Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘satunnaiset komiteamietinnöt’

En toki ole ihan typerä minäkään. Ymmärrän kyllä, että itsensä elättäminen musiikilla on kovaa hommaa: vain harvat pystyvät siihen, ja sittenkin leipä on tiukassa, työtunnit epäsäännöllisiä, kilpailu kovaa ja harjoittelun sarka loputon. Mutta silti.

Viime lauantaina sinkosin kesken omien töitteni takaisin kotiin kuuntelemaan Alexander Sitkovetskya ja Maxim Rysanovia, jotka East Neuk Festival oli kutsunut kylän kirkkoon esiintymään. Olin varannut lippuni viulu- ja alttoviuluduon keskipäivän resitaaliin lähinnä Händel-Halvorsen Passacaglian houkuttelemana mutta huomasin melko pian tehneeni hyvän sijoituksen muutenkin. Olin labravuorossa toista viikonloppua peräkkäin, joten olin väsyksissä ja hermot kireällä: näin öisin untakin työasioista. Mutta siinäpä sitten istuin puupenkissä selkä suorana kuin seiväs ja kuuntelin ja katselin, kun heput soittelivat Bachia ja Bartókia niin kuin ei mitään. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Katsomo oli myyty täyteen viimeistä rahia myöten, ja muukin yleisö tuntui olevan hyvällä tuulella: vinkeimpien kappaleiden jälkeen kirkkosalin läpi kävi spontaani naurun humahdus, ja aplodit seurasivat perässä kohisten kuin rankkasade. Taputin itsekin suu korvissa, ja keikan päätteeksi porhalsin takaisin työmaalle, missä en ollut enää läheskään niin myrtynyt kuin olin ollut aamulla.

Ja sitten se kävi mielessä. Että jos maailmankaikkeuden kulkuun sellainen reikä repeäisi, että yhtäkkiä saisin vapaasti valita, niin eipä olisi ollenkaan sanottua, ettenkö vaihtaisi pois koko tiedeurani, jos vastineeksi saisin taidon soittaa kuten herrat Sitkovetsky ja Rysanov.

Tieteen ja taiteen tekemisessä on paljon samaa jo senkin vuoksi, että kummastakaan ei ole helposti mitattavaa, välitöntä taloudellista hyötyä. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että terve yhteiskunta ehdottomasti tarvitsee sekä perustutkimusta että taiteita, niin elämä kumminkin jatkuisi ilmankin. Mutta viime aikoina olen joutunut paljon mietiskelemään sitä, että oma aherrukseni ei ole palkitsevaa, koska en auta ketään: kenenkään ilme ei kirkastu eikä päivä parane sen vuoksi, mitä minä viikosta toiseen teen. Vaan kaksi kaveria kun pölähtää paikalle jousisoittimineen ja tunnin verran musisoi, niin parisataa ihmistä poistuu takavasemmalle pykälän verran onnellisempana. Olisiko ammatin mukana tulevaa epävarmuutta, kritiikkiä ja itsekritiikkiä helpompi sietää, jos samalla olisi taito ilahduttaa?

Read Full Post »

Tilanne oli seuraavanlainen:

Vivaldin viulukonsertti a-molli Op. 3 No. 6Opettaja antoi ohjeeksi, että

Keep calm and use less bowArvelisin, jotta tähän on yleisempääkin viisautta kätkettynä. Tiukassa tilanteessa vähemmällä mesomisella.

Read Full Post »

Mahtaisiko olla niin, että ’eliitti’ on ruma sana? Seuraavan kerran, kun tulee aihetta noitua, kokeilen täräyttää ”voi eliitin eliitti” tai ”eliitti soikoon”. Sitten vain tarkkailen, onko eliitillä sama vaikutus kuin perinteisemmillä sadatuksilla.

Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että

”Valiojoukkoa, parhaimmistoa tai hienostoa merkitsevä eliitti on lainaa ruotsin sanasta elit, joka puolestaan juontuu ranskan sanasta élite. Tämä on alkuaan substantivoitu partisiippimuoto verbistä élire ’valita’. Sananmukaisesti eliitti merkitsee siis valittuja.”

Kyldyyrin kaistalla tavallinen tallaajakin kompastuu tuohon eliittiin ja elitistisyyteen yhtä usein kuin pönötykseen varsinkin, jos on oopperan tai klassisen musiikin kulmilla menossa. Siksipä olinkin yhtäältä mielissäni ja toisaalta näreissäni, kun lueskelin Suomen kulttuurirahaston marraskuun puolivälissä julkaisemaa tutkimusta suomalaisten kulttuuriharrastuksista ja -asenteista.

Tutkimusaineisto osoitti kyllä, kuinka esimerkiksi elokuvissa käydään useammin kuin oopperassa, ja eihän siinä mitään. Kulttuurin tarjonnassakin kun on eroja. Erilaisten kulttuuritapahtumien yleisöissäkin on ryhmätasolla eroja: elokuvissa istujat ovat keskimäärin nuorempia kuin klasarikonserteissa istujat, ja teatteri houkuttelee etenkin akateemisia. Mutta aineiston perusteella kulttuurin harrastaminen ei ole juuri nimeksikään sidoksissa tuloihin, ja aktiivisia kuluttajia on kaikissa ikäryhmissä, tuloluokissa ja ammateissa joka puolella maata. Kulttuurirahaston tiedotteessa yliasiamies Antti Arjava sanoikin, että

”Kulttuuria ei voi millään mittarilla väittää eliitin harrastukseksi. Huvittavaa kyllä, tämän tutkimuksen perusteella ”elitistisin” taiteen laji olisi kansanmusiikki.”

Se, että kulttuuri on kansalaisia yhdistävä tekijä, on tietysti ilahduttava uutinen, joten jouduin pitkään miettimään, mikä tässä koko tutkimuksessa ja sen uutisoinnissa minua oikein risoi. Tulin siihen tulokseen, että se on tuo sitkeästi taustalla kummitteleva eliitin ajatus. Sitten jouduin pohtimaan, miksi se närästää minua, vaikka tukimuksen julkaisijat nimenomaan yrittivät sanoa, että kulttuuriharrastus ei mitenkään ole elitististä.

Kyselytutkimuksessa oli kohta, jossa vastaajia pyydettiin ruksaamaan, missä määrin he ovat samaa mieltä väittämästä ”Eliitin tulisi itse maksaa taide, josta se pitää”. Olin hivenen pöyristynyt. Arkikäytössä eliitillä on ikavä kaiku, vaikkei sitä kiroiluun käytettäisikään. Koska valikoitunut parhaimmisto mistä hyvänsä on väkisinkin pieni joukko, suurin osa ihmisistä ei miellä olevansa eliittiä ja saattaa suhtautua siihen penseästi. Eliitti. No nehän on niitä, jotka luulee olevansa jotain, katsovat pitkin nokkaansa mutta eivät tiedä tosielämästä mitään. Joten kysymys oli vähintäänkin vinoutunut. Toisekseen, mikä hemmetin eliitti? Mistä silloin puhutaan, kun puhutaan eliitistä? Tarkoittiko kysymys, että ”rikkaiden tulisi maksaa oma kulttuuriharrastuksensa”, että ”koulutettujen tulisi maksaa oma harrastuksensa” vaiko ehkä ”niiden harvojen, jotka pitävät vähemmän suositusta kulttuurista, tulisi maksaa oma harrastuksensa”? Kaikkein ikävin vaihtoehto olisi se, että jopa tutkimuksen laatijat itse olettivat, että näillä asioilla on ilman muuta yhteys: ”harvalukuiset, varakkaat ihmiset pitävät taiteesta, josta muut eivät välitä (joten tulisiko heidän maksaa se itse?).”

Olisikohan tuosta etua, jos edes kulttuuriväki itse lopettaisi elitistisyydestä jauhamisen ja hylkäisi koko konseptin? Kuten Helena Hiilivirta palkitussa Musiikkitalo – alkusoitto -dokumentissa kommentoi, taidetta tuetaan Suomessa julkisin varoin, ja julkisin varoin kustannetussa taiteessa on juurikin se hyvä puoli, että se kuuluu kaikille. Silloinhan vasta joku kulttuurin muoto olisi ”elitistinen” (siinä määrin, kun elitismillä tarkoitetaan ylemmyydentuntoista käyttäytymistä eikä yhteiskunnallista näkemystä), jos jokin suljettu, varakkaiden kuppikunta tilaisi sitä pelkästään itselleen. Jos taide on avointa kaikille, siitä ei tule elitististä vain siksi, että harvat ihmiset pitävät siitä, tai että tietyntyyppiset ihmiset pitävät siitä enemmän kuin muut. Sitä paitsi, kyökkipsykologiassahan uskotaan, että jos asia toistuvasti ja oikein ponnekkaasti kiistetään, siinä täytyy olla perää. Paras lähestymistapa ei siis ehkä ole hokea, kuinka esimerkiksi ”ooppera ei ole ollenkaan elitististä.”

Yhtäältä koko eliittiajatuksessa minua siis tympäisi sen epämääräisyys ja hyödyttömyys. Toisaalta voi olla, että otan vain henkilökohtaisena loukkauksena sen, että joku kehtaisi epäillä minua elitistiseksi, vaikka olenkin käynyt viimeisen puolen vuoden aikana oopperassa ja baletissa kerran, kansanmusiikkitapahtumissa kaksi kertaa ja klassisissa konsertissa suunnilleen kymmenen kertaa mutta elokuvissa en kertaakaan. Tiistai-iltanakin istuin harvojen ja valittujen, akateemisten valiokollegoitteni kanssa pubissa kuuntelemassa – hui sentään – paikallisia pelimanneja! Voi kauhia. Eliitti soikoon, mitä hienostelua! Enkä hävyttömänä ryökäleenä edes maksanut limonaatiani itse!

Read Full Post »

Minäpäs kerron, missä kaikissa kesän musiikkitapahtumissa en tänäkään vuonna käynyt.

Kaustisilla kävi folkfestaroimassa kuulemma 34500 vierasta mutta minä en ole mukana tilastossa. Monta monituista vuotta sitten kävin edellisen sekakuoroni kanssa Kaustisten kinkereillä lauleskelemassa, ja silloin ajattelin kyllä, että jonakin kesänä tulen paremmalla ajalla ja tankkaan itseeni koko tulevan talven tarpeiksi yltiöpäistä etnomenoa. Mutta enpä ole vieläkään saanut aikaiseksi.

Jyväskylän Kesä olisi ollut tässä ihan omilla kulmilla. Olin korvamerkinnyt itselleni Igudesman & Joon spektaakkelin mutta liput jäivät lopulta hankkimatta, kun ensin näytti siltä, että olisin pahimmoilleen työkomennuksella muilla mailla. Siinä vaiheessa, kun kalenteriin tuli tilaa kaupunkifestivaalin ajaksi, olin jo unohtanut koko asian.

Savonlinnan Oopperajuhlat on ollut mahdottomien missioiden listallani kauemmin kuin välitän muistaa. Tiedän monta tuttavaa, jotka tekevät oopperalinnareissuja tuon tuosta, joten en oikeastaan ymmärrä, kuinka lähtemisen käytännön toteutus jää itseltäni aina puolitiehen. Saattaa olla, että jonakin kesänä, kun olin vielä opiskelija, en saanut poikki Suomen kulkevia bussivuoroja, majoitusta ja festivaalilippuja mitenkään mahtumaan aikatauluuni ja niukkaan talouteeni, joten elän edelleen siinä uskossa, että Savonlinnassa käynti on jotenkin poikkeuksellisen työläs revohka. Niinpä sitten tänäkin vuonna lueskelin käsi poskella Illuusioiden Kirsi-Marian raporttia paikan päältä ja kadehdin myöskin serkkuni ytimekästä tiedotetta, jonka mukaan Naamiohuveissa saatiin taas tenorit hengiltä.

Tätä kesän kyldyyrivajeen kuivakkoa tarkastellessani alan ymmärtää kulttuuriluotsitoiminnan nerokkuutta. Itse menen oikein mielelläni katsomaan vieraampiakin kulttuuripläjäyksiä yksin, joten en osaa arvostaa luotsin osaa henkisenä tukena. Mutta jos tarkastelen asiaa siitä näkövinkkelistä, kuinka paljon napakammin kaikki hommat hoituvat, kun niistä on sovittu jonkun kanssa, alan nyökytellä hyväksyvästi. Huusholli tulee siivottua, jos kutsuu ensin vieraita. Askareita ei kehtaa jättää hoitamatta, jos ensin mainitsee niistä ääneen jollekulle. Samaan tapaan kulttuuriluotsi lienee juurikin se tarvittava työntövoima, joka normaalioloissa ylittää aikaansaamattomuuden kitkan ja puskee mukaan kyldyyrielämään. Olettaen tietysti, että ensin saa aikaiseksi tilata sen luotsipalvelun.

Mutta minunlaiselleni hajamieliselle pösilölle festivaaleille lähtemisen kitka onkin normaalia suurempi, joten minulla voisi olla enemmän käyttöä sellaiselle pitkän matkan musiikkimuiluttajalle, joka sumplisi kaikki käytännön asiat valmiiksi ja tulisi sitten vain liput kourassa kotoa hakemaan. Ehkäpä ensi kesäksi värvään itselleni sellaisen.

Read Full Post »

Kyberavaruudessa vajehtiessa sattui silmiini, että meitä paikallisia kuoroimmeisiä kutsutaan tänä vuonna laulamaan suvivirsitempaukseen, joka on Kirkon Ulkomaanavun ja seurakuntien kampanja. Tunsin lievää houkutusta ja nostalgian kutinaa, koska en muista aloittaneeni kesää ’jo-joutumalla’ sitten lukioaikojen.

Minun nuoruudessani siellä jossain pronssikauden taitteessa suvivirsi laulettiin kouluissa joka kevät. Mutta nykyään, jos kyberavaruudessa törmää suvivirteen, ei ole koskaan kahta klikkausta kauempana siitä keskustelusta, sopiiko virren laulaminen koulujen juhliin ensinkään. Itse en suhtaudu suvivirteen mitenkään tavattoman tunteikkaasti, enkä kaivautuisi virren vastustajien enkä puolustajienkaan poteroon, mutta koska olen viime aikoina perehtynyt käännöstyön perusongelmiin ja koska pidän kovasti kaikenlaisesta sananikkarionnista, kiinnostuin suvilaulusta.

Suvilaulu on ”kaikille sopiva suvivirsi”, josta viittaukset kristinuskoon on vaihdettu uusiin sanoihin. Suvilaulun ensimmäisessä versiossa kymmenen vuoden takaa on kolme säkeistöä. Toiseen niistä on ilmestynyt aalto, joka sinänsä kuulostaa ihan mukavalta, koska virrestähän Suomen kesään niin kiinteästi kuuluva vesielementti puuttuu kokonaan. Mutta aallolla keinuva kaarnalaiva sitten seilaakin jo melko kauas omasta mukavuusalueestani. Kolmannessa säkeistössä ei ole muuta tuttua kaikua kuin ”vuosi vuoden jälkeen”. Säkeistö on kyllä ihan viehkeää vintagea isänmaallisine painotuksineen mutta näin jyväskyläläisittäin voisi sanoa, että samalla se vaikuttaa niin opettajaseminaarin aikaiselta, että tuntisin itseni vähän pöhköksi, jos luikauttaisin tuollaisen apostrofin kesäöiden maalle.

Suvilaulun tuoreemmassa versiossa on uusittu kaikkia kuutta säkeistöä, jotka puskevat Saaronin liljaa ja ties mitä vieraita ronsyjä. Vaikka Paula Vesalaa pidetään ihan aiheesta ansioituneena sanoittajana (Kiestinki-levyllä esimerkiksi on sellaisia osumia, että oksat pois), tästä hänen kynänsä kautta kulkeneesta suvilaulusta en oikein saa kiinni. Vanhan tyylisenä säilytettyyn tekstiin on ympätty hyvin nykyaikaisen tuntuiset ajatukset rauhasta ja luonnonsuojelusta, ja siitäkin tulee hieman outo olo.

Suvivirren uudistaminen vaikuttaa siis kinkkiseltä tehtävältä. Kun olin aikani mietiskellyt noita kahta suvilaulua, huomasin olevani yllytyshulluuden puuskan kourissa. Mitäs jos minäkin kokeilisin? Millainen teksti tästä syntyisi, jos vähän huvikseni askartelisin?

Päätin tyytyä kolmeen säkeistöön, joiden alut luontokuvauksineen oli helppo säilyttää sellaisenaan; loppuihin vain piti ujuttaa ihmisnäkökulmaa, jota virsikirjan tekstissäkin on. Halusin pitää kiinni myös kahden ensimmäisen säkeistön viimeisistä riveistä tuttuuden tunteen vuoksi mutta hankkiuduin ilolla eroon kulahtaneen ja kömpelön kuuloisista suopi-luopi-taapi-taapi-diibadaabariimeistä. Noilla kehyksillä sanoituspulma muistutti jääkaappimagneettirunojen tekemistä, ja loppusointujen kanssa olikin tyytyminen melko vähään mutta toisaalta, eiväthän ne siinä oikeassa virressäkään ole kovin nerokkaita.

’Luonto’ ja ’kansa’ ovat minusta samalla tavalla kliseytyneitä sanoja: luonto hoitaa ja kansa tietää. Luonnon heivasin menemään mutta kansan jouduin pitämään paikoillaan. Lopussa halusin myös palata varsinaiseen asiaan ja sanoa ihan selvällä suomella, että kesä on tullut, ja sitä tässä nyt mesotaan. Ja koska olen kuoroihmisiä, revin tietysti viimeisen säkeistön lauluteemasta irti kaiken, minkä sain.

Kuten tavallista, tämä yllytyshulluuden puuska sattui tietenkin sinne pikkutuntien tietämille, ja aamyön aurinko ehti jo nousta, kun vieläkin raapustelin käytettyyn kirjekuoreen toinen toistaan kaistapäisempiä vedoksia toisen säkeistön loppupuolikkaasta: se ei meinannut millään asettua aloilleen. Mutta sitten, kun olin nukkunut muutaman tunnin ja laittanut pyykit pyörimään, oli kotikutoinen suviviisuni jo tässä kuosissa (muutetut säkeet kursiivilla):

1. Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt kasvamaan saa kaiken
taas lämpö auringon;
se maasta tekee uuden,
sen kutsuu elohon.

2. Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se vihreyden ihme
on vanha tuttava;
on tervetullut tänne
se vuosi vuodelta.

3. Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
siis miks’ ei kaikki kansa
myös mukaan liittyisi!
Soi ihmisäänten kaiku
ja sävel ajaton,
soi kaikkialla riemu,
kun kesä tullut on.

Sopiihan sitä kysyä, että kenen luvalla kaiken maailman komerofilosofit menevät peukaloimaan ihmisten virsiä (virsi 571 ei kuulu tekijänoikeuden piiriin), mutta tokkopa tällaisesta jääkaappimagneettipuuhastelusta mitään maailmanpaloa syntyy: suvivirsi on yhä laulettavissa ihan sellaisenaan vaikkapa 26.5. klo 14 Kirkkopuistossa!

Read Full Post »

On tavallaan sääli, että musiikkia joutuu harrastamaan valtaosin pimeässä. Kesätauko kuorosta ja orkesteristakin on kyllä ihan mukava: kevään voi päättää suvivirsimäisissä tunnelmissa ja sitten saa haihatella pari kuukautta jotakin ihan muuta, kunnes äkimmin kuin odottikaan pääsee taas näkemään laulukavereita. Mutta joskus sitä miettii.

Näin kevätiltojen vaaletessa nimittäin huomaa, kuinka harjoituksiin lähteminen tuntuu ihmeen kevyeltä: tuosta vain pyörän selkään ja tielle! Riittää, kun ottaa suunnan ja vierii maan pintaa pitkin. Suurimman osan talvikautta on sellainen olo, että pintaa pitkin kulkemisen lisäksi täytyy samanaikaisesti puskea jonkun mystisen, pimeän aineen läpi päästäkseen perille. Mielellään vähän niskat kyyryssä. Koska alkuun pääseminen on monessa asiassa se hankalin osuus, on lähtemisen helppoudella melkoinen vaikutus harrastustenkin sujuvuuteen.

Näihin aikoihin vuodesta huomaa senkin, kuinka harjoitusluokan ikkunasta ei enää näykään pimeää ja märkää, jonka seassa oranssit katuvalot loistavat. Näkyy kaupungin kattoja, joista jotkut ovat ihan punaisiakin; näkyy puita ja parvekkeita ja pilviä. Auringon valo osuu kirkon torniin.

Ja kummasti laulaminen ja soittaminen on silloin erilaista, vaivattomampaa jotenkin, kun elimistö ei nurise aivoille, että nyt pitäsi oikeastaan olla jossain läpimässä kolossa kiepillä sen sijaan, että rasittaa itseään uuden opettelulla ja keskittymisellä. Ikkunan takana aukeavien, valoisien näkymien lisäksi voi ilmavuuden tunne tietysti johtua siitäkin, että loppukaudesta ohjelmisto on yleensä jo sellaisessa kuosissa, että päästään puskemisvaiheesta varsinaisen musiikin tekemisen makuun.

Mutta silti sitä joskus miettii, luistaisiko tämä kuoro- ja orkesteritoiminta paremmin, jos harrastettaisiinkin keväästä syksyyn, ja viistoräntävaiheessa vedettäisiin lonkkaa. Mene ja tiedä.

Mutta se on kumminkin varmaa, että jahka vielä saan kesärenkaat fillariin, menee kuudentoista kilometrin iltalenkki orkesteriharkkoihin ja takaisin keveästi kuin tyhjää vaan. Leggiero.

Read Full Post »

Se pitäjän (huomattavasti) parempi harrastajaorkesteri oli asialla tässä männälauantaina rumpsauttaen tuutistaan kertalinttuulla het enemmän kotimaista klasaria: Sinfiksen suomalaisen musiikin konserttiin oli valikoitunut hitupikkuisen Sibeliusta ja sitten vähän enemmän Aulis Sallista ja Uuno Klamia, joiden kummankaan musiikkia en etukäteen tuntenut. Huomasin siis otollisen itsenisivistämishetken tulleen ja huruutin kiireenvilkkaa paikalle parahiksi huolletulla munamankelillani.

Olen nimittäin alkanut epäillä, että itselle vieras musiikki tulee elävänä tutuksi paremmin kuin tallenteena. Levyjä kuuntelen tavallisimmin kotona, ja vaikka valitsisinkin hiljaisen hetken, on kuulokkeet korvilla aivan liian helppo hiippailla välillä keittiöön, tuijotella ikkunasta pihalle ja ihmetellä ihmisten koiria tai harhautua ajattelemaan kaikkia keskeneräisiä hommia, ellei musiikki ei ole aivan poikkeuksellisen vangitsevaa heti ensi kuulemalta. Ja sitten sitä helposti luulee, ettei se ollut kiinnostavaa musiikkia ensinkään.

Konsertissa taas mielenkiintoni pysyy yllä, kun seuraan, mistä musiikki milloinkin tulee: oboella on soolo, kappas vaan, ja nyt alttoviuluilla melodia, ohhoh. Sillä tavalla sitä voi tulla harhautetuksi vähän hankalammankin teoksen nielemiseen kuten pahaa-aavistamaton lapsi, jonka nenän edessä juna tulee tsuk tsuk, kunnes yhtäkkiä onkin puurolusikka suussa.

Valitsin siksi paikakseni konserttikirkon parven, josta pääsin seuraamaan soittajia. Seurasinkin heitä herkeämättä. Vahtasin suorastaan! Minulta ei jäänyt huomaamatta edes ensimmäisen oboistin korvatulppa.

Ehkäpä vahtaaminen auttoi, koska kuuntelin Sallisen ensimmäisen sinfonian ihan tyytyväisenä, vaikkei se mieleen jäänytkään. Toisaalta on mahdollista, että Uuno Klamin Kalevala-sarjasta olisin pitänyt, vaikka olisin kuullut sen rätisevästä radiosta. Oli tuo miten hyvänsä, soittajia on kyllä mukava katsella muutenkin. Koska siinä nyt vain on jotakin hienoa, kun ihmiset osaavat soittaa.

Read Full Post »

Olen harmitellut saamattomuuttani, kun en ole pitkään aikaan sivistänyt itseäni millään klassisen musiikin perusteoksella, jota en vielä tunne, tai ylipäätään kuunnellut mitään musiikkia oikein tarkoituksella. Tarkoituksella tarkoittaa, että kuuntelisin jotakin, mitä todella haluan kuunnella, erotuksena esimerkiksi telkkarin dokumenttielokuvan musiikista, joka luikahtaa korvista sisään ikään kuin huomaamatta.

Tuli sitten ehtoona muutamana muun kyberavaruusromun seassa vastaan osia vuosien takaisesta lavaspektaakkelista, joka edelleenkin kulkee kaupallisia kujia nimellä Bill Bailey’s Remarkable Guide to the Orchestra, joskin nyt jo tallenteena. Alkuperäisessä tuotannossa brittikoomikko Bill Bailey ja BBC Concert Orchestra hyppyyttivät yleisöä kokoillan konsertin edestä pitkin orkesterisoittimien ja vähän muidenkin kilkuttimien ihmeellistä maailmaa. Nimestään huolimatta Remarkable Guide ei ollut mikään oppituntimainen istunto klassisen sivistyksen puutteesta kärsiville vaan pikemminkin hyväntuulinen mutta pohjimmiltaan perehtyneisyydellä kasattu sarja hullutukisia, joiden kaikkien yhteinen nimittäjä tuntui olevan: ”meilläpä on orkesteri; katsokaa, mitä kaikkea sillä voi tehdä!”

Bill Bailey etunenässä orkesteri esitteli yksittäisiä soittimia, uutisten tunnusmusiikkeja, mainosmusiikkia, 70-luvun poliisisarjojen musiikillisia lainalaisuuksia ja tuttuja orkesteriteoksia siinä muun mylläkän seassa. Komediamies kuvaili poliisien ja rosvojen takaa-ajoa samalla, kun orkesteri soitti, ja luonnehti pasuunaa orkesterin hilpeäksi enoksi, jossa kuitenkin on aavistus vaaraa kuten epäilyttävässä enossa joulujuhlissa. Remarkable Guiden katkelmia katsellessa tuli sellainen olo kuin kalkkikerrostumat olisivat karisseet korvakäytävien seinistä. Että ihan eno? Ja olisinko itse huomannut, kuinka ilmiselvästi puhdas kvintti on rehellisten sankareiden intervalli, kun taas puolen sävelaskelen päässä ylinouseva kvartti on pahisten intervalli?

Ajattelin, että enemmän kuin orkesteriopas, Remarkable Guide olikin ehkä innostava sysäys havainnoivaan kuuntelemiseen ja orkesterimusiikin ilmaisuvoiman näytösnumero. Ja samassa lakkasinkin harmittelemasta saamattomuuttani ja kepsuttelin kevytrakenteista aasinsiltaa pitkin kohti seuraavaa päätelmää: jos yhdessä intervallissa on niin paljon informaatiota, että siitä jo tietää, kuka on hyvis ja kuka pahis, ja jos pelkän huilun äänen synnyttämän mielikuvan selittämiseen tarvitaan monta lausetta, olisi seuraavassa minulle vielä vieraassa Madetojan sinfoniassa niin käsittämättömän paljon asiaa, ettei sitä väen vängällä kannatakaan ryhtyä kuuntelemaan. Hukkaan vain menisi. Vaikka mielelläni käyttäisinkin joutilaat tunnit johonkin mieltä ylentävään, on parempi odottaa todellista inspiraation hetkeä, jona oikeasti olen kuuntelutuulella. Ei pääse epäilyttävä eno hiipimään huomaamatta ohi.

Read Full Post »

Käväisin keskiviikon keskipäivässä kaupunginkirkossa kuuntelemassa varttitunnin verran lounasmusiikkia. Lounasmusiikkeja on soiteltu jo reilun vuosikymmenen verran, ja olen aina miettinyt, kuka niissä oikein käy, kun itse olen viettänyt tämän vuosituhannen lounasajat enimmäkseen kampuksella kaukana keskustasta. Suosittuja kyldyyripläjäyksiä tuntuvat kuitenkin olevan; tälläkin kerralla tähtikaton alla istui varmaankin satakunta kuulijaa.

Kiemurtelin sivupenkillä periluterilaisen epämukavasti selkä mutkalla ja mietin, miksi oikein olin tullut paikalle. Blogiversumin toisella laidalla oli nimittäin hiljan käyty keskustelua siitä, millaisin odotuksin kuulijat ja katsojat tulevat tilaisuuksiin, joita on kenties markkinoitu ylisanoin mutta jotka kuitenkin useimmiten ovat kulttuurinkuluttajille peruskauraa. Rouskuttelemmeko me peruskaurat ihan tyytyväisinä muuta pyytämättä vai raahaudummeko paikalle aina uudestaan jonkun tuolilta tipauttavan ultraelämyksen toivossa?

En ole koskaan huomannut, että lounasmusiikkia olisi sen ihmeemmin markkinoitu tai mainostettu. Filosofiana tuntuu olevan, että ”tulkaapa huviksenne, täällä joku soittaa ja ovi on auki”. Minua ehkä houkuttikin tuo satunnaisuuden illuusio, vaikka menin paikalle ihan tarkoituksella. Matkustellessakin parhaat elämykset tulevat usein sellaisista paikoista, joita oppaissa ei mainita. Sitä tuntee olevansa kuin poikkeuksellisen onnekas löytöretkeilijä, kun ihan itse osuu hurmaavaan kauppaan tai ravintolaan, josta muut eivät tunnu tietävän. Lounasmusiikissakaan ei ollut lippuvarauksia, istumapaikkoja eikä isoja julisteita, joten tuntui aivan kuin olisin vahingossa ohi mennessäni osunut apajille. Mitään tajunnanlaajentumaa en siis ainakaan odottanut. Toisaalta, en taida odottaa sitä silloinkaan, kun ison julisteen nähtyäni varaan lippuni ennakkoon, puen parempaa päälle, saavun ajoissa paikalle, jätän takin narikkaheebolle ja menen numeroidulle istuimelle nököttämään koko illaksi.

Urkuparvelta keikkui keveää harmonikalla, pianolla ja huilulla soitettua polskaa. Niiden keskelle jysähti uruilla säestetty, miesäänen laulama Suomalainen rukous kuin hiekkasäkki, mutta huoleton kansanomaisuus sai minut kuitenkin vähäksi aikaa ajattelemaan heinänkorsia, niittyjä ja aitovieriä keskellä ihan muita arkipäiväisiä ryntäilyjä. Harakankellon kuvat silmissäni yritin miettiä, olinko kenties toivonut juuri tällaista lievää kesäromantiikan kokemusta, mutta mistäpä olisin arvannut sitä odottaa, kun en tiennyt ohjelmasta ennakoon mitään.

Kerätessäni kimpsujani kirkonpenkistä tulin siihen tulokseen, että haluan kumminkin tulla aina harhautetuksi muihin maailmoihin edes hetkeksi, menin sitten mihin kyldyyrituokioon tahansa. Niin kauan, kun se saa mieleni tekemään pienenkin mutkan, lähden aina uudestaan ja suuntaan sinne, mistä peruskauran rouskutus kuuluu. Koska ajatella minä haluan. Ajatteleminen on mukavaa.

Read Full Post »

Tässä päivänä muutamana seisoin kadunkulmassa Seminaarinmäen kampuksen liepeillä. Tuli siihen muuan miekkonen ja muuan daami. Miekkonen kysymähän: ”Anteeksi, sinulla kun on viulu selässä, tiedäkö, missä on musiikin laitos?” No tiesinhän minä, mutten suinkaan sen takia, että kannoin viulukoteloa.

Varsinkin silloin, kun olin ihan vasta aloittanut soittotunneilla käymisen, tunsin itseni aina suureksi huijariksi, kun liikuin ihmisten ilmoilla viuluni kanssa. Tuntui, kuin olisin naamioitunut tai valepuvussa: luulevat ihmiset, että osaan soittaa, kun näkevät minut viulukotelo selässä! Vielä kun olen näin vanhakin; luulevat pian, että olen joku parempikin! Olisin tarvinnut sellaisen puskuritarran tapaisen, jossa lukee ”Ei pidä erehtyä; tässä menee vasta-alkaja”.

Viulukotelo on kuitenkin miellyttävän kevyt, ja sen kantamisesta tulee metkasti sellainen mukava tunne, kuin olisi joku kaveri mukana kulkiessa. Nyt, kun olen päässyt hyvään alkuun viheliäisen vinguttamisen saralla, petkuttamisen tunnekin on pykälän verran helpottanut. Jos näen jollain toisella pyöräilijällä soitinkotelon, nyökyttelen mielessäni hyväksyvästi, aivan kuin molemmat kuuluisimme johonkin salamyhkäiseen veljeskuntaan: tuo toinenkin tietää.

En osaa sanoa, miksi ajatus väärän mielikuvan herättämisestä vaivaa minua ensinkään. Mahtaisiko tuossa iso vahinko tulla, jos satunnainen ohikulkija olettaisikin, että osaan soittaa. Kun nyt kumminkin tiedän, missä musiikin laitos on…

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: