Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘piano’

Tänään tulin pitkästä aikaa kotiin ennen iltakahdeksaa ja ajattelin, että hetki on vielä yläkerran naapureidenkin kannalta sovelias epämuodolliseen musisointiin. Lämmittelin iäisyysprojektin asemaan vakiintunutta Chopinin valssia (cis-molli, Op. 64 No. 2) ja Oskar Merikannon Idylliä (Op. 73 No. 1), josta siitäkään ei varmaan koskaan valmista tule. Piano on ollut aivan liian kauan virittämättä, joten mahtoikohan olla se yksi alavireinen nuotti muiden seassa vai mikä, mutta jokin muistutti minua yhtäkkiä toisesta Merikannon kappaleesta, jonka soitin 7955 päivää sitten likimain 1700 kilometrin päässä täältä.

Kadehdin aivan vilpittömästi ihmisiä, joilla on taito tilaisuuden tullen vain istahtaa pianon ääreen pubissa, lentokentän tuloaulassa tai sukujuhlissa seurakuntatalolla ja soittaa jotakin kuulemisen arvoista, joka ilahduttaa ihmisiä. Minulta se ei ole koskaan onnistunut. En osaa improvisoida, eikä minulla nykyisin varsinkaan ole ulkomuistiin varastoituna edes yhtä vakiobiisiä, jonka voisin noin vain huolettomasti karistaa hihasta. Sitä paitsi, huolettomasti karistaminen, kun soittamisesta puhutaan, ei kuulu kykyihini ensinkään. Minulla on taipumus pilata perusteellisestikin osaamani kappaleet hallitsemattomalla jännittämisellä, eikä siihen tarvita kuin yksi kuulija, tuttu tai tuntematon.

Mutta tuon yhden ainokaisen kerran olen soittanut Merikantoa aivan spontaanisti.

Olin seitsemäntoistavuotias ja lopettanut pianonsoiton 3/3 -tutkintoon vuotta aiemmin. Olimme ystäväni kanssa polkupyöräretkellä aikeissa mennä katsomaan silloin Saarijärven Kolkanlahden pappilassa majaillutta Teatteri Eurooppa Neljää. Matkaa oli sata kilometriä suuntaansa, joten olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja ehtineet asettua leirintäalueelle telttaan hyvissä ajoin ennen teatteri-iltaa. Nokkaunien jälkeen oli joutilasta aikaa, joten poikkesimme Säätyläiskotimuseoon, entiseen Kolkanlahden talon päärakennukseen, jossa J.L. Runeberg nuorena ylioppilaana teki tienestiä kotiopettajana.

Museossa oli melko hiljainen päivä, ja opas – pitkä, tummatukkainen nainen – katseli meitä voimakkaasti rajatut silmät ymmyrkäisinä ja kysyi epävarmasti, haluaisimmeko opastetun kierroksen. Me siihen, että mikä jottei – ja sitten katseltiin 1800-luvun huoneita ja kapineita ammattilaisen esittelemänä.

Salissa oli vanha flyygelin tapainen soitin, joka näytti minusta melko omaperäiseltä. Näin jälkeen päin ajatellen se oli varmaankin taffelipiano. Kysyin, oliko se vielä soittokunnossa. En muista, miten keskustelu sitten jatkui mutta yhtä kaikki sain luvan istua alas ja soittaa kokeeksi Säätyläiskotimuseon pianoa. Hihassani oli ensimmäinen osa sarjasta Albuminlehtiä (Op. 3), joten ravistelin koskettimille sen. Juu-u, pelikunnossa oli vempele, joskaan ei ihan konserttivireessä tietenkään.

Kierroksen päätteeksi opas viimein sanoi: ”Saanko minä kysyä… Mikä on saanut nuoret ihmiset tulemaan museoon?” Mitä siihen vastasimme, ei ole jäänyt mieleeni, mutta oppaan ällistys siitä, että kaksi teini-ikäistä käveli ihan omin jaloin ja vapaaehtoisesti kulttuurihistoriallista kohdetta katsomaan uskoakseni selittää, miksi sain erivapauden koskea museoesineeseen.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin aurinkoinen heinäkuun iltapäivä Kolkanlahden talon salissa on edelleen se ainoa kerta, kun muistan soittaneeni pianoa aivan valmistautumatta ja muiden kuullen ilman adrenaliiniinsekaista kauhua: Runebergin duunipaikasta on jäänyt ainoa puhtaasti mukava muistoni pianistina esiintymisestä.

Mutta tapauksella ei ole kovin monta todistajaa. Museossa oli hiljainen päivä.

Read Full Post »

Merkillisiä nuo muistot. Siellä ne asustelevat aivojen uumenissa viemättä juurikaan tilaa. Vaikka ikää kertyy, pää ei yhtään suurene muistojen määrästä. Metkaa tuokin ikääntyminen. On hätkähdyttävää huomata, että ihan täydessä aikuisen järjessä tehdyistä jutuista saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Mutta aika ei silti ole saanut muistoja loittonemaan: ne tuntuvat olevan aina ulottuvilla vain yhden oven takana. Käden kun ojentaa ja kahvaa kääntää niin siinä ne ovat. Kaukaisimmatkin muistot tulevat mieleen aivan yhtä nopeasti kuin viime viikko; lapsuuttaankin kantaa mukanaan koko ajan, ja sinne voi piipahtaa mielessään milloin tahansa, vaikka matkaa oikeasti olisi parituhatta kilometriä ja kolmisenkymmentä vuotta.

Luikahdin eilen lounastunnilla kuuntelemaan, kun Maebh Martin ja St Andrews Chamber Orchestra soittivat Edvard Griegin pianokonserton (a-molli, Op. 16) ilmeisestikin lämmittelymielessä ennen Pohjois-Irlannin kiertuetta. Kuljen konserttisalin ovista joka viikko matkalla alakerran harjoitusluokkaan, joten tiedän, miten homma menee. Vasemmanpuoleisissa pariovissa on rumat, siniset verhot, kulahtaneen messinkiset kahvat ja vingahtelevat saranat. Käden kun ojentaa ja kahvasta vetää niin ovi aukenee saliin: suoraan edessä on toiset pariovet, suoraan yläpuolella parvi ja etuoikealla esiintymislava.

Mutta eilen, kun tömistelin niiden pariovien läpi, olinkin vinokattoisessa vinttihuoneessa Keski-Suomessa 1980-luvun loppupuoliskolla. Seinät olivat vaaleansiniset. Suoraan edessä oli ikkuna, josta näkyi soratie ja metsää. Ikkunan edessä oli kaksi koivun väristä koulupöytää, oikealla oli sänky, ja vasemmalla valkoiseksi maalatun muurinkulman takana tumma kirjahylly, jonka nurkassa oli tilaa kasettisoittimelle, ”mankalle”, jota veljen kanssa kilvan salakuljetettiin vintin päädystä toiseen sen mukaan, kumpi katsoi oikeudekseen kuunnella mieleistään musiikkia. Tämä oli nimittäin minun huoneeni, kun olin siinä kymmenen korvilla.

Ja siihen aikaan järjestyksessään toinen pianonsoiton opettajani oli antanut minulle c-kasetin, johon hän oli omista kokoelmistaan nauhoittanut tunnettuja pianosävellyksiä. Niiden joukossa oli Edvard Griegin konserton ensimmäinen osa Allegro molto moderato. Kuuntelin sitä monta kertaa. Monta, monta kertaa, ja aina omassa, sinisessä huoneessani.

Joten siellä ne nyt ovat kaikki, Griegin pianokonsertto, 80-luvun loppupuoli ja vinokattoinen vintti; muistoissa lähtemättömästi, kytköksissä, tallessa saman oven takana ja aina mukanani pääkopan kyydissä.

Read Full Post »

Setämies tässä taannoin muisteli Naamakirjassa, kuinka nuorna miesnä metsätöitten jälkeen väsymys karisi, kun reenasi työväentalolla haitarinsoittoa tanssiorkesterin kanssa. Haitaroinnilla on kuulemma edelleen samantapainen vaikutus: kun sulkeutuu saunatupaan soittamaan pariksi tunniksi, unohtuu marraskuun räntä ja pimeä, ja mieli seestyy.

Tuo soitonharjoittelun rauhoittava vaikutus on minulle melko uusi juttu. Siellä pronssi- ja rautakauden taitteessa, kun soitin pianoa musiikkikoulussa, pystyin vain pyörittelemään silmiäni, kun muuan innokkaampi piano-oppilas kuvaili, kuinka hän menee aina pianon ääreen, kun on vihainen, erityisen iloinen tai melkein mitä tahansa siltä väliltä. En kyennyt ollenkaan samaistumaan. Itse raahauduin pianojakkaralle useimmiten päivää ennen soittotuntia, koska oli vähän niin kuin pakko. Soitonharjoittelu oli läksy muitten joukossa; arkinen kiusa, johon ei ainakaan mitään vahvaa, positiivista tunnesidettä muodostunut.

Vaan tuolla viulunsoiton aloittamisella onkin ollut sellainen metka sivuvaikutus, että nykyään olen pianonikin kanssa paremmissa väleissä. Ensinnäkin minulla on taas piano kotona usean vuoden tauon jälkeen. Toiseekseen rahtasin sen silmää räpäyttämättä meren yli uuteenkin kotiini, enkä edes vakavasti harkinnut sen jättämistä Suomeen. Kolmanneksi, olen hissuksiin ryhtynyt harjoittelemaan uusia kappaleita ihan vain omaksi huvikseni. Pimeänä kautena musiikkikoulun lopettamisen jälkeen soittelin – jos ylipäätään koskaan mitään soittelin –  vain joitakin entisiä suosikkikappaleitani, jotka osasin vielä vanhasta muistista kohtalaisen hyvin. En mielestäni ollut koskaan kovin kaksinen pianisti ja prima vista sujui minulta vieläkin heikommin, joten pelkkä ajatuskin uuden kappaleen opettelemisesta tuntui aivan liian työläältä.

Mutta nyt, kun rahnustan vaivalloisesti kohti miten kuten kelvollista viulutekniikkaa, vaikeudet pianon kanssa kalpenevat siinä rinnalla. Sitä paitsi minulle on hiljalleen valjennut, että ketään ei kiinnosta, kuinka harvoin harjoittelen, kuinka huonosti soitan, miten hitaasti etenen tai tuleeko valmista koskaan. (No, yläkerran naapureita saattaa vähän ahdistaa.) Niinpä pianonsoitosta on tullut se leppoisten sunnuntaipäivien aarre: se lyhyt hetki, kun ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse puhua kenellekään, ei hoitaa yhtään juoksevaa asiaa eikä muutenkaan yrittää niin kovasti; kymmenen minuuttia jotain ihan muuta sillä välin, kun päivä paistaa selän takana etelänpuoleisista ikkunoista.

Pitkäaikaisin sunnuntaiprojektini tähän mennessä on ollut Oskar Merikannon Idylli Op. 73 No. 1. Olen kilkutellut sitä varmasti jo toista vuotta, eikä se ole valmis vieläkään (äänityksestä vastaa vaaleanpunainen, peukalon kokoinen mp3 -soitin tungettuna sohvatyynyjen väliin, joten kärsivällisyyttä senkin puolesta):

Tällä viikolla älysin, että voin tosiaan oppia melkein mitä tahansa, jos vain viitsin nuotti kerrallaan vääntää, joten voisi olla aika kokeilla taas jotakin uutta! Posti toi kynnykselleni Chopinin valssin. Ehkä se parin vuoden päästä on jo tunnistettavissa. Aikaahan minulla on, kun ei ole mitään syytä kiirehtiä.

Ja ettei jäisi mitään epäselvää siitä, miltä tuon Merikannon kappaleen pitäisi kuulostaa, annetaan vielä ääninäyte Izumi Tatenon levytyksestä vuodelta 1993:

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: