Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘teatteri’

Tätä ’minähän en käy musikaaleissa, enkä mene’ -projektia täytyisi varmaan jatkaa katsastamalla jokin ammattilaisten tekemä musiikkiteatteripläjäys. En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt, miksi teatteriin pitäisi sotkea musiikkia. Tuppaa vain rasittamaan, kun tarina junnaa paikallaan sen aikaa, kun näyttämöllä luritellaan lauluja ja tanssitaan. Toisaalta taas musiikki yksinään, silloin kun se ylipäätään on kuulemisen arvoista, riittää vangitsemaan minun mielenkiintoni ilman, että siihen tarvitsee tunkea mitään ylimääräistä.

En ole kumminkaan valmis tyrmäämään koko ajatusta tähän mennessä keräämieni parin hassun harrastajateatterikokemuksen perusteella, koska tiedän olevani nirso kuulija. Jo mainitussa Latoteatterin Viulunsoittaja katolla -musikaalissa ei esimerkiksi ollut yhtään esiintyjää, jonka kohdalla olisin höristänyt korviani ja ajatellut, että jopas on hyvä lauluääni. Useammin taisin jännittää, kuinka lähelle nuottia milloinkin osutaan, ja moniäänisten numeroiden kohdalla kuuntelin harmonian viereen vinksahtanutta virettä ajatellen, että voi hyvä tavaton! Joten eihän sitä tiedä, vaikka olisin hyvinkin vaikuttunut musikaaleista, jos joskus kuulisin sen itse musiikin esitettävän sellaisella taidolla, että menee tällaiselta niuhottajaltakin luu kurkkuun.

Mutta asiakas se on hankalakin asiakas: ei latoteatterilaisia varmaan haittaa, että jotkut pääsylippuroposet tulevat yltiökriittiseltä yleisöltä. Sitä paitsi voidaan sopia, että minä en maksanutkaan musiikista vaan maksoin siitä silkasta innosta ja tekemisen meiningistä, jolla Viulunsoittaja oli näyttämölle tuotu. Sillä viisiin sitä pidetään kaupungin kyldyyrielämä virkeänä. Lisäksi voidaan ajatella, että 23% pääsylipun hinnasta oli rohkeuslisäveroa. Itse kun en suurin surminkaan suostuisi laulamaan yksinäni yhtään missään, tuntuu ihan reilulta maksaa siitä, että jollakin muulla on kanttia hoitaa tässä maailmassa nuo sooloiluhommat.

Read Full Post »

Katolla muka

Komerofilosofisella komitealla on huomautettavaa.

Tuossa musiikkiteatterin ja musikaalien kohdalla minulla on nähkääs sivistyksessä ihan rehellinen reikä, jonka tukkeeksi en ole oikein mitään keksinyt, kun en taida musikaaleista niin hirveästi perustaa. Meinaavat vähän ahdistaa minua. Tiedän kyllä, että Memory on musikaalista Cats ja se iänikuinen Nousee päivä, laskee päivä, jota jo alaluokilla laulukirjasta jollotettiin, on Viulunsoittajasta katolla. Siltikään minulle ei ole koskaan valjennut, mitä se viulunsoittaja siellä katolla oikein keikkuu, kun alempanakin voisi pysyä, kuten mummoni olisi sanonut.

Osoittaakseni solidaarisuutta alakerran naapureita kohtaan, joilla siis onnettomuudekseen on viulunsoittaja katollaan, ja myöskin kuroakseni hieman umpeen tuota tietämättömyyden ammottavaa aukkoa päätin mennä Latoteatteriin katsomaan kesän viimeisen esityksen juurikin Viulunsoittajasta katolla.

Kaikellapa sitä kuluttajaa höynäytetään! Koko viulunsoittaja oli vain ensimmäiseen monologiin survottu kohtalaisen kömpelö vertauskuva jostakin maan ja tapojen taitteessa tasapainoilemisesta. Kaikki pitäisi itse tehdä! Kyllä ensi kesänä, kun käyn maalla, kapuan aitan katolle viulun kanssa ja kokeilen, mikä siinä oikealla katolla soittamisessa nyt niin erinomaista on, että siitä musikaalin nimikin on syntynyt. Kun ei se tuolla teatterikäynnilläkään minulle selvinnyt. Hm!

Read Full Post »

Toisinaan käy kovasti tympimään se, kuinka yksitoikkoisesti populaatikulttuuri kuvaa tieteentekijöitä. Jos tutkijat eivät ole suuruudenhulluja Dr. Evil -tyyppejä, ovat he joko sosiaalisissa tilanteissa avuttomia ja normaaliin kommunikointiin kykenemättömiä reppanoita tai muissa maailmoissa ajalehtivia, hajamielisiä professoreita, jotka askartelevat täysin triviaalien ja elämälle vieraiden kysymysten parissa. Tutkijoille on helppo tuhahdella tai nauraa. He ovat valkotakkisia miehiä. Muistan Britanniasta otoksen, jossa lapsia pyydettiin piirtämään ’scientiest’. Piirroksiiin ilmaantui lähes poikkeuksetta mies.

Siksi hurrasin hiljaa mielessäni, kun Jyväskylän kaupunginteatterissa tänä keväänä esitettävässä näytelmässä 33 variaatiota lavalle asteli musiikkitieteilijä Cathrine Brandt, joka oli aivan tavallinen nainen, jolla oli työ, tytär ja sairaus. Hän oli itsepäinen, itsenäinen, hankala, ystävällinen, pelokas ja inhimillinen.

Näytelmässä kerrotaan kahta tarinaa. Vuonna 1819 wieniläinen musiikkikustantaja Antonio Diabelli raapustaa lyhyen valssin, jonka hän lähettää lukuisille säveltäjille pyytäen heitä säveltämään siitä yhden variaation. Beethoven kieltäytyy mutta säveltääkin sitten peräti 33 variaatiota. Nykyajassa Cathrine Brandt kaivautuu arkistoihin ja yrittää selvittää, miksi Beethoven teki niin. Hänen on saatava tietää, mistä Diabelli-muunnelmat oikein tulivat.

Vaikka näytelmä kertoo elämää ravistelevista perusasioista kuten vanhemmuudesta ja yhteydestä toisiin ihmisiin, itseäni kiinnosti tarinan asettuminen tieteen ja taiteen herkulliseen leikkauskohtaan. Kirjansa This Is Your Brain On Music johdannossa Daniel Levitin sanoo:

”What artists and scientists have in common is the ability to live in an open-ended state of interpretation and reinterpretation of the products of our work. The work of artists and scientists is ultimately the pursuit of truth, but members of both camps understand that the nature of truth is that it is contextual and changeable, dependent on point of view, and that today’s truths become tomorrow’s disproven hypotheses or forgotten objects d’art.”

Totuuden etsiminen tuntuu ensi lukemalta niin mahtipontiselta, että se on jo suorastaan noloa. Ei kai tässä millään totuudella kehtaa ruveta rehentelemään, vaikka tieteen parissa päivätyökseen räveltääkin… Mutta kun ympäri käydään, minua kyllä viehättää tieteessä juurikin tuo pyrkimys nähdä asiat sellaisina, kuin ne todella ovat. Ja silloin, kun villakoirien varsinaisiin ytimiin ei päästä kurkistamaan, eli suurin piirtein koko ajan, yritetään ainakin päästä perille siitä, miltä villakoirat näyttävät mahdollisimman monesta näkövinkkelistä katsottuna. Ja sekin on minusta rauhoittavaa, että tieteen ytimessä on aina tietoisuus tiedon rajallisuudesta ja väliaikaisuudesta: tiede ei ole viisauden hakkaamista kiveen vaan pikemminkin suoran lähetyksen selostamista. Maailmankaikkeudessa tänään!

Näytelmän Beethoven ei osannut lopettaa variaatioidensa säveltämistä. Niitä tuli ja tuli vain: alkuperäisellä valssilla oli aina uutta sanottavaa. Mietiskelin teatterin viidennellätoista penkkirivillä, että onhan se tuokin eräänlaista muuttuvan totuuden etsintää. Mitä kaikkea tämä valssi todella sisältää? Mitä kaikkea tästä vielä saa irti? Mistä kulmasta en vielä ole tätä katsonut? Tänään kuulen tässä tahdissa eri asioita kuin eilen. Kaksisataa vuotta myöhemmin pianistit soittavat samoja muunnelmia ja miettivät, että miltähän Beethoven alun perin halusi tämän kuulostavan? Mitä jos soittaisinkin tänään eri tavalla kuin eilen, ja hiiteen Beethoven?

Totuudesta ja taiteesta horiseminen lipsahtaa helposti heti ensi tavuista sinne abstraktin pönötyksen piiriin, joten oma komerofilosofinen totuuskomissionikin luovutti pian koko aiheen jättämättä loppulausuntoa. Mietin kuitenkin, että ehkäpä taide useammin asettuu sinne todellisuuden tavoittelun kuin suoranaisen harhautuksen, valehtelun ja vääristelyn tontille ihan luonnostaan, koska voisin kuvitella, että taiteella yleensäkin halutaan tarjota jokin näkökulma tai nostaa esille jokin havainto maailmasta. Miksi kukaan käyttäisi aikaansa ja taitoansa sellaiseen luovaan työhön, joka ei kerro mistään itselle tärkeästä?

Aplodien jälkeen ajattelin vielä, että tieteilijä jäi tällä kertaa kyllä voitolle, koska variaatioiden Beethoven itse oli hyvin stereotyyppinen taiteilija: omalaatuinen, impulsiivinen ja hieman holtiton. Ja tukka pystyssä. Ehkä hän sitten todella oli sellainen. Ainakin 33 päivänä vuodesta.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: