Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tiede’

En toki ole ihan typerä minäkään. Ymmärrän kyllä, että itsensä elättäminen musiikilla on kovaa hommaa: vain harvat pystyvät siihen, ja sittenkin leipä on tiukassa, työtunnit epäsäännöllisiä, kilpailu kovaa ja harjoittelun sarka loputon. Mutta silti.

Viime lauantaina sinkosin kesken omien töitteni takaisin kotiin kuuntelemaan Alexander Sitkovetskya ja Maxim Rysanovia, jotka East Neuk Festival oli kutsunut kylän kirkkoon esiintymään. Olin varannut lippuni viulu- ja alttoviuluduon keskipäivän resitaaliin lähinnä Händel-Halvorsen Passacaglian houkuttelemana mutta huomasin melko pian tehneeni hyvän sijoituksen muutenkin. Olin labravuorossa toista viikonloppua peräkkäin, joten olin väsyksissä ja hermot kireällä: näin öisin untakin työasioista. Mutta siinäpä sitten istuin puupenkissä selkä suorana kuin seiväs ja kuuntelin ja katselin, kun heput soittelivat Bachia ja Bartókia niin kuin ei mitään. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Katsomo oli myyty täyteen viimeistä rahia myöten, ja muukin yleisö tuntui olevan hyvällä tuulella: vinkeimpien kappaleiden jälkeen kirkkosalin läpi kävi spontaani naurun humahdus, ja aplodit seurasivat perässä kohisten kuin rankkasade. Taputin itsekin suu korvissa, ja keikan päätteeksi porhalsin takaisin työmaalle, missä en ollut enää läheskään niin myrtynyt kuin olin ollut aamulla.

Ja sitten se kävi mielessä. Että jos maailmankaikkeuden kulkuun sellainen reikä repeäisi, että yhtäkkiä saisin vapaasti valita, niin eipä olisi ollenkaan sanottua, ettenkö vaihtaisi pois koko tiedeurani, jos vastineeksi saisin taidon soittaa kuten herrat Sitkovetsky ja Rysanov.

Tieteen ja taiteen tekemisessä on paljon samaa jo senkin vuoksi, että kummastakaan ei ole helposti mitattavaa, välitöntä taloudellista hyötyä. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että terve yhteiskunta ehdottomasti tarvitsee sekä perustutkimusta että taiteita, niin elämä kumminkin jatkuisi ilmankin. Mutta viime aikoina olen joutunut paljon mietiskelemään sitä, että oma aherrukseni ei ole palkitsevaa, koska en auta ketään: kenenkään ilme ei kirkastu eikä päivä parane sen vuoksi, mitä minä viikosta toiseen teen. Vaan kaksi kaveria kun pölähtää paikalle jousisoittimineen ja tunnin verran musisoi, niin parisataa ihmistä poistuu takavasemmalle pykälän verran onnellisempana. Olisiko ammatin mukana tulevaa epävarmuutta, kritiikkiä ja itsekritiikkiä helpompi sietää, jos samalla olisi taito ilahduttaa?

Read Full Post »

Muistan, kuinka lukioaikana luokkakavereiden kanssa keskustelimme antaumuksella siitä, miten hienoa olisi, jos voisi tarpeen vaatiessa ottaa oman päänsä irti ja pistää sen hyllylle: voisi itse nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta sillä aikaa, kun irtopää prosessoi. Levänneenä pään voisi taas telakoida paikalleen.

Irtopäälle olisi näin syksyn tultua taas kysyntää, kun olen ruvennut oikein urakoimaan tässä musiikkiharrastuksen saralla. Viulutuntien lisäksi palasin takaisin paikalleni kuoron takarivin reunaan ja otin myöskin törkeän varaslähdön liittymällä samaan orkesteriin, jossa työkaverinikin soittaa. Harrastuneisuuden haittapuoli on se, että melkein kaikki mitä minä soitan tai laulan takertuu päähäni kiinni liiman lailla. Meinaa oikein mennä hermot huonoon kuntoon, kun hiljaiset hetket ovat niin harvassa!

Ei ehkä olisi aivan niin sietämätöntä, jos nuppiosastolla soisi jokin miellyttävä, melodinen kokonaisuus kuten vaikka Tshaikovskin viulukonserton ensimmäinen osa, mutta ainakin omat liimasäveleni tuppaavat olemaan lyhyitä katkelmia, jotka rymistelevät epäkohteliaasti aivojeni läpi, tekevät paarman lailla kierroksen jossain kauempana ja palaavat sitten samalla sinnikkyydellä muutaman sekunnin kuluttua takaisin. Minkään sortin ohvi tai huitominenkaan kun ei niihin paarmanperhanoihin auta.

Soittoläksyt ovat tällä hetkellä liimasävelten lievimmästä päästä mutta ainoastaan siksi, että asemanvaihtojakin harjoitellessani soitan yleensä jotakin järjellistä sävelmää kuten vaikka sinänsä vaarattoman näköistä Händelin Bourreeta viidennestä Viuluniekasta. Mutta sekin ryökäle osaa kiusata minua yleensä vain muutaman tahdin pätkissä tähän tapaan:

Kolme tahtia Händelin Bourreeta

Ja sitten se jatkuu, että daa-daa-da-da dam-dam daa-da-da-daa… Ja sitten se haihtuu hiljalleen pois ja palaa heti takaisin.

Valtaosassa korvamadoistani ei ole tolkkua tuonkaan vertaa, koska kuorossa olen altto ja orkesterissa kakkosviulu, eikä melodioiden laulaminen ja soittaminen ole yleensä kummankaan heiniä. Kakkosviulistin Händel-korvamato menee näin:

Kolme tahtia kakkosviulua Händelin sävelmästä Riemuitse tytär Siionin

Sopii Siionin tyttären riemuita mutta minua ei kauheasti naurata enää kahden aikaan aamuyöstä, kun soitto raikaa ja raikaa vaan! Päässä sinkoileva joululaulusikermä jatkuu tähän tapaan:

Once in royal David's city, kolme tahtia kakkosviulua

(Once in royal David’s etc etc…)

Kautta tyynen vienon yön, kuusi tahtia kakkosviulua

(Kautta tyynen vienon… hmm-hm-hmm-hm… suuret, pienet, herättää!) Minä olen jo hereillä, kiitos vaan.

Ei taida näyttää ihan siltä, mitä peruskoulussa laulettiin? Sitten tulee enkeli taivaan siinä kolmen kieppeissä ja lausuukin totutusta poiketen näin:

Enkeli taivaan, kolme tahtia kakkosviulua

Äkkinäinen voisi luulla, että tuossa taukojen kohdalla laskeutuu pääkoppaan siunattu hiljaisuus. Ei. Niiden aikana enkeli laskee ääneen, että yks ja kaks kol nel. Ja sitten biisi jatkuu.

Liimasävelten tieteellinen tutkimus näyttäisi päältä vilkaisten olevan vaiheessa, jossa ilmiötä vasta kartoitetaan. Sekä kotimainen, että ulkomainen tutkimus selvittää, kuinka yleistä päässä soiva musiikki on, minkä tyyppisiä korvamadot yleensä ovat, vaikuttaako musiikin kuunteleminen tai harrastus niiden ilmaantumiseen ja korreloiko korvamatoisuus persoonallisuuden piirteiden kanssa.

Sinä päivänä, kun joku pystyy osoittamaan minulle, että liimasävelistä on jotakin hyötyä, ja että ne ovat merkki vaikkapa muistin terveestä toiminnasta tai tehokkaasta oppimisesta, saatan ehkä olla salaa tyytyväinen omien aivojeni yliherkkyyteen. Sitä odotellessa tekisi niin mieleni ottaa pää välillä irti, pistää pianon päälle ja huutaa sille, että nyt hilijaa!

Read Full Post »

Jukra. Suunnitelmani ryhtyä laidunviulistiksi on selkeästikin vastatuulessa. Ylen Prisma Studio raportoi, että klassisen musiikin soittaminen lehmille ei hetkauttanut maidontuotantoa sinne eikä tänne. Helsingin yliopiston citylehmät kuuntelivat kuluneena kesänä navetassaan musiikkia päivätolkkuun mutta syyspoikivan karjan maidontuotannon laskevaan suuntaukseen koejaksolla ei ollut tuon taivaallista vaikutusta. Kuten Savossa päin sanotaan: ”No johan minä sanoin, vaikken virkkanna mittää.” Olisinkin yllättynyt, jos maidontuotantoa olisi noin vain nostettu tyrkkäämällä Beethovenia koneeseen.

Kotieläintieteen tutkija Siru Salin epäili, josko navetassa soitettu musiikki olisi ollut vain stressaavaa melua muun navettamelun joukossa. Salin oli sitä mieltä, että maidontuotantoa pitäisi tarkkailla paremmin kontrolloidussa kokeessa, ja että pitäisi perehtyä siihenkin, millaisesta musiikista lehmät pitävät. Itse jatkaisin tähän vielä, että ”jos pitävät ensinkään.”

Tarkemmin ajatellen kiinnostaisi nimittäin tietää, valitsisiko lehmä mieluummin rauhoittavan musiikin kuin rauhoittavan hiljaisuuden. Jos pihattonavetassaan koneellisen huminan alla käyskentelevä Mansikki saisi itse valita, meneekö märehtimään äänieristettyyn, hiljaiseen karsinaan vai toiseen, jossa soi sellosonaatti, mitähän se mahtaisi tehdä?

Laidunviulistiksi ryhtyminen vaikuttaa nyt nähkääs kyseenalaiselta idealta siksikin, että elävän musiikin sarjassa Viikin karjaa kiinnosti sello enemmän kuin viulu. Ei voi kuin kadehtia tuollaista intensiivisesti eläytyvää yleisöä. Ammuivat vielä mukanakin, kehvelit:

Laidunsellisti Lari-Matti Punelpuro

Ei auta, sanoi nauta. Täytyy tyytyä kerrostalokiduttajan osaan toistaiseksi.

Read Full Post »

Minun lapsuudessani vielä näki lehmiäkin kesälaitumilla märehtimässä leuat keikkuen. Nykyään voi ajella kotimaata ristiin rastiin satoja kilometrejä näkemättä yhtään lypsykarjaa ulkosalla. Ovat vissiin pihattonavetoissaan ruokinta-automaattien ja lypsyrobottien huolehdittavina. Pelaavat varmaan korttia silloin, kun isäntäväki ei nää. Ja voipi niillä olla kantturoilla äänentoistolaitteetkin siellä. Aikaansa seuraavat isännät ja emännät nimittäin soittavat Mansikille ja Mustikille rauhoittavaa musiikkia siinä toivossa, että maidontuotanto kasvaisi neljä prosenttia. Jopa Vanhan Valamon luostarissa Laatokalla kaikuu navetassa joskus Mozart, ja laitumella paimen soittaa huilua.

Tieteelliseen käyttöön kelpaavaa tietoa musiikin vaikutuksesta maidontuotantoon on kuitenkin niukasti. Ylen musiikkitoimitus ottaantui aiheeseen: viulua soittava kesätoimittaja kävi konsertoimassa lehmille navetassa ja laitumella kertoakseen, että citylehmät Viikissä osallistuvat nyt uuteen muu-siikkitutkimukseen.

Ja nythän ollaankin asioiden ytimessä! Jutussa yhdistyy lehmäkuvionen maaseutukesäromantiikka, kiinnostava tutkimusaihe ja ehta kreisimeininki, jota maailmassa ei suinkaan ole vielä liikaa. Pitäähän nyt lehmille viulua soittaa!

Tuotantotavoitteet mielessä aiheesta saa jo paljon irti. Pitääkö lehmille soittaa rauhoittavaa musiikkia koko päivä, jotta sillä olisi vaikutusta, vai riittäisikö leppoisa iltapäiväkonsertti? Kelpaako mikä tahansa verkkaisessa tempossa kulkeva soitto vai onko sointivärillä merkitystä? Onko väliä sillä, esitetäänkö ammujille elävää musiikkia vai äänitteitä? Riittäisikö rauhallinen runonlausunta, Shakespearen näytelmä tai pelkkä ihmisen jatkuva läsnäolo, vai onko musiikissa jotakin erityistä, joka saa lehmät lypsämään paremmin?

Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi kuitenkin tietää, mikä fysiologinen mekanismi saa musiikkia kuuntelevat lehmät lypsämään enemmän. Jos musiikki vähentää lehmien stressiä, kuten on arveltu, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu? Tuottavatko rennot lehmät enemmän maitoa vain siksi, että ne syövätkin enemmän? Ja mitä lehmien aivoissa oikein tapahtuu, kun niille soitetaan Bachia? Vaikka ylimielisesti oletettaisiinkin, etteivät lehmät ole raskaan sarjan ajattelijoita, täytyy joidenkin kuulokepiuhojen olla ihmisten ja nautojen aivoissa samalla tavoin kytkettyinä, jos musiikki vaikuttaa meihin samansuuntaisesti. Ja se taas voi kertoa jotain siitäkin, miten musiikki on syntynyt.

Voisinpa vaikka lähteä kuljeksimaan pellon laitaa heinänkorsi suussa näissä akateemisissa mietteissä ja suunnitella samalla paimenlaulujen uutta tulemista. Tai ehkäpä voisin ottaa välitavoitteekseni kehittyä kerrostalokiduttajasta laidunviulustiksi. Lahmaisin kesät pitkät laitumilla soittelemassa mielivaltaisia menuetteja ja syksyllä kuittaisin osuuteni maitotilistä. Mutta missä niitä laiduntavia lypsykarjoja nykyään oikein on? Satoja kilometreja saa ajella näkemättä ainuttakaan…

Read Full Post »

Toisinaan käy kovasti tympimään se, kuinka yksitoikkoisesti populaatikulttuuri kuvaa tieteentekijöitä. Jos tutkijat eivät ole suuruudenhulluja Dr. Evil -tyyppejä, ovat he joko sosiaalisissa tilanteissa avuttomia ja normaaliin kommunikointiin kykenemättömiä reppanoita tai muissa maailmoissa ajalehtivia, hajamielisiä professoreita, jotka askartelevat täysin triviaalien ja elämälle vieraiden kysymysten parissa. Tutkijoille on helppo tuhahdella tai nauraa. He ovat valkotakkisia miehiä. Muistan Britanniasta otoksen, jossa lapsia pyydettiin piirtämään ’scientiest’. Piirroksiiin ilmaantui lähes poikkeuksetta mies.

Siksi hurrasin hiljaa mielessäni, kun Jyväskylän kaupunginteatterissa tänä keväänä esitettävässä näytelmässä 33 variaatiota lavalle asteli musiikkitieteilijä Cathrine Brandt, joka oli aivan tavallinen nainen, jolla oli työ, tytär ja sairaus. Hän oli itsepäinen, itsenäinen, hankala, ystävällinen, pelokas ja inhimillinen.

Näytelmässä kerrotaan kahta tarinaa. Vuonna 1819 wieniläinen musiikkikustantaja Antonio Diabelli raapustaa lyhyen valssin, jonka hän lähettää lukuisille säveltäjille pyytäen heitä säveltämään siitä yhden variaation. Beethoven kieltäytyy mutta säveltääkin sitten peräti 33 variaatiota. Nykyajassa Cathrine Brandt kaivautuu arkistoihin ja yrittää selvittää, miksi Beethoven teki niin. Hänen on saatava tietää, mistä Diabelli-muunnelmat oikein tulivat.

Vaikka näytelmä kertoo elämää ravistelevista perusasioista kuten vanhemmuudesta ja yhteydestä toisiin ihmisiin, itseäni kiinnosti tarinan asettuminen tieteen ja taiteen herkulliseen leikkauskohtaan. Kirjansa This Is Your Brain On Music johdannossa Daniel Levitin sanoo:

”What artists and scientists have in common is the ability to live in an open-ended state of interpretation and reinterpretation of the products of our work. The work of artists and scientists is ultimately the pursuit of truth, but members of both camps understand that the nature of truth is that it is contextual and changeable, dependent on point of view, and that today’s truths become tomorrow’s disproven hypotheses or forgotten objects d’art.”

Totuuden etsiminen tuntuu ensi lukemalta niin mahtipontiselta, että se on jo suorastaan noloa. Ei kai tässä millään totuudella kehtaa ruveta rehentelemään, vaikka tieteen parissa päivätyökseen räveltääkin… Mutta kun ympäri käydään, minua kyllä viehättää tieteessä juurikin tuo pyrkimys nähdä asiat sellaisina, kuin ne todella ovat. Ja silloin, kun villakoirien varsinaisiin ytimiin ei päästä kurkistamaan, eli suurin piirtein koko ajan, yritetään ainakin päästä perille siitä, miltä villakoirat näyttävät mahdollisimman monesta näkövinkkelistä katsottuna. Ja sekin on minusta rauhoittavaa, että tieteen ytimessä on aina tietoisuus tiedon rajallisuudesta ja väliaikaisuudesta: tiede ei ole viisauden hakkaamista kiveen vaan pikemminkin suoran lähetyksen selostamista. Maailmankaikkeudessa tänään!

Näytelmän Beethoven ei osannut lopettaa variaatioidensa säveltämistä. Niitä tuli ja tuli vain: alkuperäisellä valssilla oli aina uutta sanottavaa. Mietiskelin teatterin viidennellätoista penkkirivillä, että onhan se tuokin eräänlaista muuttuvan totuuden etsintää. Mitä kaikkea tämä valssi todella sisältää? Mitä kaikkea tästä vielä saa irti? Mistä kulmasta en vielä ole tätä katsonut? Tänään kuulen tässä tahdissa eri asioita kuin eilen. Kaksisataa vuotta myöhemmin pianistit soittavat samoja muunnelmia ja miettivät, että miltähän Beethoven alun perin halusi tämän kuulostavan? Mitä jos soittaisinkin tänään eri tavalla kuin eilen, ja hiiteen Beethoven?

Totuudesta ja taiteesta horiseminen lipsahtaa helposti heti ensi tavuista sinne abstraktin pönötyksen piiriin, joten oma komerofilosofinen totuuskomissionikin luovutti pian koko aiheen jättämättä loppulausuntoa. Mietin kuitenkin, että ehkäpä taide useammin asettuu sinne todellisuuden tavoittelun kuin suoranaisen harhautuksen, valehtelun ja vääristelyn tontille ihan luonnostaan, koska voisin kuvitella, että taiteella yleensäkin halutaan tarjota jokin näkökulma tai nostaa esille jokin havainto maailmasta. Miksi kukaan käyttäisi aikaansa ja taitoansa sellaiseen luovaan työhön, joka ei kerro mistään itselle tärkeästä?

Aplodien jälkeen ajattelin vielä, että tieteilijä jäi tällä kertaa kyllä voitolle, koska variaatioiden Beethoven itse oli hyvin stereotyyppinen taiteilija: omalaatuinen, impulsiivinen ja hieman holtiton. Ja tukka pystyssä. Ehkä hän sitten todella oli sellainen. Ainakin 33 päivänä vuodesta.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: