Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘uutta musiikkia’

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Hurjuuden harmoniaa

Olipa hyvä, että tämänvuotinen uuden musiikin hurjuudenpuuskani jaksoi puhaltaa minut Lahteen saakka viime viikolla. Olisi muuten mennyt mojova konsertti ihan sivu korvien.

Olen kaiketi suuri harmonian ystävä. Pidän siitä, että värit sointuvat toisiinsa, rakennukset asettuvat luontevasti maisemaan, huonekalut sopivat yhteen, vaatteista muodostuu asu ja sieltä täältä opituista asioista uusi ajatus. Senpä takia minua on joskus häirinnyt se, että konserttiohjelma ei omassa pääkopassani ole kuulostanut kokonaisuudelta. Varsinkin uuden ja vanhan musiikin yhdistelmät – joista otanta on tietysti melko vaatimaton vielä – ovat tuntuneet siltä, että joko uusi teos latistaa vanhaa tai vanhan rinnalla uusi ei pääse asettumaan edulliseen valoon. En ole ymmärtänyt, mikä niitä yhdistää. Olinkin hitupikkuisen varuillani, kun Sinfonia Lahden torstai-iltaan oli mäjäytetty John Adamsin The Chairman Dances, Jaakko Kuusiston viulukonserton kantaesitys ja toiselle puoliskolle Beethovenin seitsemäs sinfonia. Pinnalta katsottuna ohjelman johtoajatus olisi voinut olla huolimattomasti huitaistu ”ette te tuosta modernista musiikista kuitenkaan tykkää niin soitetaan nyt sitten Beethovenia päälle.” (Ehkä olikin, mutta minuun ainakin meni täydestä!)

John Adamsin Puhemies paahtoi niin tiukassa etukenossa, että eihän siitä voinut olla pitämättä. En tietääkseni ollut ennen mitään Adamsia kuullutkaan, kuunnellut en ainakaan. Kuusiston viulukonsertto oli juuri sitä, mitä uudelta musiikilta toivonkin: omaperäisen ennenkuulumatonta mutta ei niin luotaantyöntävän merkillistä, että mielenkiinto lopahtaisi. Jotakin fantasianomaista siinä kyllä oli noin ensi kuulemalta mutta saattoihan se johtua siitäkin, että tuijotin lähestulkoon lumoutuneena Elina Vähälää, suvereenia solistia. Tyttären soitannassa on kuulkaa otetta, sikäli kun minä ymmärrän. Beethovenin kulmikkuus ei aina vetoa minuun mutta nyt kuulinkin seitsemännessä sinfoniassa samaa hallittua yltiöpäisyyttä kuin muussakin illan musiikissa ja mietin mielessäni, että a) kappas vaan Beethovenia, vanhaa patua, ja b) minustahan tuntuu aivan kuin kerrankin ymmärtäisin keikan kokonaisuuden: se on harmoninen kuin maalikaupan värilastu, kuin hirsimökki tien laidass’ (humppa-humppa-hei), kuin onnistunut antiikkipöydän ja liukuhihnatuotetun tuolin yhdistelmä…

Ja näihin kuviin ja tunnelmiin kun päätetään niin voitaneen saman tien todeta, että modernin orkesterimusiikin kategorinen karsastaminen Kvinttikomeron perillä on virallisesti päättynyt. Hurjuus kasvaa hurjastellessa. Mitäs ennenkuulumatonta seuraavaksi kuunneltaisiin?

Read Full Post »

Kappaleen voi kuulla ensimmäistä kertaa vain kerran, joten jos mahdollista, ensi kuuleman eteen kannattaa nähdä hieman vaivaa tähän tapaan:

  1. Valitaan teos, jonka kuuntelemiseen on juuri nyt jokin hyvä syy, kuten että se on uunituore ja sen esittäjä on vuotta aikaisemmin tarjonnut mieleenpainuvan konsertti-illan.
  2. Jätetään huomiotta, mitä mieltä muut ovat teoksesta olleet.
  3. Rehkitään päivä jonkun tuskaisen työtehtävän parissa kunnes järki ei enää juokse, on tullut ilta ja on hiljaista, eikä jaksa muuta kuin maata lattialla. Jos rehkimisen saa päätökseen, siitä on etua.
  4. Maataan lattialla selällään hiljattain imuroidulla matolla jalat nostettuna keinutuolin istuimelle, kuulokkeet korvilla ja käsivarret levällään.
  5. Painetaan ’toista’ -nappia ja hievahdetaan mahdollisimman harvoin kunnes kappale on lopussa.

Tutustuin Judd Greensteinin Acadiaan kutakuinkin tätä proseduuria seuraten. Minnesotan Orkesterin Inside the Classics -väki on pitänyt Acadiasta tasaista mekkalaa niin pitkään, että kun tässä muutenkin olen modernin musiikin tuulella, tulin uteliaaksi, etenkin kun kantaesitystallenteen sai ostaa bändin verkkokaupasta peräti huokeaan nollan Yhdysvaltain dollarin hintaan.

Ensimmäinen kurkistus Acadiaan oli hupaisa sekoitus lievää mutta yllättävän posiitiivista ’one damned thing after another’ –vaikutelmaa ja huisia ’musiikin kyydissä menossa jonnekin’ -vaikutelmaa. Noista kahdesta yhteensä kehkeytyy… kieppumista kenties? Acadia oli ryöpsähdys, jossa ei ollut mitään kurttuotsaista. Ajattelin sitä kuunnellessani moneen kertaan isoja lehtipuita ja aurinkoisia aamuja kesällä ja aikaisin syksyllä. Sikäli kun yläilmoista käsin oikein näin (koska Acadiassa oli paljon lentämistä maiseman yllä), jykevät lehtipuut kasvoivat jossain tuolla rapakon takana. Itärannikolla, sanoisin.

Vaikka muurahaiset ja kahlaajalintujen jalatkin ovat vikkeliä, ajattelen usein kiireistä musiikkia kuunnellessani ihmisiä. Acadiassa oli vipellystä siinä määrin, että kyllä todellakin ajattelin ihmisiä. Akateemisia ihmisiä, jotka ajelevat polkupyörillä tummissa vaatteissa.

Aivan kuin joululaulun tonttu ikään, ajan virtaakin olin kuulevinani.

Joten mitä minä näinkään, kun kuulin Acadian ensimmäisen kerran? Ilmeisestikin jonkin Yhdysvaltain itärannikon yliopiston puustoisen kampusalueen kesästä syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ja sitä seuraavaan syksyyn ylhäältä käsin kieppuen tarkasteltuna. Hmm. Melkein voisin väittää, ettei säveltäjä ihan sellaista tarkoittanut. Mutta minkäs teet, vastuu ja oikeuskin on jo siirtynyt kuulijalle, kjäh kjäh.

Tämän sanottuani kehotankin kaikkia uusia Acadian kuuntelijoita kiinnittämään erityistä huomiota ohjeistuksen kohtaan 2.

Read Full Post »

Juuri kun pääsin sanomasta, etten ole tuolle uudelle musiikille juuri korvaani kallistanut, olenkin jossain selittämättömän hurjuuden puuskassa käynyt tämän vuoden puolella jo kahdesti ihan tieten tahtoen kuuntelemassa tuoreenpuoleisia teoksia. Tammikuussa matkasin isolle kirkolle ihmettelemään, kuinka RSO rymisteli läpi Magnus Lindbergin Al largon, ja eilen illalla istuin Jyväskylä Sinfonian yleisössä kuuntelemassa Paavo Korpijaakon sellokonserton kantaesitystä. Tiivistäen voisin molemmista todeta, että

”Hm”, sanoi kreivi korostaen jokaista tavua.

Ystäväni kysyi kerran, mikä on mielestäni ihanteellinen musiikkikokemus, ja mitä oikein ajattelen, kun kuuntelen klassista konsertissa. Pidän kaikkein eniten siitä, kun musiikista tulee niin voimakas mielikuva, että tuntuu, kuin näkisin, mikä soi. Pidän myös siitä tunteesta, että olen musiikin kyydissä menossa jonnekin.

Al largoa kuunnellessani lähinnä ällistelin, että kappas juukelia, kun en tajua tästä tuon taivaallista. En pystynyt edes arvaamaan, missä tahtilajissa milloinkin mentiin, joten päädyin kuluttamaan aikaani laskemalla iskuja Sakari Oramon (joka siis on, kuten todettua, päällikkö) tahtipuikosta: neljään mennään. Viiteen! Neljään. Mutta ei se Al largo mitään suoranaista kärsimystäkään ollut. Saman myönnytyksen olen valmis tekemään Korpijaakon sellokonsertonkin kohdalla. Sasha Mäkilän lyönnit olivat tosin minun tuoliltani katsottuna sen verran piilossa, että keksin itselleni muuta tekemistä. Konserton alkupuoliskolla huomioni varasti lyömäsoittaja June Binnie, joka kaikessa rauhassa vaelteli soittimen luota toisen luo ja kumautti mitä milloinkin tarve vaati.

Harhauduin miettimään, miksi juuri tällainen musiikki ei pysty vangitsemaan mielenkiintoani muulla kuin ehkä jollain akateemisella tasolla. Pidän siitä, että ymmärrän, miksi asiat seuraavat toisiaan ja mihin ollaan menossa. Musiikin kyydissä menossa jonnekin. Nykymusiikista minulle tulee usein mieleen lainaus Elbert Hubbardilta:

”Life is just one damned thing after another.”

Sellaista se minun korvissani on. Nuottia nuotin perään. Äänimaisema yksinään ei jaksa kiinnostaa minua, jos en tiedä, mihin seuraavaksi mennään ja entäs sitten. Musiikin johdonmukaisuus on tietysti subjektiivista ja riippuu kokemuksesta, joka itse kullakin alkaa siitä päivästä, jona aivojen kuuloalue oli toimintavalmiudessa. Tutkijankammioista tiedetään kertoa, että ihmisaivot yrittävät tahtomattammekin aina ennustaa, mitä musiikissa tapahtuu seuraavaksi, joten (rumasti yleistäen) pidämme musiikista, joka on tarpeeksi tuttua mutta tarpeeksi yllättävää niin, että uutterien neuronikavereiden laskutoimitukset ennustavat oikein mutta eivät joka kerta.

Sellokonserton loppupuolella June Binnie istui patarumpujen takana, joten minulle jäi aikaa fundeerata, että sehän se vasta kiintoisa pulma onkin, jotta missä se välimallin musiikki sitten on, jota kuuntelemalla minunkin aivoni kuroisivat ajan mittaan umpeen sen ammottavan vierauden ja epäonnistuvien ennusteiden kanjonin sibeliusten ja lindbergien välillä. Nyt kyllä joku viisaampi saa opastaa!

Sitä odotellessa, sitkeä pirulainen kun olen, jatkan seuraavaksi Lahteen kokeilemaan, mitä se kreivi sanoo Jaakko Kuusiston viulukonserton kantaesityksestä. One damned premiere after another. Jii-haa.

Read Full Post »

Viisaampien puheista olen päätellyt, että hyvistä yrityksistä huolimatta klassisen musiikin saralla ollaan jatkuvasti juutuksissa hankalassa kyntövaossa, josta ei niin vain vääntäydytä pois: uudelle musiikille ei ole kysyntää, koska siitä ei ole liiemmälti tarjontaakaan, koska eihän sitä kukaan halua kuulla, koska eihän sitä ole ennenkään missään kuultu. Vastoin parempaa ymmärrystäni itsellänikin on uudesta musiikista se sitkeä mielikuva, että eihän siitä erkkikään saa mitään irti. Voisin varmaan laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen ihan varta vasten mennyt kuuntelemaan jotakin tuoreempaa tuotantoa.

Mutta jos aikalaisten sävellyksiä ihan eteen kannetaan niin kyllä minä niitäkin kokeilen; sen verran utelias pitää ihmisen olla.

Kun luin Jyväskylä Sinfonian keskiviikkoisen konsertin käsiohjelmasta, että Alfred Schnittken, 70-luvulla työtään tehneen venäläissäveltäjän, tyyliä on luonnehdittu skitsofrenisiksi, mietin mielessäni, että johan nyt vallan. Mitähän tästä kahden viulun, jousien, cembalon ja preparoidun pianon mylläkästä oikein tulee? Suhtauduin kuitenkin myötämielisesti (ja niin tuntui muukin yleisö tekevän), koska solisteina oli kaksi orkesterin omaa viulistia. Oman kylän tyttäriä tuetaan, tuli mitä tuli!

Concerto Grosso nro 1 olikin eri venkula teos. Kovin urbaaniltahan se enimmäkseen kuulosti mutta toisinaan havahduin johonkin tutun oloiseen, joka ilahdutti samaan tapaan kuin kotiseudun murre vieraskielisen keskustelun keskellä. Schnittke piti minut niin selkä suorana ja korvat höröllä, että sen jälkeen Brahmsin toinen sinfonia tuntui kumman väsähtäneeltä. Saattoihan se tosin olla unettoman yönkin syytä, että kello kahdeksan jälkeen kuuntelukokemus alkoi valua lattiaa kohti.

Kun tassuttelin lempeän lumisen kaupungin halki kotiin, tuumin, että enpä olisi etukäteen uskonut, että moderni pläjäys skitsofreniaa olisi illan parasta antia. Siitäs sain. Luulo ei näämmä ole kuulon väärti.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: