan tilaa. En muista, olenko koskaan poikennut minkään sortin klubilla. Mutta nyt, kun olen uuden elämän alussa eivätkä rutiinini ole vielä kivettyneet, otin ihan asiakseni raapustaa kaksi klubi-iltaa muistiin omaankin kalenteriini. En varsinaisesti tiennyt, mitä joltain pökköperän folk-sessiolta tulisi odottaa: en tunne brittiläistä kansanmusiikkia, en kylääni enkä paikallista klubikulttuuria, mutta ajattelin, että palvelisihan osallistuminen ainakin aktiivisen itseintegraatiopolitiikan tavotteita.

Ensimmäisen kohdalleni sattuneen illan esiintyjävieraaksi mainittiin Gren Bartley, josta en tietenkään ollut koskaan kuullutkaan. Luikahdin sisään kylätalon ovesta ja löysin kokoussalin tapaisen, johon oli levitelty pari riviä tutisevia pöydänrehjakkeita ja sinisiä tuoleja, jollaisia kaikki edullisesti sisustetut julkiset tilat ovat väärällään. Esiintyjää varten oli samanlainen tuoli ja kaksi jalkalamppua käännettynä seinää kohti. Istuin takariviin kuorimaan mandariiniani (klubille tuodaan omat juomat, joten arvelin, että kyllä siellä syödäkin saa) ja totesin, että ensinnäkin on pääteltävä, että olen juuri löytänyt sen luolan, johon kaikki kyläoriginellit kokoontuvat, ja toisekseen: olen sellaiset pari-kolmekymmentä vuotta kohdeyleisön ikämediaanin alapuolella.

Mutta niin vieraalla maalla ja oudoilla ovilla kuin olinkin, huokui illan asetelmasta umpirehellinen ruohonjuurimeininki, joka karsi pönötysoireet heti kynnyksellä. Gren Bartley heilui muun väen seassa paitahihasillaan, istui sitten tuolilleen kitaransa kanssa ja ryhtyi laulamaan. Olisin etukäteen veikannut, että pieneen tilaan änkäytyminen parin askeleen päähän artistista olisi ollut minusta melko kiusallista mutta Bartleyllä oli mutkaton ja aseistariisuva tyyli, josta kaikki tuntuivat pitävän. Niinpä minullekaan ei tullut sellaista oloa kuin olisin ollut penkomassa jonkun toisen yöpöydän laatikkoa.

En tiedä, syyttäisinkö pitkää työpäivää vai verkkaisen viipyileviä kappaleita mutta niin kävi, että unohduin kuuntelemaan musiikkia niin, että… no, ikään kuin unohdin kuunnella sitä. Siksi en vieläkään pysty sanomaan, pidinkö Gren Bartleystä. Mutta päivän verran Brick seurasi minua sinnikkäänä liimasävelenä, joka menee suunnilleen, että ”hump-pah hum-pah hum-pah hump-pah”. Huomasin myöskin hiljakseen huojuvani työtuolillani puolelta toiselle, kun seuraavana päivänä kaivoin kuulokkeisiini Wayward Stars -kappaleen, joka jäi illan ensimmäisenä biisinä mieleen. Eikä sen pitämisen kanssa loppujen lopuksi ole niin tarkkaa. Vähempikin kelpaa kiinnostavaksi appeeksi aivoille, ja olenpahan ainakin yllättänyt itsenikin valtaamalla pikkuruisen nurkan brittiläisen folk-musiikin maailmasta.

Read Full Post »

En voi kehuskella tuntevani oopperoita juurikaan. Ne, jotka olen katsastanut joko isolla kirkolla tai täällä kotikulmilla, olen kuunnellut tyytyväisenä ja sitten unohtanut siinä määrin, että joutuisin pinnistelemään kovasti, jos minun pitäisi laatia lista kuulemistani oopperoista. Mutta yhtään Wagnerin tekelettä en tietääkseni ollut nähnyt sen kummemmin kuin kuullutkaan, joten otin vaarin Ylen yrityksestä sivistää minua metsäläistä: katsoin peräkkäisinä iltoina Areenasta koko Niebelungin sormus –sarjan, joka oli taltioitu Metropolitan Operassa.

Vaikka olen taipuvainen uskomaan, että ooppera on eniten edukseen paikan päällä koettuna, oli ensikosketus tuollaisiin elämää pidempiin teoksiin mukava saada miniläppärin ruudulta ja ihan tästä omasta keinutuolista käsin: jääkaappi oli kätevästi ulottuvilla, ja kun uupumus alkoi keskiyön paremmalla puolella voittaa, saattoi oopperan ottaa kainaloon ja katsoa loppuun pää tyynyllä. Ja pikakelauskin oli ihan omassa vallassa.

Täytyy nimittäin myöntää, että paikoitellen pitkästyin ja hyppelin eteenpäin muutaman minuutin edestä miettien, että kyllä olisi tässäkin libretossa ollut dramaturgilla töitä. Olen sitä mieltä, että jos kerran on ruvettu tekemään musiikista näyttämötaidetta niin sitten pitäisi pelata näyttämötaiteenkin säännöillä, oli se itse musiikki miten mahtavaa tahansa. On nimittäin melko omahyväistä olettaa, että katsojaa jaksaa kiinnostaa, jos lavalla ei tapahdu mitään mutta tyypit patsastelevat siellä selostamassa tapauksia, jotka sattuivat joskus aikaisemmin jossain muualla.

Eikä minusta vielä näillä eväillä saatu ylintä ystävää sille pelkälle Wagnerin musiikillekaan. Roikuin kyydissä ihan myötämielisenä koko matkan Reininkullasta Jumalten tuhoon ja tunnistin kyllä jumalten ja valkyrioiden sun muiden teemat, kun ne putkahtelivat esiin uudestaan, mutta olisin olettanut, että viiteentoista tuntiin olisi mahtunut enemmän sellaisia katkelmia, jotka vievät mukanaan ihan tyystin ja jäävät mieleen.

Mutta Siegfriedin miekantakomisaaria kumminkin jäi seurakseni kahdeksi päiväksi. Ajelin polkupyörällä, pakersin työpöytäni ääressä, valikoin hedelmiä kaupassa ja tyhjensin tiskikonetta kotona lauleskellen hiljaa itsekseni, että “Hoho! Hoho! Hohei! Hohei! Blase, Balg! Blase die Glut!” Saakohan siitä omaperäisen snobin papukaijamerkin, jos kautta aikojen ensimmäinen Wagner-liimasävel ei olekaan Valkyyrioiden ratsastus vaan Nothung! Nothung!?

Muutenkin tuollaisesta keskittyneestä musiikinkuuntelusta tuli omituisen soiva olo, jota kesti monta päivää. Kun olin kuunnellut terveitä, hyvin tuettuja ammattilaisääniä, tuntui kuin omankin sellkärangan ympärillä olisi ollut ylimääräistä tukea: jaksoin istua suoremmassa ja henkikin pihisi paremmin. Hoho. Metka juttu.

Read Full Post »

Muistan, kuinka lukioaikana luokkakavereiden kanssa keskustelimme antaumuksella siitä, miten hienoa olisi, jos voisi tarpeen vaatiessa ottaa oman päänsä irti ja pistää sen hyllylle: voisi itse nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta sillä aikaa, kun irtopää prosessoi. Levänneenä pään voisi taas telakoida paikalleen.

Irtopäälle olisi näin syksyn tultua taas kysyntää, kun olen ruvennut oikein urakoimaan tässä musiikkiharrastuksen saralla. Viulutuntien lisäksi palasin takaisin paikalleni kuoron takarivin reunaan ja otin myöskin törkeän varaslähdön liittymällä samaan orkesteriin, jossa työkaverinikin soittaa. Harrastuneisuuden haittapuoli on se, että melkein kaikki mitä minä soitan tai laulan takertuu päähäni kiinni liiman lailla. Meinaa oikein mennä hermot huonoon kuntoon, kun hiljaiset hetket ovat niin harvassa!

Ei ehkä olisi aivan niin sietämätöntä, jos nuppiosastolla soisi jokin miellyttävä, melodinen kokonaisuus kuten vaikka Tshaikovskin viulukonserton ensimmäinen osa, mutta ainakin omat liimasäveleni tuppaavat olemaan lyhyitä katkelmia, jotka rymistelevät epäkohteliaasti aivojeni läpi, tekevät paarman lailla kierroksen jossain kauempana ja palaavat sitten samalla sinnikkyydellä muutaman sekunnin kuluttua takaisin. Minkään sortin ohvi tai huitominenkaan kun ei niihin paarmanperhanoihin auta.

Soittoläksyt ovat tällä hetkellä liimasävelten lievimmästä päästä mutta ainoastaan siksi, että asemanvaihtojakin harjoitellessani soitan yleensä jotakin järjellistä sävelmää kuten vaikka sinänsä vaarattoman näköistä Händelin Bourreeta viidennestä Viuluniekasta. Mutta sekin ryökäle osaa kiusata minua yleensä vain muutaman tahdin pätkissä tähän tapaan:

Kolme tahtia Händelin Bourreeta

Ja sitten se jatkuu, että daa-daa-da-da dam-dam daa-da-da-daa… Ja sitten se haihtuu hiljalleen pois ja palaa heti takaisin.

Valtaosassa korvamadoistani ei ole tolkkua tuonkaan vertaa, koska kuorossa olen altto ja orkesterissa kakkosviulu, eikä melodioiden laulaminen ja soittaminen ole yleensä kummankaan heiniä. Kakkosviulistin Händel-korvamato menee näin:

Kolme tahtia kakkosviulua Händelin sävelmästä Riemuitse tytär Siionin

Sopii Siionin tyttären riemuita mutta minua ei kauheasti naurata enää kahden aikaan aamuyöstä, kun soitto raikaa ja raikaa vaan! Päässä sinkoileva joululaulusikermä jatkuu tähän tapaan:

Once in royal David's city, kolme tahtia kakkosviulua

(Once in royal David’s etc etc…)

Kautta tyynen vienon yön, kuusi tahtia kakkosviulua

(Kautta tyynen vienon… hmm-hm-hmm-hm… suuret, pienet, herättää!) Minä olen jo hereillä, kiitos vaan.

Ei taida näyttää ihan siltä, mitä peruskoulussa laulettiin? Sitten tulee enkeli taivaan siinä kolmen kieppeissä ja lausuukin totutusta poiketen näin:

Enkeli taivaan, kolme tahtia kakkosviulua

Äkkinäinen voisi luulla, että tuossa taukojen kohdalla laskeutuu pääkoppaan siunattu hiljaisuus. Ei. Niiden aikana enkeli laskee ääneen, että yks ja kaks kol nel. Ja sitten biisi jatkuu.

Liimasävelten tieteellinen tutkimus näyttäisi päältä vilkaisten olevan vaiheessa, jossa ilmiötä vasta kartoitetaan. Sekä kotimainen, että ulkomainen tutkimus selvittää, kuinka yleistä päässä soiva musiikki on, minkä tyyppisiä korvamadot yleensä ovat, vaikuttaako musiikin kuunteleminen tai harrastus niiden ilmaantumiseen ja korreloiko korvamatoisuus persoonallisuuden piirteiden kanssa.

Sinä päivänä, kun joku pystyy osoittamaan minulle, että liimasävelistä on jotakin hyötyä, ja että ne ovat merkki vaikkapa muistin terveestä toiminnasta tai tehokkaasta oppimisesta, saatan ehkä olla salaa tyytyväinen omien aivojeni yliherkkyyteen. Sitä odotellessa tekisi niin mieleni ottaa pää välillä irti, pistää pianon päälle ja huutaa sille, että nyt hilijaa!

Read Full Post »

Sasha Mäkilästä puheen ollen, maestro itse blogissaan toivoi tässä taannoin, että Leevi Madetojasta tulisi paremmin tunnettu säveltäjä, jonka teoksia soitettaisiin enemmän. Orkestereiden ohjelmistovalinnat eivät tietenkään kuulu minulle yhtään vähää mutta sen verran kalikka kalahti ja oma koira älähti, että vedin käden lippaan, sanoin, että jes söör, ja menin plaraamaan kaupunginkirjastosta kolme Madetoja-levytystä, joita sitten pipo päässä kotiin lampsiessani kuuntelin.

Luulin, että joku lapsuudessa kilkuteltu pianokappale olisi ollut ainut pintakosketukseni Madetojaan mutta Pohjalaisia-sarjan kohdalla tajusin yhtäkkiä, että minähän olen kuullut tämän jossain! Aivan varmasti olen! Jostain syystä minua aina – mummoani  lainatakseni – ”hytkäyttää”, kun huomaan, että musiikki on minulle tuttua mutten yhtään tiedä miksi. Miniatyyrimysteeri. Sitä paitsi, Pohjalaisten ensimmäisestä osasta mieleeni aukeni yksi niistä selkeistä, visuaalisista mielikuvista, joista kovasti pidän: pimeänä iltana lumisella kadulla katselin aurauspenkkojen sijasta viileää kesäaamua ennen auringonnousua, kun järvien yllä ja laaksoissa lepää raskas usva, joka sitten päivän valjettua kiipeää korkeammalle ja katoaa kokonaan.

Pohjalaisten toisen osan kansanlaulusta ”Tuuli se taivutti koivun larvan” kehkeytyi sitten viikon ehdottomasti sitkein liimasävel. Mutta se onkin kokonaan toinen juttu.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: