Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘sivistävät musiikkimatkat’

Toisinaan elämä menee niin merkilliseksi, ettei musiikillekaan jää aikaa. ’Pitäisi kuunnella’, ’pitäisi opetella’ ja ’pitäisi soittaa’ -listat vain venyvät venymistään, ja ainoa kyldyyrielämys on tiskatessa radiosta kuuluva Allegrin Miserere. Viime lauantaina tuntui jo olleen iäisyys siitä, kun olin ollut ihkaelävässä konsertissa edellisen kerran. Vaikka pitkän päivän päätteeksi jo väsyttikin, annoin kotiin päin menevän bussin mennä ja valitsin toisen suunnan: menin keskiaikaiseen kirkkoon kuuntelemaan kamarimusiikkia.

St Athernasen kirkon runkohuone on uusittu 1800-luvulla mutta kuori on 1100-luvun puolivälistä, ja niin maan perusteellisesti onkin. Kaaret, geometrinen kuviointi ja kapiteelit ovat kuin keskiajan kirkkoarkkitehtuurin oppikirjasta kohdasta ’Romaaninen tyyli Skotlanissa’. En ollut nähnyt kuoria koskaan sisältä päin, joten olin utelias. Lisäksi opettajani soitti konsertissa alttoviulua; siksikin valinta kolmen samaan iltaan sattuneen musiikkipläjäysen välillä oli helppo.

Vapaaehtoiset järjestäjät huomasivat kiinnostukseni, ja ennen kuin ehdin edes penkkiin saakka, olin jo saanut opastetun minikierroksen kirkon käytävällä. Ja siitä eteen päin ilta sen kuin parani. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla musiikkia säesti salamointi ja ukkosen jyrinä, ja toisella puoliskolla jousien taustalta kuului sateen ropina korjausta odottavaan kattoon. Hämärän, yli 800 vuotta vanhan kirkon tunnelmaan mikään ei olisi voinut sopia paremmin. Väliajalla tarjoiltiin teetä ja pikkupurtavaa, ja tutut ja tuntemattomat porisivat keskenään säästä ja vaihtoivat kuulumisia. Toinen tarkkasilmäinen kuulija yleisön joukosta huomasi taas pitkin seiniä harhailevan katseeni, ja hiippailimme yksissä tuumin flyygelin ohitse ihastelemaan kuoriosan ja apsidin koristeluja.

St Athernase, Leuchars, Fife

Ohjelmistokin oli onnistunut: musiikki oli rauhallista ja osaksi tuttua mutta silloinkin tuoreelle kokoonpanolle sovitettua. Mielessäni ympyröin ohjelmalehtisestä uusina tuttavuuksina Schubertin jousitrion b-mollissa (D.471), Rachmaninovin sellosonaatin g-mollissa (Op. 19) ja Faurén pianokvartetin c-mollissa (Op. 15). Koska niinhän siinä taas kävi, että ’pitäisi kuunnella uudestaan’ -lista piteni pitenemistään.

Read Full Post »

Se oli muuten Henri Matisse, joka kiikutti Spiegel im Spiegelin nuottitelineelleni. Maalaustaiteen tuntemuksessani on oikeastaan pelkkiä reikiä mutta kerran jotakin turhanpäiväistä tautia sairastellessani hairahduin töllöttelemään BBC:n Modern Masters –dokumenttisarjaa merkittävistä taiteilijoista. Sarja oli niin kiinnostavasti tehty, että katsoin sen alusta loppuun, vaikka en ole aiemmin jostain Picassosta paljoa perustanut. Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel soi Henri Matissen jakson taustalla, ja se kiinnitti huomioni musiikkina, joka kuulosti etäisesti tutulta mutta jota en pystynyt nimeämään.

Henri Matisse siis johti Arvo Pärtiin aivan sattumalta, ja Arvo Pärt puolestaan johti Tasmin Littleen, josta myöskään en ollu aiemmin kuullut. Ja kappas kehveliä: Tasmin Little esiintyi hiljattain Scottish Chamber Orchestran solistina samassa konserttitalossa, jonka harjoitusluokissa käyn soittelemassa monta kertaa viikossa. Ohjelmassa oli Ligetin viulukonsertto, joka sekin oli minulle aivan vieras, mutta koska tunnistin Littlen nimen, menin kuuntelemaan. Eihän siitä mihinkään pääse, että Ligeti oli aikamoista höykkyytystä aivoille. Kuten vieressäni istunut herrasmies totesi: ”I won’t be whistling that on the way home.” Mutta noin kerran kuunneltuna konsertto oli sen verran kiintoisa, että seuraavalla viulutunnilla pohdiskelimme opettajani kanssa sen ominaisuuksia hyvän tovin.

Ja niin kätevästi sitä pääsee satunnaisia kytköksiä pitkin Henri Matissesta György Ligetiin. Satunnaiset rönsyt tekevät elämästä kiinnostavan. Rönsyt ovatkin neljäs asia sillä “Favourite things” –listallani, jossa uudet nuotitkin ovat. Rönsyilyssä on sekin hyvä puoli, että jokaisesta haarasta voi kasvaa monta uutta: en ollut aiemmin käynyt Scottish Chamber Orchestraakaan kuuntelemassa mutta nyt, kun pääsin alkuun, menen varmasti toisenkin kerran ja opin ties mitä metkaa. Ja Henry Matissekin kasvattaa yhä rönsyjään vastakkaiseen suuntaan: dokumentissa kerrottiin, että Matissella on yhteys Milla-kaniin, ja tuo Millakin näyttäisi olevan varsinainen instituutio…

Read Full Post »

Uudessa kotikylässäni Skotlannin itärannikolla pyörii oma folk-klubi. Kun muutin viuluni ja kahden kassini kanssa tyhjänpuoleiseen asuntooni, oli eteisen lattialla edellisille vuokralaisille jaetun postin seassa paikallisuutisten lärpäke, johon klubin keikkaillat oli listattu vuoden loppuun saakka. Vakiintuneessa elämässä on se huono puoli, että aika jyrää eteenpäin omia ratojaan eikä spontaaneille aluevaltauksille jää juurikaan tilaa. En muista, olenko koskaan poikennut minkään sortin klubilla. Mutta nyt, kun olen uuden elämän alussa eivätkä rutiinini ole vielä kivettyneet, otin ihan asiakseni raapustaa kaksi klubi-iltaa muistiin omaankin kalenteriini. En varsinaisesti tiennyt, mitä joltain pökköperän folk-sessiolta tulisi odottaa: en tunne brittiläistä kansanmusiikkia, en kylääni enkä paikallista klubikulttuuria, mutta ajattelin, että palvelisihan osallistuminen ainakin aktiivisen itseintegraatiopolitiikan tavotteita.

Ensimmäisen kohdalleni sattuneen illan esiintyjävieraaksi mainittiin Gren Bartley, josta en tietenkään ollut koskaan kuullutkaan. Luikahdin sisään kylätalon ovesta ja löysin kokoussalin tapaisen, johon oli levitelty pari riviä tutisevia pöydänrehjakkeita ja sinisiä tuoleja, jollaisia kaikki edullisesti sisustetut julkiset tilat ovat väärällään. Esiintyjää varten oli samanlainen tuoli ja kaksi jalkalamppua käännettynä seinää kohti. Istuin takariviin kuorimaan mandariiniani (klubille tuodaan omat juomat, joten arvelin, että kyllä siellä syödäkin saa) ja totesin, että ensinnäkin on pääteltävä, että olen juuri löytänyt sen luolan, johon kaikki kyläoriginellit kokoontuvat, ja toisekseen: olen sellaiset pari-kolmekymmentä vuotta kohdeyleisön ikämediaanin alapuolella.

Mutta niin vieraalla maalla ja oudoilla ovilla kuin olinkin, huokui illan asetelmasta umpirehellinen ruohonjuurimeininki, joka karsi pönötysoireet heti kynnyksellä. Gren Bartley heilui muun väen seassa paitahihasillaan, istui sitten tuolilleen kitaransa kanssa ja ryhtyi laulamaan. Olisin etukäteen veikannut, että pieneen tilaan änkäytyminen parin askeleen päähän artistista olisi ollut minusta melko kiusallista mutta Bartleyllä oli mutkaton ja aseistariisuva tyyli, josta kaikki tuntuivat pitävän. Niinpä minullekaan ei tullut sellaista oloa kuin olisin ollut penkomassa jonkun toisen yöpöydän laatikkoa.

En tiedä, syyttäisinkö pitkää työpäivää vai verkkaisen viipyileviä kappaleita mutta niin kävi, että unohduin kuuntelemaan musiikkia niin, että… no, ikään kuin unohdin kuunnella sitä. Siksi en vieläkään pysty sanomaan, pidinkö Gren Bartleystä. Mutta päivän verran Brick seurasi minua sinnikkäänä liimasävelenä, joka menee suunnilleen, että ”hump-pah hum-pah hum-pah hump-pah”. Huomasin myöskin hiljakseen huojuvani työtuolillani puolelta toiselle, kun seuraavana päivänä kaivoin kuulokkeisiini Wayward Stars -kappaleen, joka jäi illan ensimmäisenä biisinä mieleen. Eikä sen pitämisen kanssa loppujen lopuksi ole niin tarkkaa. Vähempikin kelpaa kiinnostavaksi appeeksi aivoille, ja olenpahan ainakin yllättänyt itsenikin valtaamalla pikkuruisen nurkan brittiläisen folk-musiikin maailmasta.

Read Full Post »

Vaikka juuri pääsin väittämästä, etten ole koskaan pönöttänyt klassisen musiikin konserteissa, riittää minulla silti ymmärrystä niille, jotka ovat. Koska minäpä se olen pönöttänyt alusta loppuun sen yhden ainoan illan, jona olen käynyt monille jyväskyläläisille varsin tutulla ’Lutakon keikalla’.

Itselleni tuo kevyemmän livemusiikin sarka on jäänyt vieraaksi, mutta koska yritän elää kuten saarnaan ja kokeilla kaikenlaista, läksin reipashenkisesti kaverini mukaan silloisen Lauri Tähkä & Elonkerjuun keikalle. En muista, olinko tulossa jostain muualta, menossa jonnekin jälkeenpäin vai olinko vain pukeutunut pimeässä ajatellen jotakin aivan muuta mutta joka tapauksessa kävi niin, että paikan päällä erotuin muusta yleisöstä kuin majakka merestä.

Katselin mustien farkkujen, t-paitojen ja niitti- ja helavöiden ylivoimaa kuin ällistynyt antropologi, ja ajattelin, että niinpä tietysti. Ellen väärin muista, oli itselläni farkkuhame, oranssi neulehuppari, oranssin ja violetinkirjavat, raidalliset sukat sekä vielä joku laukkukin olalla. (Ehkä tosiaan olin menossa jonnekin.) Tunsin olevani melkoinen aasi. Vielä, kun keikalla joutui seisomaan, en tiennyt mihin olisin käteni pistänyt ja kummalle jalalle painoni laskenut. Olin niin tottunut istumaan hiljaa, etten osannut huojua muitten mukana. Joten pönötin kiusaantuneena ja sosiaalisesti epävarmana.

Päätin tukeutua pönöyksenvastaiseen perussääntöön, jonka kirjailija Helen Fielding romaanissaan Olivia Joules and the Overactive Imagination tiivistää:

”No-one is thinking about you. They’re thinking about themselves, just like you.”

Pimeässähän siellä kumminkin seistiin ja kaikki katsoivat bändiä, eivät minua.

En millään muotoa kadu tuota Lutakon ekskursiotani, koska se oli raitasukista huolimatta ihan mukava ja kiintoisa poikkeama normaalista, ja onpahan ainakin jäänyt lähtemättömästi mieleen. Sitä paitsi lasken edukseni, että voin nyt sanoa syvällä rintaäänellä kaikille klasaripönöttäjille: tiedän, miltä teistä tuntuu; ei hätää, kyllä se siitä!

Read Full Post »

En voi kehuskella tuntevani oopperoita juurikaan. Ne, jotka olen katsastanut joko isolla kirkolla tai täällä kotikulmilla, olen kuunnellut tyytyväisenä ja sitten unohtanut siinä määrin, että joutuisin pinnistelemään kovasti, jos minun pitäisi laatia lista kuulemistani oopperoista. Mutta yhtään Wagnerin tekelettä en tietääkseni ollut nähnyt sen kummemmin kuin kuullutkaan, joten otin vaarin Ylen yrityksestä sivistää minua metsäläistä: katsoin peräkkäisinä iltoina Areenasta koko Niebelungin sormus –sarjan, joka oli taltioitu Metropolitan Operassa.

Vaikka olen taipuvainen uskomaan, että ooppera on eniten edukseen paikan päällä koettuna, oli ensikosketus tuollaisiin elämää pidempiin teoksiin mukava saada miniläppärin ruudulta ja ihan tästä omasta keinutuolista käsin: jääkaappi oli kätevästi ulottuvilla, ja kun uupumus alkoi keskiyön paremmalla puolella voittaa, saattoi oopperan ottaa kainaloon ja katsoa loppuun pää tyynyllä. Ja pikakelauskin oli ihan omassa vallassa.

Täytyy nimittäin myöntää, että paikoitellen pitkästyin ja hyppelin eteenpäin muutaman minuutin edestä miettien, että kyllä olisi tässäkin libretossa ollut dramaturgilla töitä. Olen sitä mieltä, että jos kerran on ruvettu tekemään musiikista näyttämötaidetta niin sitten pitäisi pelata näyttämötaiteenkin säännöillä, oli se itse musiikki miten mahtavaa tahansa. On nimittäin melko omahyväistä olettaa, että katsojaa jaksaa kiinnostaa, jos lavalla ei tapahdu mitään mutta tyypit patsastelevat siellä selostamassa tapauksia, jotka sattuivat joskus aikaisemmin jossain muualla.

Eikä minusta vielä näillä eväillä saatu ylintä ystävää sille pelkälle Wagnerin musiikillekaan. Roikuin kyydissä ihan myötämielisenä koko matkan Reininkullasta Jumalten tuhoon ja tunnistin kyllä jumalten ja valkyrioiden sun muiden teemat, kun ne putkahtelivat esiin uudestaan, mutta olisin olettanut, että viiteentoista tuntiin olisi mahtunut enemmän sellaisia katkelmia, jotka vievät mukanaan ihan tyystin ja jäävät mieleen.

Mutta Siegfriedin miekantakomisaaria kumminkin jäi seurakseni kahdeksi päiväksi. Ajelin polkupyörällä, pakersin työpöytäni ääressä, valikoin hedelmiä kaupassa ja tyhjensin tiskikonetta kotona lauleskellen hiljaa itsekseni, että “Hoho! Hoho! Hohei! Hohei! Blase, Balg! Blase die Glut!” Saakohan siitä omaperäisen snobin papukaijamerkin, jos kautta aikojen ensimmäinen Wagner-liimasävel ei olekaan Valkyyrioiden ratsastus vaan Nothung! Nothung!?

Muutenkin tuollaisesta keskittyneestä musiikinkuuntelusta tuli omituisen soiva olo, jota kesti monta päivää. Kun olin kuunnellut terveitä, hyvin tuettuja ammattilaisääniä, tuntui kuin omankin sellkärangan ympärillä olisi ollut ylimääräistä tukea: jaksoin istua suoremmassa ja henkikin pihisi paremmin. Hoho. Metka juttu.

Read Full Post »

Se pitäjän (huomattavasti) parempi harrastajaorkesteri oli asialla tässä männälauantaina rumpsauttaen tuutistaan kertalinttuulla het enemmän kotimaista klasaria: Sinfiksen suomalaisen musiikin konserttiin oli valikoitunut hitupikkuisen Sibeliusta ja sitten vähän enemmän Aulis Sallista ja Uuno Klamia, joiden kummankaan musiikkia en etukäteen tuntenut. Huomasin siis otollisen itsenisivistämishetken tulleen ja huruutin kiireenvilkkaa paikalle parahiksi huolletulla munamankelillani.

Olen nimittäin alkanut epäillä, että itselle vieras musiikki tulee elävänä tutuksi paremmin kuin tallenteena. Levyjä kuuntelen tavallisimmin kotona, ja vaikka valitsisinkin hiljaisen hetken, on kuulokkeet korvilla aivan liian helppo hiippailla välillä keittiöön, tuijotella ikkunasta pihalle ja ihmetellä ihmisten koiria tai harhautua ajattelemaan kaikkia keskeneräisiä hommia, ellei musiikki ei ole aivan poikkeuksellisen vangitsevaa heti ensi kuulemalta. Ja sitten sitä helposti luulee, ettei se ollut kiinnostavaa musiikkia ensinkään.

Konsertissa taas mielenkiintoni pysyy yllä, kun seuraan, mistä musiikki milloinkin tulee: oboella on soolo, kappas vaan, ja nyt alttoviuluilla melodia, ohhoh. Sillä tavalla sitä voi tulla harhautetuksi vähän hankalammankin teoksen nielemiseen kuten pahaa-aavistamaton lapsi, jonka nenän edessä juna tulee tsuk tsuk, kunnes yhtäkkiä onkin puurolusikka suussa.

Valitsin siksi paikakseni konserttikirkon parven, josta pääsin seuraamaan soittajia. Seurasinkin heitä herkeämättä. Vahtasin suorastaan! Minulta ei jäänyt huomaamatta edes ensimmäisen oboistin korvatulppa.

Ehkäpä vahtaaminen auttoi, koska kuuntelin Sallisen ensimmäisen sinfonian ihan tyytyväisenä, vaikkei se mieleen jäänytkään. Toisaalta on mahdollista, että Uuno Klamin Kalevala-sarjasta olisin pitänyt, vaikka olisin kuullut sen rätisevästä radiosta. Oli tuo miten hyvänsä, soittajia on kyllä mukava katsella muutenkin. Koska siinä nyt vain on jotakin hienoa, kun ihmiset osaavat soittaa.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: