Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘talvi’

Pohdiskelin kerran (koska tällaisia pulmiahan pitää ihmisen aina mietiskellä), että jos saisin valita vain yhden asian, jolla juhlistaa joulua, olisiko se joulukuusi, suklaa, piparit vaiko ehkä joululaulut. Valitsin piparkakut, koska niissä riittää puuhaa pariksi päiväksi (ja sitten saa syödä) ja ne kattavat kolme aistia kerralla: piparit ovat koristeellisia katsella, ne tuoksuvat hyvältä ja maistuvatkin jouluisilta. Mutta täytyy todeta, että nyt, kun myrskytuulen riepotteleman ruusupensaan kukat ovat ainoa valkeus, mitä ikkunasta näkyy, tuntuu koko joulukuvio melko omituiselta. Olisikohan sittenkin pitänyt valita lumi? Täällä Pohjanmeren rannalla lumeton joulu on tietysti ihan odotusten mukainen, joten oikeastaan tunsinkin pettymystä vasta sitten, kun kuulin, kuinka sama ympäriinsä ryntäilevä, lämmin säärintama oli huuhdellut lumipeitteen pois Keski-Suomestakin. Siihen saakka sentään pystyin kuvittelemaan mielessäni pakkasyön lumisen hiljaisuuden, valkean peiton kuusten oksilla ja narskeen kenkien alla. Oli mukava tietää, että sentään jossain on oikea talvi. Mutta entäs nyt?

Nyt täytyy tietysti turvautua mielikuvamatkailuun musiikin avulla. Eräs lumisimpia koskaan kuulemiani lauluja on tanskalainen Der er ingenting i verden så stille som sne (joka tahtoo sanoa: ”maailmassa ei ole mitään niin hiljaista kuin lumi”). Kuulin tämän Sisselin laulaman version ensi kertaa keskellä Australian heinäkuuta ja yllätyin sitä täydellistä ajan ja paikan hämärtymistä, joka humautti minut keskelle pohjoismaista hankea, jossa ilmassa leijuu ”joutsenuntuvaa taivaan suurista siivistä”. Ja sittenhän on tietysti Järnefeltin Adagio, joka tuo minulle lumisen jouluillan kuin tilauksesta.

Viime viikolla istuin yleisössä kuuntelemassa, kuinka paikallinen sekakuoro kailotti torvet suorina otteita Bejamin Brittenin teoksesta Ceremony of Carols. Palasin puhisten ja puhkuen kotiin vakaasti siinä uskossa, että ei sitä noin lauleta! Kaivoin lipaston uumenista entisen kuoroni levytyksen samasta teoksesta ja laitoin sen soimaan ajatellen, että näin se lauletaan! This little babe esimerkiksi kuulostaa paljon paremmalta naiskuoroversiona. Ihan varmasti! Levy soi loppuun saakka, koska unohduin muistelemaan menneitä kuoroaikoja, ja koska huomasin, että varsinkin samalla levyllä oleva John Rutterin Dancing Day saa lumen satamaan pääni sisällä, koska olen itsekin laulanut Dancing Daytä pakkasen paukkuessa Taulumäen kirkon nurkissa. Omien muistojeni lisäksi kuoroa säestävässä harpussa vain on jotakin todella pakkaslumimaista: keveää, viileää ja leijuvaa.

Ulkona roikaa vettä ja nurkat rytkyy tuulessa, mutta kuten tanskaksi sanotaan:

”Hvide tanker tyst i dans sig svinger […]

Å så fin en klang, sølveklokke sang
inderst inde i dit hjerte ringer.”

Read Full Post »

Säästääkseni rääkättyä henkitorveani ja myöskin ihan vain siksi, että se on rentouttavaa, olen viime aikoina kävellyt pyöräilyn sijasta. Olen keksinyt, että jalkapelissä taitetut, talviset myöhäisillan kotimatkat sopivat erinomaisesti musiikin kuunteluun. Liikennettä on niin vähän, että melu ei häiritse. Kävellessä vauhti on myöskin sikäli verkkainen, että kuulokkeet korvilla kuljeskelu ei ole turvallisuusriski. Sitä paitsi talvivaatetus on musiikin kuuntelussa tarpeen: köppäiset kuulokkeeni vaativat ehdottomasti korville kiskotun myssyn tuekseen, jotta ne pysyvät paikoillaan.

Normaalivauhtia tallustaen matka työpaikalta kotiovelle kestää Dvořákin kahdeksannen sinfonian verran. Siinä ehtii hyvin tarkastella porttien päälle kertyneitä lumiköröjä ja liukureilla vallattuja aurauskasoja. Tänään tosin huomasin, että aivoni askaroivat fleece-pipon alla huomattavasti korkealentoisempien mietintöjen parissa.

En enää muista, mitä varten minulla on juuri Dvořákin sellokonsertto ja  sinfoniat 8 ja 9 mp3-soittimessani. En ole mikään sinfonisen musiikin tuntija, enkä ole koskaan ottanut asiakseni tutustua perusklassikoihin järjestelmällisesti. Olen vain joskus kompastunut Dvořákiin. Muistan lukeneeni yhdeksännestä ’uuden maailman’ sinfoniasta, että se kuulostaa yhtä aikaa pohjoisamerikkalaiselta ja itäeurooppalaiselta. Alkumatkasta mietinkin, kuulostiko kahdeksas sinfonia omissa korvissani jotenkin erityisen itäeurooppalaiselta. Kuulostaisiko se siltä, jos en tietäsi, että Antonín Dvořák oli tsekki? Miltä itäeurooppalaisuus ylipäätään kuulostaa?

Puolen matkan tietämissä pohdiskelin, että olisipa metkaa järjestää sellainen koe, jossa klassisesta musiikista kohtalaisen tietämättömät ihmiset ryhmittelisivät musiikkinäytteitä sen mukaan, mitkä heidän mielestään tulevat samasta maailmankolkasta. Jos ei tarvitsisi nimetä, mikä on ranskalaista ja mikä pohjoismaista ja mikä mitäkin, niputtaisiko peruskuulija silti itäeurooppalaiset säveltäjät yhteen? Aikakausi ja tyylisuuntakin pitäisi tietysti ottaa huomioon. Ehkäpä joku on sellaisen kokeen tehnytkin. Pitäisi kaivaa tietokantoja.

Kotikadulle kääntyessäni pähkäilin jo, että itse olen kyllä tylsä varianssianalyytikko, enkä osaisi ihan äkkipäätä sellaisia koetuloksia analysoidakaan. Mitäs kaikkia klusterianalyysejä ja muita niitä olikaan..?

Sitten aloin kävellä rivakammin. Kahdeksannen sinfonian neljäs osa on sen verran täynnä draamaa, että se tuntuu koko ajan vyöryvän ihan viitä vaille viimeisissä tahdeissaan, ja halusin ehtiä oman pihan kulmalle ennen lopullisia patarummun kuminoita.

Ulkoportaissa havahduin miettimään, että kaikkeapa sitä joutuukin miettimään, kun on myssyn alla kuulokkeet.

Read Full Post »

Mielikuvamarkkinoilla olen ennenkin liikkunut riskirajoilla: olihan siinä ja tässä, että Sibeliuksen sinfoniat olisivat assosioituneet mielessäni lähtemättömästi perhostoukkien jätöksiin. Nyt on ihan hilkulla, että Armas Järnefeltin orkesteriteokset alkavat edustaa minulle VR:n kaukoliikennettä.

Onneksi Järnefelt ei tainnut kuitenkaan olla ihan mikä tahansa eilisen teeren nuottiniekka, joka ei pärjäisi raideliikenteelle ihan omilla mielleyhtymillään. On tavattoman mielenkiintoista ja hätkähdyttavääkin, kun musiikista itsestään nousee voimakas, visuaalinen mielikuva ihan ensi kuulemalta. Serenadin kolmas osa Adagio on minulle ilmiselvä talvipäivän seisaus tai kenties jouluilta jossain salomailla. On pakkasta niin kuin ennen oli; kirkas tähtitaivas, syvä, hiljainen hanki ja pehmeä peitto kimaltelevaa lunta puiden oksilla. Pimeys on juuri laskeutunut sinisen hetken päätteeksi, ja pitkän tien päässä yksinäisen mökintönön ikkunasta loistaa lämmin, loimottava valo. En muista sellaista näkyä missään muualla nähneenikään kuin Armas Järnefeltin Serenadissa. Etenkään kun tässä silmien eteen levittyvässä maisemassa ollaan suunnilleen vuoden 1930 tienoilla, ja itse olen 70-luvun lapsi. Kuva on kuitenkin selkeä ja kirkas; on kuin maalausta katselisi.

Mutta mikään kauhistuttava katastrofi sekään ei olisi, jos vielä aikojenkin päästä muistaisin Es-duurisarjasta tai Sinfonisesta fantasiasta kaukojunissa istumisen vuonna 2012. Onhan nytkin mukava luminen talvi, joka vilahtelee sinisävyisenä ohi ikkunan takana. Junissa on aikaa istua ja kuunnella Sinfonia Lahden Järnefelt-levyä ihan kaikessa rauhassa. Se sulkee minut kolmella kielellä käytävien pulinoiden ulkopuollelle omaan kuplaani, jonka kyydissä matkailen ihan muualla kuin Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin välillä. Aikamatkatkin näköjään onnistuvat.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: