Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘mielikuvat’

Työpisteessäni roikkuva Sibeliuksen juhlavuoden seinäkalenteri on jo viimeisellä lehdellään. Joskus sitä vilkuillessani mietin, että tuskin kukaan on niin tukevasti kansakunnan kaapin päällä kuin Sibelius. En siltikään voi väittää, että olisin varsinaisesti kasvanut Sibeliuksen musiikkia kuunnellen: Karelia (Op. 11) ja Finlandia (Op. 26) minulla toki oli kasetilla kouluikäisenä mutta en tule sellaisesta kyldyyrikodista, jossa olisi käyty iltaisin konserteissa tai sunnuntaisin loikoiltu levysoittimen liepeillä. Toisaalta, eihän suomalaislapsi voi Sibeliuksen teoksilta välttyäkään: aivan varmasti niitä on huomaamatta tihkunut televisiosta tyypillisesti Kolin vaarojen tai yleispätevien järvimaisemien taustalla. Metsät, suot, kurjet ja joutsenet ovat niin tavallista sibbekuvastoa, että vaikka olen ryhtynyt vasta aikuisena oikein kuuntelemalla kuuntelemaan Sibeliusta, en voi olla varma, ovatko musiikin herättämät mielikuvat enää omiani.

Mutta kuuntelinpa Sibeliuksen sinfonioita missä tahansa, kokemus on aina sama: on kuin kävelisin metsään. Metsään, jossa säät ja vuodenajat vaihtuvat, ja jossa aina jokin uusi kukka aukeaa tai uusi lintu pesii mutta kaikki on kuitenkin tuttua, eikä siksi tarvitse pelätä silloinkaan, kun myrsky narisuttaa konkeloon kaatuneita puunrunkoja. Sibeliuksen musiikissa on jotain samalla tavalla kotoisaa kuin äidinkielessä, jolla ensimmäiseksi olen oppinut asioita ymmärtämään: se kuulostaa siltä, miltä minun maailmani kuulostaa.

Analyyttinen osa aivoistani tietysti epäilee tuotakin tuttuuden tunnetta: kenties Sibeliuksen sinfoniat kuulostavat omankielisiltä vain siksi, että olen kuunnellut niitä enemmän kuin kenenkään toisen säveltäjän töitä, ja kenties olen kuunnellut niitä enemmän vain, koska Sibelius oli suomalainen, joten sehän on vähän kuin velvoite.

Sibelius-metsässä on myös paljon tilaa, eikä siellä ole koskaan ketään muita. Olen aina yksin, eikä omakaan läsnäoloni ole tärkeää, koska olen vain katselemassa vihreyttä ja valoa, ja kuuntelemassa sammalmättäiden välissä solisevaa puroa. Kävelen metsään, kun haluan olla rauhassa ja häipyä taustalle.

Koska muistan hetken, jona oivalsin, ettei Sibelius-metsässä ole ihmisiä, tiedän, että se mielikuva ainakin on aidosti omani. Siksi olin vain ilahtunut jaetusta kokemuksesta ja läpsäisin henkisen ylävitosen, kun Vesa Sirenin haastattelussa helmikuulta itse Simon Rattle sanoi:

”In Sibelius’ [music] – certainly in the symphonies – you very rarely feel that there are people there.”

Joten jos ubaani tungos ahdistaa niin tuostapa polun päästä lähtee kuudes sinfonia (d-molli, Op. 104, Sinfonia Lahden levytys vuodelta 2001):

Tervemenoa metsään, ja hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

Read Full Post »

Viimeisimmältä viulutunnilta palatessani odottelin bussia linja-autoasemalla. Laiturien puoleisen lasiseinän edessä on sellainen puomin ja penkin risteymä, johon voi nojailla puoliksi istuvassa asennossa. Odottelen usein juuri siinä, koska puomipenkillä voin lepuuttaa jalkojani ottamatta viulukoteloa pois selästäni. Valitsin taas saman paikan ja tuijottelin ulos mitään näkemättä, ajatukset vielä Beethovenin sonaatin kiemuroissa. Sitten katseeni tarkentui tekstiin lasiseinässä. Se oli Pauline Prior-Pittin runo Down the Machair Path. Runo oli varmaankin ollut ikkunassa jo useita viikkoja, mutta en ollut huomannut sitä koskaan aiemmin. Luin langalla istuvia kottaraisia kuvaavan säkeen ja suupieleni nousivat hiljaiseen virneeseen.

Down the Machair PathVäljästi käännettynä säkeessä sanottiin, että

kottaraiset järjestäytyvät lankojen nuottiviivastolle kuin satunnaisen konserton alkunuotit

Sitä tarina ei kertonut, istuivatko kottaraiset sähkölangoilla vai kenties aitalangoilla mutta mielikuva satunnaisesta konsertosta oli selkeä ilmankin, etenkin kun olin itse juuri viettänyt kokonaisen tunnin raapien viulustani hyvinkin sattumanvaraisia nuotteja.

Read Full Post »

Kaukaisella 80-luvulla, kun sirkus tuli kesällä kirkonkylään, menin kyllä katsomaan sitä ihan mielelläni. Myönnän senkin, että keltainen kupoliteltta takapihalla palveli sirkusillan jälkeen akrobatialeikkien näyttämönä mutta en siltikään koskaan kiinnostunut sirkuksesta sen syvällisemmin. En ole kupolitelttakesien jälkeen käynyt sirkuksessa kertaakaan. Arvelisin sen johtuvan siitä, että perinteinen sirkus ei vedonnut tunteisiini millään tavalla. Siinä ei ollut tarinaa. Sirkuksessa vain istuttiin ihailemassa ihmisten erikoisia taitoja.

East Neuk Festival toi tänä vuonna kylääni Beethovenia soittavan jousikvartetin. Vatuloin mielessäni, menisinkö kuuntelemaan. Kahdenkymmenenviiden punnan liput olivat mielestäni hävyttömän hintaiset, ja vaikka olen kerran aiemmin antanut puoltoäänen Beethovenille, en ollut vakuuttunut, että nauttisin Ludvigin musiikista ihan koko rahan edestä. Toisaalta, muistellen viime kesäistä kulttuurivajettani kysyin itseltäni, kuinka usein pääsen käymään festivaalikonsertissa laittamatta takkia päälle tai ottamatta edes pientä käsilaukkua mukaan. Tuosta vain kädet taskussa voisin lampsia tenniskentän taitse kirkonpenkkiin kymmenen minuuttia ennen keikan alkua. Kyllä kai niin vaivattomasta festarimatkasta voisi vähän ylimääräistäkin maksaa. Lopuksi vielä päättelin, että jos Skotlantiin rahdataan soittajia Ranskasta asti niin eiväthän ne ihan turhia vinguttajia voi olla, joten vaikken Beethovenista innostuisikaan, voisinhan ainakin ihastella soittajien taitoja vähän kuin siruksessa ikään.

Niinpä pistin kädet mustien pellavahousujeni taskuun ja lampsin tenniskentän taitse kylän kirkkoon, maksoin mukisematta ja istuin peräpenkkiin, jossa olinkin varmaan ainoa kuulija, jolla oli ympärillään tyhjää tilaa. Hyväntuulista yleisöä oli ihan tungokseksi asti.

Aluksi kuuntelin cis-mollikvartettia (Op. 131) sirkusmentaliteetilla. Se ei ollut minusta millään muotoa epämiellyttävää musiikkia mutta tiesin myös, ettei siitä jäisi mitään mieleeni. Oivalsin kuitenkin melko pian, että olin kuuntelemassa poikkeuksellisen taitavaa kvartettia. Quatuor Ebène oli vaikuttava äijänelikko; kuin yksi instrumentti, joka mystisesti pystyi soittamaan ihan itsestään neljän jousisoittimen stemmat. Tajusin myös, että vähemmällä vaivannäöllä soitettuna tai paperista katsottuna sama musiikki ei olisi ollut lähestulkoonkaan yhtä kiinnostavaa. Se puoli soitosta, jota sanoisin ”tulkinnaksi” ellen pelkäisi sen kuulostavan omasta suustani tyhjän elvistelyltä, oli niin harkittua ja hiottua, että vertasin sitä mielessäni täydelliseen puuhun: jos jossakin maailmankolkassa pellon kulmalla kasvaa täydellinen puu, jossa ei ole yhtään kömpelöä haaraa eikä yhtään kuollutta oksaa, ja jossa jokainen lehti on elävä ja vihreä, se puu kuulostaa juuri tältä.

Konsertin toisella puoliskolla Quatuor Ebène ryhtyi urakoimaan a-mollikvartettia (Op. 132). Aurinko oli laskemassa, ja kirkon perällä alkoi olla hämärää. Istuin mukavasti jalat ristissä ja pääni alkoi nuokahdella. Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, ja olin väsyksissä. Lopetin ykkösviulun vibratotekniikan vahtaamisen ja kuuntelin silmät kiinni. Kun päästiin kvartetin hitaaseen osaan (Molto Adagio – Andante), kaikki vain pysähtyi.

Tiedättekö sen tunteen, kun aivan ilman syytä maailmassa on yhtäkkiä kaikki hyvin? Kuin nojaisi lämpimään puun runkoon tuulettomana kesäiltana. Kaikki hyvin. Panin merkille, että tyytyväiset kyyneleet olivat jo valuneet hyvän matkaa leukani ohi kohti paidankaulusta.

Kun tulin taas tolkkuihini, ajattelin, että Beethovenin peeveli. Pääsi yllättämään. Ellen sanoisi, että peräti puun takaa, ja taatusti koko rahan edestä.

(Tuossapa vielä Juutuubiin tallennettu Quatuor Ebène soittaa samaisen a-mollikvartetin vuoden 2013 lokakuussa. Hidas osa alkaa noin kohdassa 19:50 ja päättyy 37:57.)

 

Read Full Post »

Jos poisluetaan sellaiset laajemmin merkitykselliset seikat kuten maailmanrauha ja hapensaanti, ja pysytellään aivan arkipäiväisten ilmiöiden tasolla kuten musikaalissa The Sound of Music,

(Raindrops on roses and whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things)

täytyy sanoa, että uudet, painetut nuotit ovat juuri nousseet suosikkiasioitteni listalle.

Nuottivihkoni ovat yleensä kopioituja, käytettyjä ja lainattuja, nurkista nuhjaantuneita ja miten kuten kasaan teipattuja riekaleita, joihin on aikojen saatossa raapusteltu lyijykynämerkintöjä kolmella eri kielellä. Jousitusmerkkejäkin on vaihdettu kerran tai pari, aina entistä paksummalla viivalla piirtäen.

Tänä vuonna ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ihan tuoreen nuotin: Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel viululle ja pianolle. Spiegel im Spiegel oli tarkoitettu kannustuskappaleeksi, jonka avulla saisin opeteltua edes joten kuten kelvollisen vibraton: arvelin, että koska koko biisi on pelkkää pitkää nuottia, Spiegelin edessä sitä vibratoa olisi sitten hyvä hioa.

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel, viulun tahdit 58-66

Mutta paketin avattuani tuijottelin nuotin kiiltävää etukantta aivan mykistyneenä ja kääntelin varovasti sivuja. Tahrattoman valkoisia sivuja, joissa on terävät, suorat nurkat! Voi autuus ja viattomuus! Pilallehan ne vain minun käsissäni menisivät, jos alakaisin raapustella rivien väliin mystisiä hieroglyfejäni, jotka muistuttavat jousen suunnasta ja kyynärpään kulmasta. Ehkä minun täytyy ottaa originaalistani kopio viulukotelossa muilutettavaksi; ehkä sitten voin jossain säilyttää sitä ensimmäistä mielikuvaakin upouudesta nuotista, joka on virheetön kuin vastasatanut lumi, johon hiihtäjä ei ole vielä ehtinyt avaamaan latua.

Rikkumaton hanki on sekin suosikkiasioitteni listalla.

Lahjoitin itselleni myös Tasmin Littlen ja Martin Roscoen levytyksen samasta kappaleesta. Heidän tulkintansa oli suosikkini: levollinen ja hauras mutta liikkuva. Kuuntelin sitä aikani ja huomasin ajattelevani puhdasta hengitysilmaa ja keveässä tuulessa kuivuvia, valkeita lakanoita.

Sitten ajattelin, että ei hyvää päivää. Tähänkin ensimielikuvaan tulee kuraisia tassunjälkiä, jos alan itse raapia Spiegel im Spiegeliä kokemattomilla käpälöilläni! Ehkä on parempi soittaa pitkiä nuotteja vain F-duuriasteikolla, kunnes vibrato on salonkikelpoinen. Ehkä Arvo Pärt saa vielä mennä takaisin pakettiin.

Ulkona kuviattujen lakanoiden tuoksukin täytyy muuten muistaa lisätä sille suosikkiasioitten listalle.

Read Full Post »

Pohdiskelin kerran (koska tällaisia pulmiahan pitää ihmisen aina mietiskellä), että jos saisin valita vain yhden asian, jolla juhlistaa joulua, olisiko se joulukuusi, suklaa, piparit vaiko ehkä joululaulut. Valitsin piparkakut, koska niissä riittää puuhaa pariksi päiväksi (ja sitten saa syödä) ja ne kattavat kolme aistia kerralla: piparit ovat koristeellisia katsella, ne tuoksuvat hyvältä ja maistuvatkin jouluisilta. Mutta täytyy todeta, että nyt, kun myrskytuulen riepotteleman ruusupensaan kukat ovat ainoa valkeus, mitä ikkunasta näkyy, tuntuu koko joulukuvio melko omituiselta. Olisikohan sittenkin pitänyt valita lumi? Täällä Pohjanmeren rannalla lumeton joulu on tietysti ihan odotusten mukainen, joten oikeastaan tunsinkin pettymystä vasta sitten, kun kuulin, kuinka sama ympäriinsä ryntäilevä, lämmin säärintama oli huuhdellut lumipeitteen pois Keski-Suomestakin. Siihen saakka sentään pystyin kuvittelemaan mielessäni pakkasyön lumisen hiljaisuuden, valkean peiton kuusten oksilla ja narskeen kenkien alla. Oli mukava tietää, että sentään jossain on oikea talvi. Mutta entäs nyt?

Nyt täytyy tietysti turvautua mielikuvamatkailuun musiikin avulla. Eräs lumisimpia koskaan kuulemiani lauluja on tanskalainen Der er ingenting i verden så stille som sne (joka tahtoo sanoa: ”maailmassa ei ole mitään niin hiljaista kuin lumi”). Kuulin tämän Sisselin laulaman version ensi kertaa keskellä Australian heinäkuuta ja yllätyin sitä täydellistä ajan ja paikan hämärtymistä, joka humautti minut keskelle pohjoismaista hankea, jossa ilmassa leijuu ”joutsenuntuvaa taivaan suurista siivistä”. Ja sittenhän on tietysti Järnefeltin Adagio, joka tuo minulle lumisen jouluillan kuin tilauksesta.

Viime viikolla istuin yleisössä kuuntelemassa, kuinka paikallinen sekakuoro kailotti torvet suorina otteita Bejamin Brittenin teoksesta Ceremony of Carols. Palasin puhisten ja puhkuen kotiin vakaasti siinä uskossa, että ei sitä noin lauleta! Kaivoin lipaston uumenista entisen kuoroni levytyksen samasta teoksesta ja laitoin sen soimaan ajatellen, että näin se lauletaan! This little babe esimerkiksi kuulostaa paljon paremmalta naiskuoroversiona. Ihan varmasti! Levy soi loppuun saakka, koska unohduin muistelemaan menneitä kuoroaikoja, ja koska huomasin, että varsinkin samalla levyllä oleva John Rutterin Dancing Day saa lumen satamaan pääni sisällä, koska olen itsekin laulanut Dancing Daytä pakkasen paukkuessa Taulumäen kirkon nurkissa. Omien muistojeni lisäksi kuoroa säestävässä harpussa vain on jotakin todella pakkaslumimaista: keveää, viileää ja leijuvaa.

Ulkona roikaa vettä ja nurkat rytkyy tuulessa, mutta kuten tanskaksi sanotaan:

”Hvide tanker tyst i dans sig svinger […]

Å så fin en klang, sølveklokke sang
inderst inde i dit hjerte ringer.”

Read Full Post »

Tiedättehän sen orkesterinjohtajan korokkeella olevan kaiteen? Minulle passaa vallan mainiosti, että tahtipuikon kanssa mesojat aidataan turvallisesti omalle tontilleen, mutta jos valta olisi minulle suotu, niin sellaisen mahtikäskyn ja ehdottoman kiellon haluaisin antaa, että kumarrettaessa ei pidetä kaiteesta kiinni. Ei kerta kaikkiaan! Kädet irti kaiteesta kumarrettaessa!

Jyrkkämielisyyteeni on selitys ja se on itsekeskeinen kuin mikä. On heinäkuu 2011 eteläisellä Tyynellä valtamerellä. On trooppisen lämmintä ja aurinkoista. Moottorilla varustettu purjevene puskee vastalaineeseen kuljettaen matkalaisia saarelta toiselle. Merenkäynti ei ole millään mittarilla voimakasta mutta minä istun erilläni muista ja yritän keskittyä, ajatella mukavia ja hengittää. Sisään, ulos, sisään, ulos. Katse horisontissa. Mutta eihän se auta. Tarraan kapeaan, puiseen kaiteeseen ja ehdin juuri ja juuri kumartua reelingin yli sanokaamme vaikka ”ruokkimaan kaloja”. Olen merisairaimpia ihmisiä, joita tiedän. Puristan kaidetta rystyset valkeina ja kumartelen sen yli vielä monta kertaa ennen kuin vene lipuu saarien suojaan. Olen entistäkin kalpeampi eurooppalainen ja olen niin uuvuksissa, että tutisen. Uff da.

Antaisin aplodini mieluummin jollekin toiselle mielikuvalle.

Read Full Post »

Kappaleen voi kuulla ensimmäistä kertaa vain kerran, joten jos mahdollista, ensi kuuleman eteen kannattaa nähdä hieman vaivaa tähän tapaan:

  1. Valitaan teos, jonka kuuntelemiseen on juuri nyt jokin hyvä syy, kuten että se on uunituore ja sen esittäjä on vuotta aikaisemmin tarjonnut mieleenpainuvan konsertti-illan.
  2. Jätetään huomiotta, mitä mieltä muut ovat teoksesta olleet.
  3. Rehkitään päivä jonkun tuskaisen työtehtävän parissa kunnes järki ei enää juokse, on tullut ilta ja on hiljaista, eikä jaksa muuta kuin maata lattialla. Jos rehkimisen saa päätökseen, siitä on etua.
  4. Maataan lattialla selällään hiljattain imuroidulla matolla jalat nostettuna keinutuolin istuimelle, kuulokkeet korvilla ja käsivarret levällään.
  5. Painetaan ’toista’ -nappia ja hievahdetaan mahdollisimman harvoin kunnes kappale on lopussa.

Tutustuin Judd Greensteinin Acadiaan kutakuinkin tätä proseduuria seuraten. Minnesotan Orkesterin Inside the Classics -väki on pitänyt Acadiasta tasaista mekkalaa niin pitkään, että kun tässä muutenkin olen modernin musiikin tuulella, tulin uteliaaksi, etenkin kun kantaesitystallenteen sai ostaa bändin verkkokaupasta peräti huokeaan nollan Yhdysvaltain dollarin hintaan.

Ensimmäinen kurkistus Acadiaan oli hupaisa sekoitus lievää mutta yllättävän posiitiivista ’one damned thing after another’ –vaikutelmaa ja huisia ’musiikin kyydissä menossa jonnekin’ -vaikutelmaa. Noista kahdesta yhteensä kehkeytyy… kieppumista kenties? Acadia oli ryöpsähdys, jossa ei ollut mitään kurttuotsaista. Ajattelin sitä kuunnellessani moneen kertaan isoja lehtipuita ja aurinkoisia aamuja kesällä ja aikaisin syksyllä. Sikäli kun yläilmoista käsin oikein näin (koska Acadiassa oli paljon lentämistä maiseman yllä), jykevät lehtipuut kasvoivat jossain tuolla rapakon takana. Itärannikolla, sanoisin.

Vaikka muurahaiset ja kahlaajalintujen jalatkin ovat vikkeliä, ajattelen usein kiireistä musiikkia kuunnellessani ihmisiä. Acadiassa oli vipellystä siinä määrin, että kyllä todellakin ajattelin ihmisiä. Akateemisia ihmisiä, jotka ajelevat polkupyörillä tummissa vaatteissa.

Aivan kuin joululaulun tonttu ikään, ajan virtaakin olin kuulevinani.

Joten mitä minä näinkään, kun kuulin Acadian ensimmäisen kerran? Ilmeisestikin jonkin Yhdysvaltain itärannikon yliopiston puustoisen kampusalueen kesästä syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ylhäältä käsin kieppuen tarkasteltuna. Hmm. Melkein voisin väittää, ettei säveltäjä ihan sellaista tarkoittanut. Mutta minkäs teet, vastuu ja oikeuskin on jo siirtynyt kuulijalle, kjäh kjäh.

Tämän sanottuani kehotankin kaikkia uusia Acadian kuuntelijoita kiinnittämään erityistä huomiota ohjeistuksen kohtaan 2.

Read Full Post »

Sasha Mäkilästä puheen ollen, maestro itse blogissaan toivoi tässä taannoin, että Leevi Madetojasta tulisi paremmin tunnettu säveltäjä, jonka teoksia soitettaisiin enemmän. Orkestereiden ohjelmistovalinnat eivät tietenkään kuulu minulle yhtään vähää mutta sen verran kalikka kalahti ja oma koira älähti, että vedin käden lippaan, sanoin, että jes söör, ja menin plaraamaan kaupunginkirjastosta kolme Madetoja-levytystä, joita sitten pipo päässä kotiin lampsiessani kuuntelin.

Luulin, että joku lapsuudessa kilkuteltu pianokappale olisi ollut ainut pintakosketukseni Madetojaan mutta Pohjalaisia-sarjan kohdalla tajusin yhtäkkiä, että minähän olen kuullut tämän jossain! Aivan varmasti olen! Jostain syystä minua aina – mummoani  lainatakseni – ”hytkäyttää”, kun huomaan, että musiikki on minulle tuttua mutten yhtään tiedä miksi. Miniatyyrimysteeri. Sitä paitsi, Pohjalaisten ensimmäisestä osasta mieleeni aukeni yksi niistä selkeistä, visuaalisista mielikuvista, joista kovasti pidän: pimeänä iltana lumisella kadulla katselin aurauspenkkojen sijasta viileää kesäaamua ennen auringonnousua, kun järvien yllä ja laaksoissa lepää raskas usva, joka sitten päivän valjettua kiipeää korkeammalle ja katoaa kokonaan.

Pohjalaisten toisen osan kansanlaulusta ”Tuuli se taivutti koivun larvan” kehkeytyi sitten viikon ehdottomasti sitkein liimasävel. Mutta se onkin kokonaan toinen juttu.

Read Full Post »

Mielikuvamarkkinoilla olen ennenkin liikkunut riskirajoilla: olihan siinä ja tässä, että Sibeliuksen sinfoniat olisivat assosioituneet mielessäni lähtemättömästi perhostoukkien jätöksiin. Nyt on ihan hilkulla, että Armas Järnefeltin orkesteriteokset alkavat edustaa minulle VR:n kaukoliikennettä.

Onneksi Järnefelt ei tainnut kuitenkaan olla ihan mikä tahansa eilisen teeren nuottiniekka, joka ei pärjäisi raideliikenteelle ihan omilla mielleyhtymillään. On tavattoman mielenkiintoista ja hätkähdyttavääkin, kun musiikista itsestään nousee voimakas, visuaalinen mielikuva ihan ensi kuulemalta. Serenadin kolmas osa Adagio on minulle ilmiselvä talvipäivän seisaus tai kenties jouluilta jossain salomailla. On pakkasta niin kuin ennen oli; kirkas tähtitaivas, syvä, hiljainen hanki ja pehmeä peitto kimaltelevaa lunta puiden oksilla. Pimeys on juuri laskeutunut sinisen hetken päätteeksi, ja pitkän tien päässä yksinäisen mökintönön ikkunasta loistaa lämmin, loimottava valo. En muista sellaista näkyä missään muualla nähneenikään kuin Armas Järnefeltin Serenadissa. Etenkään kun tässä silmien eteen levittyvässä maisemassa ollaan suunnilleen vuoden 1930 tienoilla, ja itse olen 70-luvun lapsi. Kuva on kuitenkin selkeä ja kirkas; on kuin maalausta katselisi.

Mutta mikään kauhistuttava katastrofi sekään ei olisi, jos vielä aikojenkin päästä muistaisin Es-duurisarjasta tai Sinfonisesta fantasiasta kaukojunissa istumisen vuonna 2012. Onhan nytkin mukava luminen talvi, joka vilahtelee sinisävyisenä ohi ikkunan takana. Junissa on aikaa istua ja kuunnella Sinfonia Lahden Järnefelt-levyä ihan kaikessa rauhassa. Se sulkee minut kolmella kielellä käytävien pulinoiden ulkopuollelle omaan kuplaani, jonka kyydissä matkailen ihan muualla kuin Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin välillä. Aikamatkatkin näköjään onnistuvat.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: