Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘orkesteri’

Kaksi on kirottua asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka luvattoman paljon jakelussa alkaa pätkiä heti, kun vähänkin jännittää, ja toinen on se, kuinka käsittämättömän määrän eriskummallisia kämmejä sitä ehtiikään ripotella kolmeen orkesterikappaleeseen vain sen takia, että jakelussa vähän pätkii.

Orkesterin kevätkausi kului niin suruttomasti soitellessa, että lukuvuoden lopun lähestyessä meillä ei ollut mitään suunnitelmaa konsertista eikä valmista ohjelmistoakaan. Totaalisen lässähdyksen välttämiseksi tarjouduimme soittamaan jokusen biisin orkesterin emopuljuna toimivan kansalaisopiston kevätjuhlassa.

Kansalaisopiston kevätjuhla on katsaus vuoden aikana toimineiden opintopiirien touhuun, joten meno on yleensä melko kaikenkirjavaa ja epämuodollista. Kyse ei todellakaan ole pelottavista peijaisista mutta jäytävään esiintymisjännitykseen sillä ei tietenkään ole mitään vaikutusta.

Vasemmassa kädessä soittimia roikottaen raahasimme omalla vuorollamme tuolit ja nuottitelineet salin etuosaan ja sitten pitikin ruveta esiintymään, tuosta vain ihan kylmiltään. Ensimmäinen kappaleemme oli Rauno Lehtisen siirappia valuva On hetki. Siinä kakkosviululla on parissa kohdassa kaksi nopeaa asemanvaihtoa peräkkäin. Olin nähnyt vaivaa saadakseni vaihdot kuulostamaan kutakuinkin sujuvilta ja tiesin, että osaan ne kyllä. Tiesin myös yhtä varmasti, että esiintymistilanteessa sössin ne joka tapauksessa. Mutta en siltikään olisi uskonut, että ihan niin päin prinkkalaa pystyn ne pätö luritukset soittamaan!

Ensimmäinen biisi sitä paitsi kärsii aina ensimmäisen biisin kauhusta. Takapultin viulisteilla ensimmäisen biisin kauhu näämmä ilmenee epävarmasti tutisevana jousikätenä.

Toiseen kappaleeseen mennessä jousikäsi oli jo ehtinyt rauhoittua sen verran, että Scott Joplinin Original Rags alkoi ihan lupaavasti. Mutta mikähän siinäkin on, että yleisön edessä on aivan pakko tehdä idioottimaisia virheitä, joita ei koskaan muuten tee? Osasin Original Ragsin suurin piirtein ulkoa, joten hairahduin ensimmäisellä sivulla ajattelemaan jotakin muuta samalla, kun tuijotin hajamielisesti nuotteja. Ja mitäs siitä sitten seurasikaan: soitin kaksi tai kolme nuottia pizzicatona ennen kuin huomasin, että pizzicatohan alkaa vasta seuraavalla rivillä. Anna mun kaikki kestää!

Heräsin horroksestani ja soitin olosuhteet huomioiden melko tyytyväisenä seuraavan sivun, kunnes loppupuolella biisiä alkoi tuntua, että eihän tämä näin hyvin voi mitenkään mennä; kohta teen aivan taatusti jonkun kamalan typeryyden! Ja juuri, kun pulssi oli ehtinyt mukavasti asettua, aloin sydän kylmänä odottaa seuraavaa katastrofia.

Viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut Mozartin Exsultate, jubilate. Sitä ei ehditty ihmeemmin harjoitella, mutta koska Mozart on turvallisen tuntuista peruskauraa, mikään ennusmerkki ei kumminkaan vihjannut, kuinka täydellisesti Exsultate vielä ryöstäytyisi käsistä. Heti alkutahdeista biisi rynnisti eteenpäin kuin pillastunut tavarajuna, ja me soittajat roikuimme kyydissä miten parhaiten taisimme kollektiivisesti äimistellen, että kuka täällä oikein paahtaa tällaisessa tempossa. Siinä tuhannen kiireessä hujautin sekaan vielä yhden väärän jousituksenkin. Ja minulla kun ei juuri koskaan ole jousi väärään suuntaan menossa! Kirottua.

Esiintymäänhän oppii vain esiintymällä mutta näin orkesteriharrastuksen alkumetreillä vaikuttaa siltä, että edessä on vielä pahuksen pitkä kärsimysnäytelmien jono ennen kuin tulee se keikka, jolla minun ei varsinaisesti tarvitse hävetä.

Read Full Post »

Kauko Röyhkästäkään en muutoin mitään tiedä mutta tähän aikaan vuodesta tulee usein mieleen häneltä sellainen lainaus kuin

”Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne…”

Tosin laulun sanoista poiketen se paniikin tunne meillä musiikin harrastajilla tuppaa tulemaan tässä joulun allakin eikä vain ”joka kevät”. Vaikuttaa näet siltä, että kuorojen ja orkestereiden syyskaudet vain hupenevat johonkin mystiseen mustaan aukkoon, kunnes sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla itse kukin havahtuu ällistelemään, kuinka hataralta oma osaaminen vielä tuntuu monenkin konserttikappaleen kohdalla.

Yksityiskohtien paljous tuntuu kuorolaisesta hätäännyttävältä. Pitää muistaa eläytyä musiikkiin, vaikka oma stemma on hiljaa. Nenää ei saa kaivaa sillä välin, kun solisti laulaa. Pitää muistaa ulkoa ranskankielisiä lauluja, vaikka ei osaa puhua ranskaa. Pitää muistaa katsoa johtajaa. Ei saa katsoa harpistia, kun hän virittää. On hengitettävä ääneti. On käänettävä sivua rapistelematta, jos ei vielä osaa koko ohjelmistoa ulkoa. On muistettava vokaalien oikea sävy, on laulettava tietyn laulun tietyt säkeet Ti-Ti Nalle -tädin ilme naamallaan ja toisen laulun toiset säkeet ”blondisti”. On muistettava, missä järjestyksessä biisit lauletaan, että osaa vaihtaa paikkaa ykkösaltosta kakkossopraanoon ja takaisin oikeissa kohdissa. Täytyy hymyillä. Konsonanttiin loppuvat sanat lopetetaan erityisen tarkasti yhtä aikaa. Korkeisiin nuotteihin tullaan ylhäältä päin ja hyvällä tuella. Mahtaako pukupussissakaan enää olla ehjiä sukkahousuja?

Orkesterin takarivissä taas joku nimeltä mainistematon ensikertalainen kakkosviulisti kauhistuu ensimmäistä harjoitustaan kirkkoakustiikassa: siellä kaikki kuuluu niin hyvin, että aivan takuulla kaikki kuulijatkin huomaavat, jos ja kun on vähänkin epävireessä! Mihin sitä on itsensä sotkenut?

Virheiden pelko ottaa helposti vallan ja paniikin tunne saattaa pilata nekin asiat, jotka oikeasti osaa ihan hyvin. Ja paniikin tunne, jos sille antaa periksi, vie aivan varmasti sen onnistumisen ja vuorovaikutuksen tunteen, jonka pitäisi tehdä konserteista musiikin harrastamisen antoisimpia hetkiä.

Toisaalta, itse kyllä pidänkin viimeisten konsertteja kohti rullaavien viikkojen hellittämättömästä paahtamisesta, koska toisinaan vallan ottaa aivan muu kuin paniikin tunne. Se muu tunne on vähän kuin juoksisi niin kovaa, että lopulta jalat nousevat irti maasta.

Tässä taannoin kului kokonainen viikonvaihde laulaessa ja soittaessa. Kuoro piti leiriä lauantai- ja sunnuntaipäivän, ja sitten sunnuntai-illaksi rahnustin vielä niihin orkesterin ensimmäisiin kirkkoharjoituksiin. Kun lakkasin säikkymästä akustiikkaa, minulle tuli metka tunne ja ajatus, että tässä on jotakin todella oikein. Tällaista musiikin on tarkoitus olla. Luntakin oli satanut reippaasti – jouluohjelmistoon sopivasti. Heti seuraavana maanantai-iltana olin taas kirkkoakustiikassa harjoittelemassa mutta kuoron kanssa.

Kun viimein lysähdin kotona tuolille, en yllättäen ollutkaan uuvuksissa. Minulla oli se toinen tunne. Se tunne, että musiikki on asettunut luihin ja verenkiertoon ja syviin lihaksiin, ja yhtäkkiä on vain helpompi olla. On helppo hengittää, ja tuntuu kuin itsensä kannatteleminen olisi kevyempää. Vähän kuin olisi harjoitellut niin paljon, että lopulta on noussut musiikin mukana irti maasta.

Read Full Post »

Alkupeäinen suunnitelma ei suinkaan ollut liittyä orkesteriin nyt, kun en ole vielä kahta vuottakaan ehtinyt roikkua viulun kaulassa. Minusta orkesterisoittajalla pitäisi olla jotakin annettavaa yhteissointiin, jotakin muutakin kuin että kahlaa mukana miten kuten ja on tyytyväinen, jos pääsee biisin loppuun soittamatta yhtään väärää nuottia. Kun tuon sävelpuhtaudenkin kanssa on valitettavan usein vähän niin ja näin.

Annoin kuitenkin puhua itseni ympäri ja änkäsin syyskauden alussa kakkosviulujen takariviin samaan orkesteriin, jossa nuottivihkomesenaattinikin soittaa. Lupasin itselleni, että tätä orkesterikautta ei lasketa, koska kyseessä on varaslähtö, jolla on lähinnä pedagogista merkitystä. Laskeskelin, että koska minulla ei yksityisoppilaana ole pääsyä mihinkään musiikkikoulun harjoitusorkesteriin, voin käyttää törkeästi hyväkseni tämän kokoonpanon suvaitsevaisuutta ja vingutella mukana sillä mielellä, että opinpahan itse uusia asioita yhdessä soittamisesta.

Harrastajaporukassa ei olla turhan tarkkoja istumajärjestyksen suhteen: kaikilla on toki omat vakiintuneet paikkansa mutta äänenjohtajan tuolille päätyy se, joka sattuu olemaan paikalla, kun edellinen nokkamies jättää bändin. Kakkosviulujen kärkimimmi oli kesken syksyn viisi viikkoa poissa, ja siksi aikaa minä päädyin ykkösjakkaralle. Muuten en olisi mennyt, mutta toisella eturiviläisellä on kuulemma mukavampaa, jos vieressäkin soittaa joku. Ajattelin, että nythän tämä homma etenee harppauksin. Varaslähtöjen varaslähtö!

Lähes koko syksyn olemme kasanneet ohjelmistoa joulukonserttia varten, ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että joulukuun puolivälissä sitten soitan viuluani ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta yks kaks yllättäen orkesterimme värvättiinkin säestämään yhden kappaleen verran ihan muuta musiikkia tavallista suurempiin kissanristiäisiin keskellä marraskuuta. Siinäpä minä sitten jumppasalin nurkassa istuin kakkosviulun äänenjohtajan tuolilla sahaten pitkiä puolinuotteja ja ajattelin, että nyt ei ole kyllä enää mitään rotia tässä touhussa. Varaslähtöjen varaslähtöjen varaslähtö! Mutta tuskinpa kukaan sieltä kauempaa katsomosta huomasi, että minua ja minun soittamistani ei vielä varsinaisesti laskettu.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: