Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘ulkomusiikilliset seikat’

Toisilla vaan on tuota tyylitajua.

Joskus tuntuu siltä, että konserttien ylimääräiset numerot ovat kärsineet inflaation. Encore on lähes aina valmiina varastossa ja yleisö saa sen kuin apteekin hyllyltä, eikä tarvitse edes paljoa taputtaa. Jos kuoro tai bändi mielellään esittää sen ylimääräiseksi ajatellun kappaleen, niin miksi sitä ei vain oteta ohjelmaan mukaan? Peräpenkin näkövinkkelistä ylimääräisten yleistymisessä on nimittäin se ikävä puoli, että sitä tuntee itsensä jo vähän töykeäksi kuulijaksi, jos on täysin tyytyväinen keikan antiin sellaisena, kun se on käsiohjelmaan painettu. Isompiakin epäkohtia maailmassa toki on, mutta ehkäpä encoren pitäisi olla harvinainen poikkeus eikä löyhä sääntö. Konserteissa on toinenkin tuikitavallinen hetki, joka toisinaan tuntuu kumman kiusalliselta: se pakollinen ”ovella on levyjä myytävänä” -ilmoitus. Moni esiintyjä toki hoitaa kaupalliset tiedotteet hyvällä huumorilla mutta en ole vielä kenenkään muun nähnyt yhdistävän näitä kahta konsertoinnin solmukohtaa niin suvereenilla tavalla kuin The Artisans.

The Artisans esittää keskiajan ja renesanssin musiikkia perusteellisella pieteetillä, alkuperäiskielillä ja mahdollisimman aidosti rakennetuin soittimin. Taitoa ei tyttäriltä puutu. Viime viikolla St Salvator’s Collegen kappelissa en tiennyt, kumpaa olisin enemmän ihastellut: kirkkaita ja taipuisia lauluääniä vai sitä totaalista harppujen, huilujen, viulujen ja säkkipillien hallintaa. Muukin yleisö oli sillä kannalla, että tätä pitää kuulla vielä vähän lisää: itsepintaiset ja rytmikkäät aplodit toivat artesaanit takaisin estradille, ja sitten kaikuikin yliopiston kappelissa nauru, kun soittajat näyttivät, kuinka tämä ”ostakaapa ovelta mennessänne” -osasto kuuluu hoitaa.

Ylimääräinen numero oli aivan autenttinen melodia menneiltä vuosisadoita mutta The Artisans oli tehnyt siihen sanoituksen, jossa viimeisen päälle riimitellysti ja asiaankuuluvan neliäänisesti kiitettiin kaikkia mukavasta illasta ja vaatimattomasti ehdotettiin, että sellaisen sanan voisi laittaa kiertämään, että se Artisans on muuten pirun hyvä. Kieli edelleen tukevasti poskessa laulussa kehotettiin vielä tutustumaan levytyksiin, tilaamaan uutiskije ja vierailemaan yhtyeen kotisivulla.

Siihen ei ollut kellään enää mitään lisättävää. ’Medieval mic drop’, jos mikä.

Read Full Post »

Pidän kirkkaista väreistä. Työmaalle lähtiessäni vedän ylleni vihreää, keltaista, oranssia tai punaista. Mutta jos olen menossa konserttiin tai vaikka teatteriinkin, pukeudun (kuten sanottua) mustaan. Hillityissä perus konserttivaatteissani liukenin hyvin huomaamattomasti jyväskyläläisyleisön sekaan. St Andrewsissä on eri meininki: vain harva vaivautuu vaihtamaan vaatteitaan konsertti-iltaa varten. Kulahtanut epämuodollisuus voi johtua siitä, että St Andrews on opiskelijoiden kaupunki. Pienimuotoisia konsertteja on paljon myös lounasaikaan, jolloin yliopistoväki ja pitäjän oikeatkin immeiset puikkelehtivat penkkiin arkivaatteissaan eväsleivät kourassa. Vaikuttaa myös siltä, että iso osa kuulijoista musiikkikeskuksen järjestämissä tapahtumissa on paikalla tsemppaamassa esiintyviä kavereitaan, ja sekin kenties ruokkii rennon pukeutumisen kulttuuria.

Lounaskeikoille minäkin astelen niine hyvineni ja olen kerran tai pari antanut täysimittaisen konsertinkin kohdalla hivenen periksi sosiaaliselle paineelle lieventämällä mustaa pukukoodiani tummalla neuleella. Mutta sen pidemmäs en aio luisua. Viime viikolla kävi nimittäin niin, että olin työvuorossa koko lauantain. Aamutokkuraisena bussiin kiirehtiessäni ajattelin vain, että lauantai on hiljainen päivä ja olen paikalla yksin, joten voin valita vaatteeni summassa. En ollenkaan muistanut, että olin luvannut mennä illalla kuuntelemaan Mozartin Requiemin, koska kollegani lauloi sopraanoa esiintyvässä kuorossa. Niinpä minulla oli farkut, violetti paita ja oranssin- ja violetinkirjavat, raidalliset sukat joiden kanssa olen ollut pulassa ennenkin.

Kaverini armahti minua sen verran, että toi omasta kaapistaan lainaksi mustan hupparin mutta tunsin silti koko keikan ajan oloni nuhjuiseksi ja epämukavaksi. Kiehnäsin tuolillani ja ajatukseni harhailivat. Yritin kovasti olla katsomatta riemunkirjaviin nilkkoihini, kun vaihtelin jalkojeni asentoa. Siihen on nimittäin syy, miksi yleensä sonnustaudun mustaan: mustissa vaatteissa minusta tuntuu siltä, että omassa pienessä taikapiirissäni on vähemmän hälinää. Kun visuaalinen mekkala, jota kannan mukanani, on minimissä, on minun helpompi keskittyä kuuntelemiseen.

Requiemin osalta meni pieleen ja sille ei mahtanut mitään. Raidalliset sukat. Anna mun kaikki kestää. Mutta kolmatta kertaa en kyllä!

Read Full Post »

Nämä kaksi räpylää ovat käyneet läpyttelemässä Tampere-talon suuren salin lavalla seuranaan 35 yhtä paljasta jalkaparia.

KuororäpylätKuorokenkien valitseminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Keikkakengissä täytyy jaksaa seistä koko konsertin ajan, niissä täytyy pystyä kävelemään pitkin konserttitalojen käytäviä ja kirkkojen sorapihoja kopistelematta ja kompastelematta, eivätkä ne tietenkään saa hiertää tai haitata lauluasentoa mutta samalla niiden tulisi olla mustat ja suunnilleen samaa tyyliä kuoropuvun kanssa. Edelliset kuorokenkäni loivat nahkansa ja olivat jo niin surkeassa kuosissa, että Tampereen Sävelen kuorokatselmusta silmällä pitäen ostin uudet käytyäni ensin tarkkaan harkiten kaupungin kaupat läpi.

Ei olisi tarvinnut. Linja-automatkalla Tampesteriin saimme kuoronjohtajalta viestin, että esiinnymmekin katselmuksessa avojaloin. Tampere-talossa oli kuulemma hikiset oltavat ja lavakin kumisi ikävästi, kun siinä trampattiin kannat edellä edestakaisin.

Aluksi ajatus avojaloin laulamisesta tuntui vähän nololta. Sininen kuoropukumme on kohtalaisen juhlava, ja varsinkin, kun Tampereen Sävel oli meille Tapaus, olin minäkin varustautunut uusin korvakoruin ja vaihtanut puvun sulkevan hakaneulan tilalle hopeisen soljen. Tästä täydestä tällingistä kenkien pois jättäminen tuntui räikeältä tyylirikolta etenkin tuomariston edessä ja etenkin, kun olin ostanut uudet ihan varta vasten. Mutta sitten arvelin, että siitä voisi kyllä tulla hauska olo, jos kaikilla kuorolaisilla olisi ikään kuin sisäpiirin läppänä paljaat jalat piilossa helmojen alla. Ja jännittämistäkin se voisi helpottaa, jos ei oltaisi niin viimeisen päälle huoliteltuina paikalla.

Avojaloin laulaminen oli tosiaan miellyttävän vilpoista. Puinen lattia tuntui mukavalta jalkojen alla, kävellessä oli kevyt ja liitelevä olo, eikä se varttitunnin katselmuspläjäys kumma kyllä jännittänytkään kuin nimeksi. Kakkossopraanokaverikin sanoi, että oli kiva laulaa, kun oli hyvä tuntuma lattiaan.

Epäilen, että tässä lattiahommassa on joku niksi. Sopraano Emili Losier nimittäin sanoi meille kevään kuoroleirillä, että vahvat ja aktiiviset jalat auttavat äänenmuodostuksessa. Ja aikuisbaletissa sanottiin, että liike lähtee hyvästä tuntumasta lattiaan. Joten voisiko olla niin, että röörit pysyvät koko matkalta paremmin auki ja on helpompi muistaa, minkä päälle sitä ääntään oikein rakentaa, kun jaloilla on suora lattiakosketus?

Hmm, sanoi komerofilosofi, veti mietintämyssyn päähäsä ja sukat pois jaloistaan.

Read Full Post »

Joka kevät sitä ihmettelee, kuinka valoisaa ulkona on, ja joka kevät täytyy ällistellä, kuinka paljon kaupungissa näyttääkin olevan puita, kun ne yhtäkkiä puhkeavat lehteen. Joka kerta kampaajalla käydessäkin hämmästyy, kuinka kevyeltä olo tuntuu, kun hiuspehko on nipsitty takaisin kuriin ja herran nuhteeseen. Konserteissa käydessä on aivan sama juttu: aina se vaan jaksaa yllättää, kun on päässyt jo unohtumaan, kuinka eläväinen ja intiimi tilanne ihkaoikean orkesterin kuunteleminen on. Soittaminen on fyysistä touhua, ja siitä on CD-kiekkoihin steriloitu eleettömyys kaukana.

Kaksi viikkoa sitten kävimme kaveriporukalla katsastamassa Jyväskylä Sinfonian konsertin, jolle oli paiskattu nimeksi Kontrastien voimaa. Myöhäisinä lipunostajina jouduimme valitsemaan paikkamme melkein eturivistä mutta eturiveissä on se etu, että niistä käsin on hyvä seurata menoa ja melskettä estradilla.

Katselin soittajien jalkoja. Eric Tanguyn kiivastahtinen Incanto sai yhden viulistin molemmat jalat tarpomaan tahtia kuin hanhen räpylät. Toisaalla pitkän helman alta kurkistava korkokenkä naputti myös iskuja.

Sivunkäännöt ovat aina pienoinen jännitysmomentti, kun soittajat irrottavat yllättäen instrumenteistaan ja kumartuvat hätäisesti eteenpäin. Sekunnin murto-osan ehtii huolestua, että mitä hittoa nyt tapahtuu, kunnes jo voikin tyytyväisenä hymyillä, että onnistuipas! Taas kerettiin! Erityisen tyydyttävää on katsoa sitä harjaantunutta kätevyyttä, jolla jousisoittajat ensin kääntävät sivun käsipelissä ja sitten tönäisevät sen jousella sileäksi. Paperin suhahdus kuuluu selkeästi jopa teatteritalon säälittävässä akustiikassa.

Lauri Kilpiön Sounds from the Earth oli kantaesitys ja muutenkin sikäli modernia menoa, että alttoviulusolisti Lilli Maijala olisi voinut huoletta kääntää vääränkin sivun ja soittaa mitä tahansa ilman, että kukaan olisi huomannut, etenkin kun huomio harhaili musiikista muihin seikkoihin: kiverimmissä kurveissa solistin jousesta katkeili jouhia yhtenään ja pätkät viuhuivat ilmassa piiskan lailla. Solistilla taisi olla kova nuhakin, koska hän niisti kuuluvasti nenänsä keskellä konserton tuisketta. Nenäliinan ilmestyminen näyttämölle ei härinnyt minua, koska minkäs sille mahtaa, jos on nuha. Sen sijaan huomasin tuijottavani ryppyä Maijalan silkkipuvun helmassa silitysraudan kuva silmissäni.

Loppuvaiheilla konserttia, kun kapellimestarin frakinliepeiden välistä oli havaittavissa kuinka valkoinen paita oli lähtenyt karkuun housunkauluksen alta, oli minun jo katsottava muualle, koska tuli sellainen olo, että pitäisi vaivihkaa tunkea oma paita housuihin.

Kun puupuhaltimet pääsivät eturiviin Johannes Brahmsin Serenadi nro 2:ssa, en taaskaan tiennyt, mihin katsoa. Oli piristävää vaihtelua nähdä fagotti, joka yleensä lymyää huomaamattomana peräpenkissä liiemmälti sooloilematta. Oboistin hahmo toisen konserttimestarin tuolilla oli myöskin oudon vangitseva. Mutta samalla täytyi todeta, että kylläpä se onkin työlään näköistä touhua tuo puhaltimien soitto. Melkein unohdin itsekin hengittää, ja melkein tuntui kuin ohimot olisivat jomottaneet samalla tavalla kuin vappupalloja täyttäessä.

Nythän voisi tietysti luulla, etten ehtinyt kuulla varsinaista musiikkia ollenkaan, kun kulutin aikaani observoimalla paidanliepeitä ja kengänkärkiä. Mutta asia on pikemminkin niin, että kaikki katkenneet jouhet ja sivujen suhahdukset vain auttavat ankkuroimaan kaikki aivotoiminnot tiukemmin kiinni hetkeen: inhmimilliset pikkuseikat tekevät elävästä musiikista aina hätkähdyttävän todellista. Todelliset ihmiset soittavat oikeaa musiikkia livenä. Aina se vaan jaksaa ihmetyttää.

Read Full Post »

Kuoroelämään kuuluu kaksi kertaa vuodessa metsäleirinä tunnettu harjoitussessio, jota varten koko konklaavi kätkeytyy viikonlopuksi jonkin seurakunnan leirikeskukseen, joka poikkeuksetta on rakennettu humisevien honkien katveeseen syrjäisen ja kiemuraisen kinttupolun päähän. Lauantaipäivänä lauletaan aamusta iltaan ja sunnuntainakin pitkälle iltapäivään, kunnes on aika raahautua takaisin maalikylille perusteellisesti harjoitettuna mutta huomattavan ryytyneenä.

Keskittyneen laulutetsauksen vuoksi kuoroleirien tyyliin kuuluu muutenkin pukeutua mukavasti mutta leirikeskuksissa on perinteisesti kylmät lattiat syksyisin ja talvisin, joten metsäleireillä paljastuvat myös musiikinharrastajien pohjimmiltaan pehmeät arvot: naiskuoro seisoo tukevasti villaisilla jaloilla; raidallisilla, ruudullisilla, yksivärisillä ja kuvioneuleisilla.Villasukkien kokoontumisajoAjat muuttuvat, ohjelmistot vaihtuvat, kuorolaiset tulevat ja menevät mutta villasukka pysyy!

Read Full Post »

Perinteinen harmonikkamusiikki, siis se sellainen, joka menee suunnilleen, että hump-pap-paa hump-pap-paa, on varmaankin kuin valkosipuli: pelkiltään nautittuna tuntuu kuin koko pää mätänisi siihen paikkaan mutta sopivassa määrin ja oikeassa sapuskassa se on peräti pikantti lisä.

Istuskelin juhannusehtoota parvekkeellani. Koska juhannukseen ilman muuta kuuluu kaikenlaiset kansallisromanttiset hupsutukset, päättelin, että pitäisi minunkin varmaan kuunnella haitarinsoittoa. Kaivelin tietoverkkojen perukoilta muutaman tavanomaisen valssin, joita vaatimaton mutta ihan ammattimainen komppiryhmä säesti. Katinkontit. En pitänyt niistä ollenkaan; kuulostivat korvissani kulahtaneilta, latteilta ja kertakaikkisen tympeiltä. Tuumasin, että se kesäyöromanttiikasta sitten: pistin kuulokkeet syrjään ja ryhdyin lukemaan kirjaa.

Keskiyön tienoolla läksin kuitenkin kuljeskelemaan pöpelikköön järven rannalle ja satuin näköetäisyydelle, kun seurue läheisessä saaressa sytytteli kokkoaan. Saaresta kantautui myös perinteistä harmonikkamusiikkia. Joku siellä rannalla istui ja soitti jotenkin siihen malliin, että hump-pap-paa hump-pap-paa. Jäin niille jalansijoilleni piiloon pihlajan ja leppäpuskan taakse ja kuuntelin veden yli miellyttävän hiljaisena kuuluvaa musiikkia.

Järvi oli tyyni, ja vaalea yötaivas pilvetön. Muutama tyhmänrohkea hyttynen inisi korvieni kieppeillä. Kokko roihusi korkeana kolmen valssin ja yhden tangon verran; sitten käännyin kannoillani ja jatkoin polkua pitkin miettien, että niinpä vain meni tuollainen perushaitarointi minunkin korvistani sisään, kun osattiin oikein tarjoilla.

Juhannuskokko

Read Full Post »

Tiedättehän sen orkesterinjohtajan korokkeella olevan kaiteen? Minulle passaa vallan mainiosti, että tahtipuikon kanssa mesojat aidataan turvallisesti omalle tontilleen, mutta jos valta olisi minulle suotu, niin sellaisen mahtikäskyn ja ehdottoman kiellon haluaisin antaa, että kumarrettaessa ei pidetä kaiteesta kiinni. Ei kerta kaikkiaan! Kädet irti kaiteesta kumarrettaessa!

Jyrkkämielisyyteeni on selitys ja se on itsekeskeinen kuin mikä. On heinäkuu 2011 eteläisellä Tyynellä valtamerellä. On trooppisen lämmintä ja aurinkoista. Moottorilla varustettu purjevene puskee vastalaineeseen kuljettaen matkalaisia saarelta toiselle. Merenkäynti ei ole millään mittarilla voimakasta mutta minä istun erilläni muista ja yritän keskittyä, ajatella mukavia ja hengittää. Sisään, ulos, sisään, ulos. Katse horisontissa. Mutta eihän se auta. Tarraan kapeaan, puiseen kaiteeseen ja ehdin juuri ja juuri kumartua reelingin yli sanokaamme vaikka ”ruokkimaan kaloja”. Olen merisairaimpia ihmisiä, joita tiedän. Puristan kaidetta rystyset valkeina ja kumartelen sen yli vielä monta kertaa ennen kuin vene lipuu saarien suojaan. Olen entistäkin kalpeampi eurooppalainen ja olen niin uuvuksissa, että tutisen. Uff da.

Antaisin aplodini mieluummin jollekin toiselle mielikuvalle.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: