Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘viulu’

Kolme viikkoa sitten kurnutin soittotunnilla, että neljän ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen intonaation pitäisi kyllä olla parempi kuin minulla on. Riippuu usein ihan päivästä, kuinka paljon nuotin vieressä on tilaa, ja ensi yrittämällä mikään biisi ei harjoitellessa soi puhtaasti, ei varsinkaan, jos siirryn kappaleesta toiseen ja vaihdan sävellajia. Sävelpuhtauden kanssa painiskeleminen on turhauttavaa, kun olisi niin paljon muutakin tärkeää opittavaa: epäpuhtaat äänet tuppaavat viemään harjoitellessa kaiken huomion, koska ne ovat niin ärsyttäviä.

Itseään elättävän aikuisen on hankala raivata harjoittelulle tilaa. Tavallisesti lymyän viululuokassa kaksi tai kolme tuntia viikossa, ja aina sekään ei onnistu. On silti tuntunut helpommalta erottaa viululle selkeästi oma aikansa ja paikkansa sen sijaan, että yrittäisin ripotella harjoittelua kotiaskareiden sekaan. Tuumasimme opettajani kanssa kuitenkin, että ehkä kannattaisi soittaa joka päivä vähän, vaikka ei varsinaiseen harjoitteluun paneutuisikaan. Muutaman minuutin verryttely asteikkojen parissa saattaisi auttaa sävelpuhtauden kanssa pitämällä ikään kuin hermoston hereillä ja kädet lämpiminä varsinaisten harjoitustuntien välissä. Ja tulisihan siinä samalla lisää ihan silkkaa toistoa.

No juu. Tie helvettiinkin on kuulemani mukaan päällystetty hyvillä aikeilla. Seuraavina viikkoina olin kaulaani myöten koeputkissa ja näytelaseissa, ja niin väsynyt, etten jaksanut viikonloppuisinkaan evääni heilauttaa. Sen sijaan, että olisin kokeillut uutta päivittäistä harjoitustaktiikkaa, en avannut viulukoteloa ollenkaan. Kynnetkin ehtivät kasvaa.

Hyvissä aikeissa näyttäisi siis olevan ainakin se huono puoli, että ne osoittavat kursailematta eron ihanteellisen ja todellisen elämän välillä, ja se voi käydä melko lannistavaksi. Joskus en millään jaksaisi suhtautua filosofisesti siihen, että olen todennäköisesti eläkkeellä ennen kuin voin rehellisesti sanoa, että osaan soittaa viulua. Tänään jouduin näet taas peruuttamaan harjoitusvuoron.

Mutta en aio lopettaa aikomista ihan tykkänään, koska kotiin tultuani onnistuin kumminkin nipistämään kymmenisen minuuttia G-duurille, ja huomenna yritän uudestaan. Ja ylihuomenna samoin. Jonakin (eläke)päivänä tuo pahankurinen käsi vielä pysyy sävellajissa.

Käsi

Read Full Post »

Ajat ovat olleet otolliset Pekka Kuusiston fanittamiselle. Proms-konsertissa tallennettu Tshaikovskin viulukonsertto (D-duuri, Op. 35) on ollut BBC:n verkkovimpaimissa katseltavissa kohta kuukauden verran, Sibeliuksen viulukonserton (d-molli, Op. 47) kävin jalan syten kuuntelemassa Edinburghin festivaaleilla, ja heti seuraavana iltana minnesotalainen nettiradio tarjosi suoran lähetyksen Prokofjevin viulukonsertosta (No.1, D-duuri, Op. 19) Amsterdamista käsin.

Kupletin juoni Kuusiston fanittamisessa näyttisi olevan, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan todella hienoa. Kuusisto saa tutunkin viulukonserton kuulostamaan – miten sen nyt sanoisi – ravistellulta tai hyvin tuuletetulta. Kuusiston soitosta on kalkkeutunut kulttuurikerros kopisteltu kokonaan irti mutta musiikista ei kuitenkaan jää sellaista mielikuvaa, että sitä olisi väännelty omaperäiseksi omaperäisyyden vuoksi. Yllättävissä käänteissä on helppo uskoa, et soittaja on aivan aidosti sen noin nuotista lukenut välittämättä siitä, miten kaikki muut maailman viulistit ovat sen tottuneet vetämään, ja miten kaikki maailman parkkiintuneet korvakäytävät yleisön joukossa ovat sen tottuneet toistamaan. 

Jakaahan se mielipiteitä tietysti, kun yksi viuluniekka extraordinaire ei pyrikään siihen tasalaatuisen virheettömään ja kauniiseen sointiin, johon äkkipäätään luulisi jokaisen jousisoittajan tähtäävän jokaisen nuotin kohdalla. Mietiskelin tuota Kvinttikomerossa istuskellessani, ja loikkasin asiasta kukkaruukkuun, kun mieleeni tuli kirjailija J.K. Rowlingin vuodatus siitä, miten koko vinksahtanut maailma on saatu uskomaan, että tyttöjen ja naisten on oltava hoikkia, ja siihen tulee ehdottomasti pyrkiä koska vain kiloilla on merkitystä. Rowling sanoi tyttäristään:

I’d rather they were independent, interesting, idealistic, kind, opinionated, original, funny – a thousand things, before ‘thin’.

Oikaisin komeron lattialle pitkäkseni ja funtsasin, että tuossa maailmanluokan viulunsoitossa on vähän sama homma: ei ole mitään syytä, miksi kaiken pitäisi olla juuri virheettömän kaunista, kun maailmassa on niin monta muutakin kiinnostavaa asiaa: huumoria, sukkeluutta, kiukkua, karuutta, kylmyyttä, eloisuutta ja vinhaa vauhtia.

No, pidän minä toki perinteisen kauniistakin asioista, enkä välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta tahdista, jonka Kuusiston Pekka soittaa. Mutta jos filosofoin tämän maltillisen fanituksen aivan peränurkkaan asti, niin en minä haluakaan kuulla vain ja ainoastaan sellaista musiikkia mitä minä haluan kuulla. Koska mitä minä mistään tiedän! Joskus on parempi toikkaroida pois mukavuusalueelta ja luottaa omistautuneisiin ammattilaisiin, vaikka ei etukäteen tietäisikään, mitä tuleman pitää. Sillä viisiin se soiva maailma avartuu. 

Read Full Post »

Soitonharjoittelu on enimmäkseen aikamoista tahkoamista. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen puurtanut enimmäkseen Beethovenin parissa, ja koska on selvää, että Beethovenilla ja minulla on yhteensopivuusongelma, ehdin jo tottua siihen, että harjoitusvuorolla ei oikeastaan koskaan saa mitään aikaiseksi. Jos jossain tahdissa on tunnin alussa ongelma, on se sama ongelma todennäköisesti vielä tunnin lopussakin, ja suurella varmuudella myös seuraavan harjoitustunnin alussa ja lopussa.

Tänään nostin nuottitelineelle Bachin Partitan sooloviululle (no. 2, d-molli, BWV 1004); sen, joka alkaa, että:

(Ote Julia Fischerin levyltä vuodelta 2005)

Oli sitä soittotunnilla pari kertaa katsottu, kun joutilasta aikaa jäi, mutta vasta nyt tartuin siihen ensi kertaa harjoitellakseni vähän. Vastoin odotuksia kappale alkoikin kuulostaa ihan lupaavalta, ja yleensä omapäiset sormeni suostuivat korjaamaan virheitään, kun pää käski. Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollistakaan!

Yleensä minua häiritsee kovasti, jos tiedän jonkun kuuntelevan harjoitteluani. Mutta tuon yhden ainoan kerran ajattelin, että tilanne muistuttaa kovasti West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden jaksoa, jossa C.J. Cregg saa kananmunan pysymään pystyssä pöydällä juuri, kun kukaan ei ole näkemässä.

Kananmuna West Wing -sarjan neljännen tuotantokauden 20. jaksosta

Jotta jumankekka. Olisipa joku kuullut, koska kukaan ei tule muuten uskomaan, että edistyin yhdellä harjoituskerralla niin paljon! Toisaalta, en taida uskoa itsekään, vaikka olin paikalla. Soitonharjoittelu nimittäin on sellaista tahkoamista, jossa veivataan kaksi kierrosta eteen ja yksi taakse, joten veikkaan, että seuraavan treenitunnin alussa tämänpäiväisestä menestyksestä on vain puolet jäljellä.

Read Full Post »

Vuoden viimeisenä päivänä täytyy tietysti kysyä itseltä, että miten meni noin omasta mielestä. Kvinttikomeron musiikkivuodesta on pakko todeta kaunistelematta, että eipä kaksisesti! Päivätyö oli jatkuvasti poikkiteloin viulunsoiton tiellä: harjoitteluun tuli pitkiä taukoja, ja vaikka tunneilla oli aina innostavaa ja menin niille mielelläni, olisin toivonut edistyväni paljon enemmän.

Muistan laulaneeni tänä vuonna kahdesti: jouluyönä kylän kirkossa vaakuin penkkirivin päästä puolen tusinaa joululaulua, ja se toinen kerta oli, kun syksyisellä työmatkalla ”rajan eteläpuolella” päädyin vahingossa laulamaan God Save the Queen Lincolnin katedraalissa. Kuoron mentävä reikä Kvinttikomeron kyljessä on edelleen paikkaamatta, ja toisinaan kaipaan laulamista niin paljon, että pää on levitä. Mutta tällaisena koleanpuoleisena talvipäivänä taidan kumminkin lämmitellä käsiäni kahdessa mukavassa musiikkimuistossa viime kesältä.

Viulunsoiton opettajani kutsui kaikki oppilaansa, eli minut ja lauman tenavia, kokonaiseksi päiväksi maalle soittamaan yhdessä. Pakkauduimme puolikaareen olohuoneeseen ja raastoimme helppoja jousiorkesterikappaleita ja skotlantilaisia kansanlauluja poikki ja pinoon sellistin ja alttoviulistin avustuksella. Lounaspöytä notkui herkkuja, ja iltapäivällä lasten vanhemmat ja isovanhemmat tulivat kuuntelemaan, mitä olimme saaneet aikaan. Mitään pelimannien parhaimmistoahan emme olleet kukaan, ja monelle junnulle jousipäivä oli hämmentävä ensikokemus yhteissoitosta mutta hauskaa oli tähän tapaan:

 

Heinäkuussa East Neuk Festivalin päätöskonsertissa ihan tässä kotikulmilla kuultiin kantaesitys John Luther Adamsin teoksesta Across the Distance 32 käyrätorvelle. Yleisö istuksi nurmella runsaasti kukkivassa Cambon puutarhassa, ja soittajat vaeltelivat hedelmäpuiden katveessa kuka missäkin töräytellen verkkaan nousevia intervalleja pikkulintujen säestyksellä. Kokemuksen oli varmaankin tarkoitus olla spontaani ja seesteinen (kun kerran sanomalehti Guardiankin niin sanoi) mutta se ei kuitenkaan ollut verrattavissa siihen kimmeltävään hetkeen, kun sattumalta kuulin Across the Distancen muutamaa päivää aiemmin: pidin teoksesta paljon enemmän oikeasti etäältä.

Olin kävelyllä Cambon mailla, kun havahduin torvien kaikuun. Soittajat seisoivat kaukana pellolla piirissä harjoittelemassa. Pysähdyin puiden alle portille, jonka ruskeat lehmät olivat juuri ohittaneet, ja kuuntelin. Sain koko sävellyksen ihan vain itselleni, ja kuulin sen ehjänä, kaikkien torvien äänet yhtenäisenä virtana myötäisessä tuulessa, ja hymyilin itsekseni.

Cambo Estates

Read Full Post »

Kun keskiviikkoiltana kopsuttelin tuhannen kiireellä kaupungin keskustan halki konserttisalilta kohti linja-autoasemaa, ajattelin, että ei siitä mihinkään pääse: nyt on ilmennyt tarve fanittaa. Niinpä otin ja fanitin Pekka Kuusistoa pitkälle seuraavaan päivään ihan fiilispohjalta ennen kuin keksin tyydyttävän selityksen sille, miksi olin pitänyt Kuusiston ja Scottish Chamber Orchestran soittamasta Carl Nielsenin viulukonsertosta (Op. 33) niin kovasti.

En tuntenut Nielsenin konserttoa entuudestaan, joten minulla ei ollut luutunutta käsitystä siitä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Lounastunnilla ennen Scottish Chamber Orchestran konserttia kuuntelin siitä kertaalleen sinänsä ihan sivistyneen juutuubitallenteen mutta se ei tehnyt oikein kummoistakaan vaikutusta. No, eipä tietenkään, kun siinä kuunnellessani yhdellä kädellä söin ja toisella vastailin sähköposteihin; vertailu on siksi melko epäreilu jo alkaessaan. Mutta kun P. Kuusisto pelmahti lavalle ja ryhtyi soittamaan, huomasin yhtäkkiä olevani tavattoman kiinnostunut kuulemastani.

Kuusiston soitosta sanotaan usein, että se on tuoretta ja pelimannihenkistä, ja niinhän se tietysti olikin, mutta omasta mielestäni villakoiran ydin ei ollut vielä siinä. Tarpeeksi hyvä selitys ei ollut sekään, että illan solisti esiintyi huolettoman oloisesti aivan kuin puolen tunnin pläjäys kevyttä kenttävirtuositeettia ei olisi ollut konsti eikä mikään.

Kun sitten kotona kuuntelin Pekka Kuusisto & The Luomu Playersin polskaraitaa, mieleeni juolahti, että tässähän on jotakin hyvin puheenomaista. Musiikki hengittää, kulkee, nousee ja laskee luontevasti kuin puhe:

Minulle valkeni, että olin reagoinut Nielsenin konserttoonkin kuin hyvän jutunisikjän kertomukseen: ”Ihanko totta? Mitä sitten tapahtui? No jopas!” Musiikki – mielekäskin tulkinta, jossa varmasti on kaikki nyanssit kohdillaan – toimii yleensä korvissani aina musiikkina samaan tapaan kuin hyvä elokuva toimii elokuvana ja kirja kirjana: omilla keinoillaan. Mutta Kuusiston Pekka, viuluniekka extraordinaire, soitti kuin kertoisi tarinaa. Siitä hyvästä ajattelin häntä fanittaa ainakin tuonne ensi viikon puoliväliin.

 

Read Full Post »

En toki ole ihan typerä minäkään. Ymmärrän kyllä, että itsensä elättäminen musiikilla on kovaa hommaa: vain harvat pystyvät siihen, ja sittenkin leipä on tiukassa, työtunnit epäsäännöllisiä, kilpailu kovaa ja harjoittelun sarka loputon. Mutta silti.

Viime lauantaina sinkosin kesken omien töitteni takaisin kotiin kuuntelemaan Alexander Sitkovetskya ja Maxim Rysanovia, jotka East Neuk Festival oli kutsunut kylän kirkkoon esiintymään. Olin varannut lippuni viulu- ja alttoviuluduon keskipäivän resitaaliin lähinnä Händel-Halvorsen Passacaglian houkuttelemana mutta huomasin melko pian tehneeni hyvän sijoituksen muutenkin. Olin labravuorossa toista viikonloppua peräkkäin, joten olin väsyksissä ja hermot kireällä: näin öisin untakin työasioista. Mutta siinäpä sitten istuin puupenkissä selkä suorana kuin seiväs ja kuuntelin ja katselin, kun heput soittelivat Bachia ja Bartókia niin kuin ei mitään. Alkoi väkisinkin hymyilyttää. Katsomo oli myyty täyteen viimeistä rahia myöten, ja muukin yleisö tuntui olevan hyvällä tuulella: vinkeimpien kappaleiden jälkeen kirkkosalin läpi kävi spontaani naurun humahdus, ja aplodit seurasivat perässä kohisten kuin rankkasade. Taputin itsekin suu korvissa, ja keikan päätteeksi porhalsin takaisin työmaalle, missä en ollut enää läheskään niin myrtynyt kuin olin ollut aamulla.

Ja sitten se kävi mielessä. Että jos maailmankaikkeuden kulkuun sellainen reikä repeäisi, että yhtäkkiä saisin vapaasti valita, niin eipä olisi ollenkaan sanottua, ettenkö vaihtaisi pois koko tiedeurani, jos vastineeksi saisin taidon soittaa kuten herrat Sitkovetsky ja Rysanov.

Tieteen ja taiteen tekemisessä on paljon samaa jo senkin vuoksi, että kummastakaan ei ole helposti mitattavaa, välitöntä taloudellista hyötyä. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että terve yhteiskunta ehdottomasti tarvitsee sekä perustutkimusta että taiteita, niin elämä kumminkin jatkuisi ilmankin. Mutta viime aikoina olen joutunut paljon mietiskelemään sitä, että oma aherrukseni ei ole palkitsevaa, koska en auta ketään: kenenkään ilme ei kirkastu eikä päivä parane sen vuoksi, mitä minä viikosta toiseen teen. Vaan kaksi kaveria kun pölähtää paikalle jousisoittimineen ja tunnin verran musisoi, niin parisataa ihmistä poistuu takavasemmalle pykälän verran onnellisempana. Olisiko ammatin mukana tulevaa epävarmuutta, kritiikkiä ja itsekritiikkiä helpompi sietää, jos samalla olisi taito ilahduttaa?

Read Full Post »

Tutkijan työssä on se huono puoli, että siinä ei juuri koskaan tunne olevansa tarpeeksi hyvä. Kun tekee työtä tuntemattomien ja arvaamattomien ilmiöiden kanssa, on yleensä väärassä ainakin jossain määrin, asiat menevät toistuvasti pieleen, ja edistys on lähinnä pienimuotoisesta fiaskoksta toiseen tuiskahtelua.

Tätä taustaa vasten olen joskus miettinyt, että mikähän ihmeen pakko se on sitten vielä vapaa-ajalla opetella viulunsoittoa. Miksi pitää yrittää koko ajan niin riivatusti? Eikö voisi harrastaa jotakin kevyttä ja rentouttavaa, jossa ei tarvitse haastaa itseään ja harjoitella ja pukertaa vaikeiden asioiden kimpussa?

Viime viikot olen raadellut harjoitusluokassa Beehovenin sonaattia viululle ja pianolle (No. 8  Op. 30). Se on pirullinen opeteltava: sonaatin ensimmäisessä osassa ei ole juurikaan melodisia, pitkiä linjoja, joita voisi huolettomana soitella menemään. Ensin on pari tahtia yhdenlaisia vaikeuksia, sitten on tauko, jonka jälkeen pätkä jotakin aivan muuta, ja seuraavaksi syöksytäänkin suin päin toisenlaisiin vaikeuksiin tähän tapaan:

Beethoven: Viulusonaatti 8 Op. 30

(Ja kaikki tämä tietysti allegro assai, thankyouverymuch!)

Tokihan harjoittelu on muutenkin usein sellaista yksityskohtien kitkuttelua mutta tämä sonaatti on sitä erityisesti. Toisinaan tuntuu, että kun olen tunnin verran harjoitellut, en ole tullut hullua hurskaammaksi, eikä viulustani ole irronnut varsinaista musiikkia yhtään tahtia.

Voi huoh.

Mutta toisaalta, on se niinkin, että kun tekee ajatustyötä päivät pitkät, se duuinpahalanen tuppaa kulkemaan mukana kaikkalle. Se pyörii mielessä kotimatkalla, ruokakaupassa ja vielä illalla hampaita harjatessa. Siksi harrastustenkin on hyvä olla niin vaativia, etta niihin on pakko keskittyä ja varata koko päänupin kapasiteetti. Beethovenin tieltä on tietellistenkin pulmien pakko vaistyä.

Read Full Post »

Tilanne oli seuraavanlainen:

Vivaldin viulukonsertti a-molli Op. 3 No. 6Opettaja antoi ohjeeksi, että

Keep calm and use less bowArvelisin, jotta tähän on yleisempääkin viisautta kätkettynä. Tiukassa tilanteessa vähemmällä mesomisella.

Read Full Post »

Edellisestä viulutunnistani on ehtinyt kulua suunnilleen puoli vuotta. Syksyn saapuessa sattui yhtä sun toista, ja opettajanikin lähti lukukaudeksi ulkomaille, joten viulu on viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa kotelossaan. Olen harjoitellut itsekseni milloin olen pystynyt ja kyennyt mutta harjoitusluokkavuorojen ja soittotuntien täplittämä viikkorutiini on ehtinyt murentua ja levitä tomuna maailman tuuliin.

Kun tajusin, että soittoharrastus meni koko syyskaudeksi jäihin, tunsin nykivää levottomuutta: nyt jäädään tavoitteesta! Pilalle menee! Kiire olisi ollut! Jouduin hengittmään muutaman kerran syvään ja miettimään, että mihin tässä oikein on kiire. En aio eläessäni suorittaa viulunsoitossa yhtään ainokaista tutkintoa, eikä mikään ulkopuolinen taho ole muutenkaan määräilemässä tekemisiäni. Koska aloitin kolmenkymmenen ikävuoden kypsemmällä puolella, oli jo alusta saakka selvää, että musertavan suvereenia pelimannia minusta ei koskaan tule. Mutta olen silti ahne oppimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pian, koska tavoitteita minulla kumminkin on. Ja mitä pikemmin saavutan ne, sitä kauemmin minulla on tervettä ikää nauttia opituista taidoista.

Mutta kaipa aikuisen harrastajan täytyy hyväksyä sekin, että shit happens. Tulin myös siihen tulokseen, että kiireen tunne on hyväksikin, koska se pitää huolen siitä, että pitkien taukojen jälkeen kuitenkin kaivan soittimen uudestaan esille, eikä muu elämiseksi luokiteltava säheltäminen pääse sysäämään harrastusta kokonaan sivuun.

Tänään hiippailin lounastunnilla lempiharjoitusluokkaani ja aloin rapsutella ruostetta pois Vivaldin a-mollikonsertosta (Op. 3 No. 6). Pohjakerroksen luokka on suosikkini, koska sen kiviseinien kaiussa kaikki säälittävä raapiminen kuulostaa komealta soitolta. Arvelin, että ruosteenpoistossa voisin kaivata vähän akustista tukea. Mutta tyytyväisenä huomasin, että biisi oli vielä ihan pelikunnossa, ja sellaisetkin nuotit, joita en tiennyt syksyn hajanaisen harjoittelun jälkeen osaavani, tipahtelivat paikalleen. Ehkä viulunsoitto onkin sellainen laji, jossa pitkä tauko on pikemminkin kuin fermaatti: sillä kohtaa pidellään edellisestä nuotista kiinni, kunnes homma etenee.

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa

Ruosteenpoistohommissa harjoitusluokassa. Mutta kylläpäs tuo peukalo näyttääkin pahalta.

Read Full Post »

Setämies tässä taannoin muisteli Naamakirjassa, kuinka nuorna miesnä metsätöitten jälkeen väsymys karisi, kun reenasi työväentalolla haitarinsoittoa tanssiorkesterin kanssa. Haitaroinnilla on kuulemma edelleen samantapainen vaikutus: kun sulkeutuu saunatupaan soittamaan pariksi tunniksi, unohtuu marraskuun räntä ja pimeä, ja mieli seestyy.

Tuo soitonharjoittelun rauhoittava vaikutus on minulle melko uusi juttu. Siellä pronssi- ja rautakauden taitteessa, kun soitin pianoa musiikkikoulussa, pystyin vain pyörittelemään silmiäni, kun muuan innokkaampi piano-oppilas kuvaili, kuinka hän menee aina pianon ääreen, kun on vihainen, erityisen iloinen tai melkein mitä tahansa siltä väliltä. En kyennyt ollenkaan samaistumaan. Itse raahauduin pianojakkaralle useimmiten päivää ennen soittotuntia, koska oli vähän niin kuin pakko. Soitonharjoittelu oli läksy muitten joukossa; arkinen kiusa, johon ei ainakaan mitään vahvaa, positiivista tunnesidettä muodostunut.

Vaan tuolla viulunsoiton aloittamisella onkin ollut sellainen metka sivuvaikutus, että nykyään olen pianonikin kanssa paremmissa väleissä. Ensinnäkin minulla on taas piano kotona usean vuoden tauon jälkeen. Toiseekseen rahtasin sen silmää räpäyttämättä meren yli uuteenkin kotiini, enkä edes vakavasti harkinnut sen jättämistä Suomeen. Kolmanneksi, olen hissuksiin ryhtynyt harjoittelemaan uusia kappaleita ihan vain omaksi huvikseni. Pimeänä kautena musiikkikoulun lopettamisen jälkeen soittelin – jos ylipäätään koskaan mitään soittelin –  vain joitakin entisiä suosikkikappaleitani, jotka osasin vielä vanhasta muistista kohtalaisen hyvin. En mielestäni ollut koskaan kovin kaksinen pianisti ja prima vista sujui minulta vieläkin heikommin, joten pelkkä ajatuskin uuden kappaleen opettelemisesta tuntui aivan liian työläältä.

Mutta nyt, kun rahnustan vaivalloisesti kohti miten kuten kelvollista viulutekniikkaa, vaikeudet pianon kanssa kalpenevat siinä rinnalla. Sitä paitsi minulle on hiljalleen valjennut, että ketään ei kiinnosta, kuinka harvoin harjoittelen, kuinka huonosti soitan, miten hitaasti etenen tai tuleeko valmista koskaan. (No, yläkerran naapureita saattaa vähän ahdistaa.) Niinpä pianonsoitosta on tullut se leppoisten sunnuntaipäivien aarre: se lyhyt hetki, kun ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse puhua kenellekään, ei hoitaa yhtään juoksevaa asiaa eikä muutenkaan yrittää niin kovasti; kymmenen minuuttia jotain ihan muuta sillä välin, kun päivä paistaa selän takana etelänpuoleisista ikkunoista.

Pitkäaikaisin sunnuntaiprojektini tähän mennessä on ollut Oskar Merikannon Idylli Op. 73 No. 1. Olen kilkutellut sitä varmasti jo toista vuotta, eikä se ole valmis vieläkään (äänityksestä vastaa vaaleanpunainen, peukalon kokoinen mp3 -soitin tungettuna sohvatyynyjen väliin, joten kärsivällisyyttä senkin puolesta):

Tällä viikolla älysin, että voin tosiaan oppia melkein mitä tahansa, jos vain viitsin nuotti kerrallaan vääntää, joten voisi olla aika kokeilla taas jotakin uutta! Posti toi kynnykselleni Chopinin valssin. Ehkä se parin vuoden päästä on jo tunnistettavissa. Aikaahan minulla on, kun ei ole mitään syytä kiirehtiä.

Ja ettei jäisi mitään epäselvää siitä, miltä tuon Merikannon kappaleen pitäisi kuulostaa, annetaan vielä ääninäyte Izumi Tatenon levytyksestä vuodelta 1993:

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: