Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tanssi’

Komerodespootin yksinoikeudella annan seuraavan määräyksen: menkää katsomaan Kansallisbaletin Seitsemän veljestä.

Olen tainnut käydä baletissa vain kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, kuinka ne reissut ovat niin vähiin jääneet, vaikka olen aina epäillyt, että pitäisin baletista siitä huolimatta, etten tunne tanssin maailmaa yhtään vähää. Perjantaiehtoona sitten viimein pääsin paikkaamaan kesän kyldyyrivajetta ihan isolle kirkolle ja Kansallisbaletin parvelle asti.

Voisi luulla, että tanssia tuntemattomalle parin tunnin mittainen baletti olisi yhtä tyhjän kanssa kuin vieraskielisen kirjan selailu. Mutta seitsemää balettiveljestä on helppo lukea: se on käyttäjäystävällinen tanssiteos niillekin, jotka arvelevat, etteivät pystyisi vakavalla naamalla katsomaan prinssin krumeluureihin ja kimalteleviiin tyllihameisiin puettuja tanssijoita, jotka pyörähtelevät ylväinä kuin soittorasian koristeet. Veljesten kanssa iltaa viettäessä ei tarvitse pelätä pönötystä eikä noloa trikoissa patsastelua. Arkailen elvistellä sellaisilla sanoilla kuin ‘liikekieli’, mutta olkoon nyt tämän kerran: veljesbaletin liikekieli on kuin elävää nykysuomea. Lisäksi katsojaa autetaan juoneen mukaan hurmaavan arkipäiväisin keinoin, kuten näyttämällä peukkua ja lyömällä kirjalla päähän. Sellaisia eleitä ei voi tulkita vikaan sellainenkaan, jolle ”tendu” on silkkaa sanskriittia. Mutta sikäli kun minä ymmärrän, on Seitsemän veljestä kumminkin täyttä tavaraa eikä mitään tyhmennettyä taidetta.

Koska olen katsonut tanssia niin vähän, en pysty erottamaan, kuka esiintyjistä on edes omasta mielestäni erityisen loistokas tai kenen työssä olisi toivomisen varaa. Mutta asiantuntemuksen puute tekee katsomisesta oikeastaan mukavampaa, kun pään sisään asennettu kriitikko pysyy hiljaa. Sain kaikessa rauhassa seurata tarinaa, josta pysyin ilman käsiohjelmaakin melko hyvin kärryillä, koska olin pikaisesti selaamalla kerrannut Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä. Teerien pelmahtaessa puiden lomasta jouduin vähän miettimään, että peijooninko lerppahihat siinä liihottavat pitkin näyttämöä, mutta sekin pulma ratkesi esiintyjäluetteloa vilkaisemalla.

Itse resupekat veljekset minulta taisivat muuten mennä vähän sekaisin mutta Eerosta ei voinut erehtyä: hännänhuippu, liukas luikku muita keveämpänä singahtelijana palveli katsojan reittinä remuamiseen ja tappeluun taipuvaisten pellavapaitanujakoitsijoiden maailmaan. Kiinnostavaa kyllä, tuota harjastukkaista horisonttia vasten naisroolit nousivat selkeästi esiin: naishahmot olivat lystikkäitä, mojovia ja selväpiirteisiä, kuten pikkuvanha ja ehkä hieman nokkavakin lukkarin tytär, luotijunan päättäväisyydellä etenevä Männistön muori, omanarvontuntoinen Venla ja ihastuttavasti luikahteleva Naaraskettu.

Sitä paitsi säveltäjä Eero Ojasta sietäisi jonkun komerossa huutelijaa arvovaltaisemmankin tahon kehua vähän. Musiikki oli ilmeikästä ja lähestyttävää olematta kulahtaneen kuuloista. Etenkin Impivaaran metsät soivat niin kutsuvasti, että etsiskelin käteeni sitä universaalikaukosäädintä, jolla esitystä olisi voinut kelata vähän taaksepäin ihan vain, jotta olisin voinut kuunnella pelkän musiikin uudestaan.

Onnistunut baletti-ilta oli myös malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurinalat tukevat toisiaan ruohonjuuritasolla. Kun kortteerissani potkin kenkiä jaloistani, huomasin nimittäin miettiväni, että taitaisi viimein olla aika lukea se aivan alkuperäinen Aleksis Kiven taidonnäyte alusta loppuun… Balettiversionkin menisin katsomaan (ja kuuntelemaan) uudestaan, jos voisin. Mutta kun minä en nyt voi niin menkää te muut!

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: